Ladataan...

Katsomon jakaminen näyttämön molemmille puolille sopii yön kulkijoille, jotka majailevat enemmän tai vähemmän Tommyn sedän omistamassa poikamiesboksissa. Eli ei mitään turhaa kikkailua Mikko Viherjuuren ohjauksessa Frenckellissä. Jukka Leisti Tommyna aloittaa touhuamalla kämpillään varsin kotoisasti, odotuksia luoden. Usein siellä vierailee tai yöpyy vähän hidas mutta niin lempeä Doc. Esa Latva-Äijö esittää roolin niin riipaisevasti, että itseä kylmii heti, jos Docille huudetaan. Tämä parivaljakko on keskiössä, vaikka kauhun hetkiä aiheuttaa satunnainen tulokas Aimee suhteineen. Ensimmäinen näytös loppuu humaukseen, jonka vuoksi väliaika menee kihelmöidessä. Jälkimmäinen puolisko ei täysin vastaa huutoon. Siitä huolimatta pääpari pelaa niin loistavasti säkenöiden yhteen, että käsissä on hehkeä teatteri-ilta. Myös teksti on niin herkullista, että turhaan eivät New Yorkin kriitikot julistaneet Conor McPhersonin juttua Vuoden näytelmäksi! Itse nimeämäni Vuoden käännös on Aino Piirolan.

 

kuva harri hinkka

Ladataan...

Jörn Donnerin paras elokuva on nyt Plevnan ja Niagaran lisäksi Hervannan Cinolassa: Armi elää! Marimekon luojana hengittää Minna Haapkylä. Karoliina Lindgrenin käsikirjoitus on hieno.Kohde tosin antaa luonnostaankin runsaasti aineksia aforistiseen replikointiin. Minna Haapkylä ja Hannu-Pekka Björkman Ratian pariskuntana pelaavat niin loistavasti yhteen, että mielessä vilahtaa epäusko: Voiko tällainen pari olla eronnut oikeassa elämässään?

Armi elää! on metafiktion tapainen. Tarina tarinan sisässä ei etukäteen kuulostanut minusta houkuttelevalta, mutta osoittautuukin oivalliseksi. Teatteriseurueen Marian pitää astua Armi Ratian puuvillamekkoon. Hän ja hänen näyttelijänsä lienevät pohtineet samoja kysymyksiä: Miten tähän uskaltaa, kun Armin räiskyvä persoona oli niin ristiriitainen, milloin lämmin ja avokätinen, milloin julma ja kovakourainen. Millainen hän oikeasti oli? Mistä tietää, milloin hän oli vilpitön, milloin teeskenteli vilpitöntä? Minna Haapkylä solahtaa luonnikkaasti tuplarooliinsa.

Elokuvassa on ikään kuin kaikki kohdallaan. Siinä on perinteistä kerrontaa, mutta se tarjoaa rakenteellisesti uuttakin. Se sisältää estetiikkaa, vaikka elämän rujouteenkaan ei pelätä tarttua. Ensimmäiset muotinäytökset Helsingissä ja New Yorkissa ovat mahtavia välipaloja, mutta ne ovat myös osa historiaa. Sen lisäksi, että pikkukukkakuviot vaihtuivat geometriaan, koskaan aiemmin ei ollut myyty kokonaista elämäntapaa. Armi Ratiassa on uudisraivaajaa, joka osasi visioida tulevaisuuteen Karjalaa unohtamatta. Hän puki myös Marimekon filosofian hienoon ja yhtaikaa maanläheiseen kaapuun muistelemalla karjalalaisia naisia, jotka tanssivat avojaloin pellolla. Nuorena kaikki jäi rajan taakse. Menetyksiä hänen matkansa varrella on paljon ja tasaisin välein. Vastustajista tai muista epäuskoisista huolimatta Armi Ratia vei yrityksensä niin pörssiin kuin maailmalle.

Kaiken päälle on kehuttava loputkin eli sivuosien esittäjät. Vanhat tutut ovat jotenkin niin freesaantuneina rooleissaan Marimekon taiteilijatiimissä, kuten Outi Mäenpää, Laura Birn, Ona Kamu ja Tiina Lymi. Kodinhengettärenä toimii Rea Mauranen.

kuvat: lasse lecklin

Ladataan...

Elokuviin menijän kannattaa nyt skarpata, etteivät mene nimet sekaisin. Luokkajuhla ja Luokkakokous ovat toistensa ääripäitä. Ensimmäinen on äärimmäisen taidokas, jälkimmäinen on äärimmäisen tolkuton. Luultavasti Aku Hirviniemen, Sami Hedbergin ja Jaajo Linnonmaan kohelluksesta tulisi teinihitti, ellei se olisi kielletty alle 16-vuotiailta ”rohkeiden seksikohtausten” takia. Tosin pääosassa ovat noin nelikymppiset luokkajuhliin valmistautuvat kaverukset, joita elämä on eri tavoin kuljettanut ja jotka sen myötä ovat enemmän tai vähemmän seksistisiä.

Tiesin suunnilleen mihin olin menossa, ja päätin antautua nauramaan peräpukamille ja sensellaiselle. Tämä tapahtui heti alussa, kun Hirviniemen esittämä Niklas menee pukamien takia lääkärille, joka on hänen appiukkonsa (Taneli Mäkelä). Vähitellen kävi selväksi, että myötähäpeältä on vaikea välttyä. Varsinkin juhlapuheen pitkälliseen suunnitteluun liittyen, kun muistilehtiössä oli vain sanalista: paska perse pillu pornolehti paviaani. Siitä tehtiin sitten piinallisen pitkäkestoinen laulu itse juhlassa.

Tekijäporukalla oli puolestaan piinallista odotella aulassa lehdistönäytöksen loppumista, koska nauruntyrskettä ei korviin kantautunut - kuten Sami Hedberg sisään tultuaan ääneen valitteli. Tekovaiheessa kundit pitivät kyllä hauskaa, mikä todistettiin loppukuvissa lukemattomina otoksina, jotka katkesivat nauruun ja jotka sen myötä piti ottaa uusiksi. En sentään katumusharjoituksia tarvinnut, että kävin heidän ilonpitoaan katsomassa. Sitä paitsi radiotoimittaja ja stand up-koomikko pätivät ihan täysistä näyttelijöistä, vaikka jotkut pahanilkiset sanoivat, että esittivät vain itseään. So what, luontevasti kameran edessä. Kameran takana on Daniel Lindholm. Ohjaaja Taneli Mustosen käsikirjoitus perustuu tanskalaiseen Klassefesteniin.

Raadollisempi versio

Ruotsalaisen ohjaajan Anna Odellin luokkajuhlassa ollaan suoraan paikan päällä, jaellaan vuolaasti poskisuudelmia ja kilistellään juhlavassa tällingissä, riehakkaalla tuulella sielläkin, ja juhlapuheita pitäen. Omassa luokkajuhlassani parikymmentä vuotta sitten aloitimme tyynesti ja lämpimästi, mutta halailimme vasta lähtiessä. Ruotsalaisten juhla kulkee toisin. Koulussa kiusatulla, nykyään kuuluisalla ruotsalaistaiteilijalla Anna Odellilla on niin paljon painavaa muisteltavaa. Hän puhuttelee kysymyksellä, miten luokkaan syntyy arvojärjestys siitä, ketkä ovat suosittuja, ketkä hylkiöitä. Hän jättää mietittäväksi teesejä kuten: Minusta tuli näkymätön myös itselleni, koska minut mitätöitiin. Edesautoin kiusaamistani sillä, että jatkoin yrittämistä olla muiden mukana. Aikuiset kuittasivat, että "ovat vain lapsia" - mutta emme olleet lapsia toisillemme.

Myös vastareaktiot panevat miettimään: En muista olleeni kelju. Otetaas lisää viiniä! Luokkajuhla ei ole mikään terapiaistunto. On itsekästä pilata muiden juhla (puhumalla siitä, mitä ei kouluaikana uskaltanut).

Anna Odellin sittenkin paljolti fiktiivinen elokuva on kaksiosainen – ja pökerryttävän todentuntuinen. Hän näyttelee itse itseään, mutta koulukavereita esittävät näyttelijät.

Koulukiusaaminen niin henkisen kuin fyysisen väkivallan muotona koskettaa, vaikka se ei liittyisi omiin koulumuistoihin. Aihetta on tuskin koskaan käsitelty kouraisevammin tai koukuttavammin. Tämä elokuva ei mahdu mihinkään aikaisempaan kategoriaan.