Ladataan...

Asuin Helsingissä silloin, kun Q-teatteri syntyi. Muistan, miten kuohuttava kokemus Skavabölen pojat oli, synkkää ja silti elämää syleilevää. Se oli Raivion veljesten nopea nousukiito, joka perustui heidän omiin lapsuudenkokemuksiinsa. Miten ihmeessä yksikään ammattiteatteri ei ole tarttunut siihen aikaisemmin?  ”Ehkä minäkään en olisi tohtinut, jos olisin nähnyt kantaesityksen”, arvuuttelee ohjaaja Marika Vapaavuori. Eli hyvä näin, että hän ja Tampereen Teatteri ottivat nyt haasteen vastaan. Marika Vapaavuoren mielestä muistot nivoutuvat aina nykypäiväämme, ja tässä näytelmässä, jossa kuljetaan 1970-luvun alusta 1980-luvulle, on kaikille tunnistettavia asetelmia. Samaa tajunnanräjäyttävää vaikutusta sillä tuskin on, koska rikottua dramaturgiaa, katkelmallista ja omakohtaista teatteria tehdään jo runsaasti, kuten vasta päättyneessä Tampereen Teatterikesässäkin tuli nähtyä. Villiä ja omaperäistä meno on silti. ”Vahvoja tunnelmia, jotka eivät aina ole logiikkamuodossa.” Vapaavuori halusi myös huumoria mukaan enemmän kuin muutama vuosi sitten ilmestyneessä elokuvassa. ”En ole varma, haluaisinko itsekään pelkästään synkistellä katsojana. Skavabölen poikien aineksista olisi saattanut tehdä pateettista vuodatusta tai hyvän näytelmän. Antti Raivion teos lukeutuu jälkimmäisiin. Kyseessä on selviytyminen."

Käsikirjoittaja kutsuttiin harjoitusten alkuvaiheessa sessioon, jossa jokainen osallistuja sai kysellä häneltä mitä tahansa mieltä askarruttavaa. Se kuulostaa onnistuneelta idealta, koska teksti sisältää paljon pieniä viittauksia, joista ei luettuna ole varma. Ohjaajaa askarrutti esimerkiksi Dixi-koiran tapaus. Niin, millainen se olikaan? Sen näkee 4. syyskuuta alkaen Frenckellissä. Marika Vapaavuori ounastelee, että yleisössä on niitä, jotka nostalgiasta huolimatta hyväksyvät erilaisuuden, tai niitä, jotka pettyvät, muutosta hyväksymättä. Veljeksiä esittävät nuoret näyttelijät Jaakko Ohtonen ja Eemu Korpela, vanhempia Heikki Hela ja Mari Turunen.

 

Ladataan...
jotain toista, tampereen teatterikesä, kuva pate pesonius

Meikäläinen sai huomattavasti lisää perspektiiviä Teatterikesään sunnuntaihin mennessä – ja Vanja-enolla aloittaneeseen Yana Rossiin, jonka toisen ohjauksen näin tuolloin viimeisenä, Puolassa tehdyn Toivekonsertin. Olen ollut luottavainen nykyiseen -  ensi vuodeksi vaihtuvaan - valitsijakolmikkoon. Olen myös erittäin tyytyväinen omiin valintoihini, jotka tein minkä milläkin kriteerillä. Esimerkiksi niin, että aiemmin uteliaisuutta herättäneet esitykset Helsingissä jäivät näkemättä. Eli taas kerran on todettava: Mahtavaa saada teatteria eri puolilta samaan kaupunkiin, ja minun tapauksessani vielä kotikaupunkiin. Stadissa asuessani ykköspaikkani KOM, Q, TeaK ja Ryhmis ovat käyneet satunnaisiksi vierailuiksi. Teatterikesässä päivittyi palanen Q-teatteria eli Milja Sarkolan Jotain toista, TeaKista Haarlan sisarusten Traumaruumis, KOM-teatterilta Juha Siltasen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Vallankumous.

Eri perusteista huolimatta yhteiseksi tekijäksi huomaan muodostuneen jonkinmoisen terapian tai itsetutkiskelun, ainakin enempi sisäänpäin katsomista kuin ulkoisen glamourin ihastelua. Jos arvioinnin mittarina käyttää vain kehon viestejä sisältäpäin, eniten tapahtui silloin, kun teos perustui omakohtaisuuteen tai jonkun ns. tositarinaan, kuten Belfast Boy, Traumaruumis, Jotain toista. Välillä kuvittelee, että kaikki keinot on jo keksitty, mutta noissa esityksissä joutui taas ihmettelemään ideoiden äärettömyyttä. Milja Sarkolan luomaa havahduttamista näytelmän sisältä nykyhetkeen ei voi enää kutsua brechtiläiseksi, se oli uutta. Eli katsojalle voi kertyä yllätyksiä, mutta niin tekijällekin. Milja Sarkola sanoi, että hänelle selvisi vasta treenien myötä, miten paljon Jotain toista käsittelee vallankäyttöä. ”Kun työskentelee niin lähellä itseä, ei huomaa, mitä tulee paljastaneeksi.” Näyttämöllä naiset vaihtavat roolia välillä sekavastikin, mutta kaikki liittyivät tekijän alteregoon. Havainnot ja dialogi on äärimmäisen tarkkaa. Lähtökohtana oli tutkia halua. Mitä tehdään ja puhutaan, kun halutaan toista seksuaalisesti. Lesbopariskunta on kiinnostavan eriparinen, toinen estoinen, toinen ei. Ainut mies on Tommi Korpela. Riemastuttavin äänenpainoin. Ihan omalla tyylillä täyskoomikko. Koomikonmaitoa juonut Sanna Palo pärjää myös ihan omillaan.  Eli Jotain toista antaa katsojalle runsaasti hupia, vaikka kirjoittaja on painiskellut pitkällisesti sekä henkilökohtaisen että häpeäntunteiden äärellä. Milja Sarkola on lukenut Knausgårdinsa.

Traumaruumis, tampereen teatterikesä, kuva heikki heinonen

Traumaruumiin puhdistus

Seidi Haarla joutui ehkä useiten vastaamaan kysymykseen, mikä omakohtaisessa teoksessa on totta, mikä ei, uhkasiko isä kirveellä äitiä vai ei. Vastaus on yleensä sama: Sitä on taideteoksessa turha miettiä. Seidi Haarlan opinnäytetyö Teatterikorkeakoulusta on huikea monologi, joka alkaa isän puolustuspuheella. Sukupolvien kertautuvat traumat tulevat vääjäämättä esiin. Jokaisen näkökulma otetaan huomioon. Peruukkia vaihtamalla Seidi muuttuu äidiksi tai on oma itsensä. Jännitys ei herpaannu hetkeksikään. Aidin viestejä heijastetaan seinälle. Seidi saa keskeyttää puheensa vain muutaman videon ajaksi. Kunnioitusta herättävä suoritus.

Request Concert

Miten tässä näin kävi? Puolalaisen teatterin Toivekonsertti on jo kolmas yhden hengen esitys minulle. Mutta ei haittaa, vapauduin monologikammostani jo kauan sitten. Tai siis päähenkilö ei puhu Toivekonsertissa mitään. Esitys on yllättävä kokemus ohjaaja Yana Rossin evästeistä huolimatta: Esityksessä seisotaan ja kuljetaan. Puhetta ei ole, paitsi radion toivekonsertissa, jonka tekstit näkyvät käännettyinä monitoreista. Oikeastaan homma ei äkkiseltään tunnu järin yleisöystävälliseltä. Seurataan äänettömän ihmisen kotitouhuja. Hetken aikaa mietin, kuuluisiko nyt meditoida. Sitten alkaa valjeta, tais siis ahistaa. Tyyppihän on täydellisen kodinkonearsenaalinsa keskellä totaalisen yksin, itsemurhan partaalla. Onneksi minulla ei ole edes kahvinkeitintä, vilahtaa mielessäni kuin pakotienä, tarviiko mun edes samaistua...En käytä enää sukkahousujakaan, muuten olisi tyypiltä saanut uuden vinkin sukkisten kuivaamiseen. Valkoinen fleeceni alkaa kyllä tuntua nuhruiselta tämän neuroottisen huushollaajan myötä. Radion Toivekonsertti aiheuttaa sen verran tykytyksiä, että I´m your man saa yksinäisen tirauttamaan kyyneliä vessanpöntöllä istuessa, mutta kohta seuraa pieni bailaushetki räväkämmän musiikin tahdissa. Ainoan roolin esittäjä Danuta Stenka on suosittu näyttelijä kotimaassaan. Yana Ross tarttui taas haasteelliseen hommaan, ja syystä. Pakko miettiä, mihin ja miten elämänsä käyttää.

Vallankumous, Tampereen Teatterikesä, kuva noora geagea

Vallankumouksen melske on toista maata. Lauri Maijalan ohjauksista mietin kerta toisensa jälkeen, että mitä sen päässä oikein liikkuu. Silti hänen ota tai jätä -asenteensa koukuttaa. Tässä esityksessä olennaista on myös Juha Siltasen tölvivä käsikirjoitus sekä hyvä musiikkidramaturgia, ohjaajan laatima. Olen aina pitänyt näyttelijöiden esittämistä lauluista, täydellisyyttä vaatimatta. Nytkin Pekka Valkeejärven versio Hectorin biisistä Yhtenä iltana on sympaattinen, puhumattakaan Juho Milonoffin karrikoimasta Finlandiasta. Milonoffin esittämä Jean Sibeliuksen veli Christian on kerrassaan valloittavan koomikon työtä. Vilma Melasniemen Jäähyväiset aseille koskettaa syvästi. Erityisesti opin odottamaan lavalle Johannes Holopaista, liikkumaan ja laulamaan loisteliaasti. Hänen valitsemansa puhemaneeri ei niinkään uponnut. Hän esitti työmies Aarne Kanervaa. Pääosa kuuluu Josefiina Huttuselle eli Pirkko Hämäläiselle, onhan näytelmän alaotsikko Sisar Huttusen ihmeellinen elämä. Yhtä lailla merkkihenkilö on Pekka Valkeejärven esittämä Jean Boldt. Tämä hovioikeuden auskultantti omisti elämänsä taistelulle ”rahanvaltaa vastaan”. Hän julkaisi lehtiä Humanitas ja Uusi aika vuosisadan vaihteessa. Boldt ja Huttunen järjestivät Nikolainkirkon valtauksen kesäkuussa 1917. Koska kirkkoväki lauloi silloin Suvivirttä ja kristillis-kommunistinen kokousväki Internationaalia, pantiin meidät katsojat laulamaan molempia yhtäaikaa!! Kuvittelin itseni koko ajan KOMin tiloihin. TTT:n iso lava jäi ehkä vähän ödeksi, lienee ollut kiirus siirtää esitys niin paljon suuremmalle näyttämölle? Katsomo täyttyi kyllä. Väliajalla mielipiteet tuntuivat jakautuvan kahtia, mutta aplodit lopussa kuulostivat täysin yksimielisiltä.

 

Ladataan...

Alkuviikon saldoani ovat Belfast Boy, Vanja-eno ja Jotain toista. Yhden miehen esitys Belfast Boy ajaa monen isonkin ensemblen ohi. Teatterikesän päävierailuna pidetty Uppsalan Kansallisteatterin Vanja-eno jää minun toistaiseksi kolmen näytelmän listallani pronssille. Enää en toista joskus tekemääni virhettä syyttelemällä Tsehovia. Luettuna klassikkoteksti kuitenkin osuu maaliin. Nyt on jätettävä kumartelematta pitkin Eurooppaa kuuluisaksi tullutta liettualaisohjaajaa Yana Rossia, joka on nimetty Teatterikesän päävieraaksi. Tamperelaiselle vieras se on lähempääkin tullut, ja minulle päävieraaksi olisi kelvannut Milja Sarkola Helsingistä. No, tänään Sarkola valittiinkin seuraavaan johtotrioon Miko Jaakkolan kanssa, kun Mikko Kanninen ja Kaarina Hazard lähtevät siitä.

En käy Rossin lahjakkuutta kiistämään, mutta Vanja-eno ei ollut napakymppi minulle – vaikka ruotsalaisnäyttelijät olivat taitavia, myös soittamaan näytelmän Doors-musiikin. Erillistä bändiä ei tarvittu. Mikä minua sitten vaivasi? TT:n päänäyttämölle rakennetut puitteetkin olivat nerokkaat. Tsehovin pitsihuviloista ei ole jälkeäkään hyönteisten suristessa raivoisasti krapulaisen porukan heräillessä. Sukukartano on nykyään majatalo. Sen takahuoneissa läpinäkyvän seinän takana tapahtuu kaiken aikaa eli näyttelijät ovat koko ajan lavalla, vaikkeivät aina edessä pulisemassa.

Olivatko odotukseni simppelisti liian korkealla? Kestikö juomareiden jauhanta tylsyydestä ja turhuudesta liian pitkään? Rooleja oli tasattu toisin kuin alkuteoksessa.

Luultavasti en vaan hyväksynyt ykskaks karjahtelevaa ja kiljahtelevaa Sonjaa päähenkilöksi. Ohjaaja ohjeistaa lukemaan klassikkoja niin tarkkaan, että huomaa Vanja-enon näytelmän nimenä paljastavan Sonjan päähenkilöksi, koska Vanja on eno vain Sonjalle.  Voivottelu elämään pettymisestä, rakkaudettomuudesta ja joutilaisuudesta on täyttä asiaa, ja Tsehovin ajamaa asiaa, mutta tohtori Astrovin modernisoitu palopuhe maapallon tilasta, äärisäistä, luonnonkatastrofeista, tulvista ja saasteista valpastaa huomattavasti. ”No, Putinin mielestä Venäjän sää saakin lämmetä.” Taputukset lopussa olivat yltiöpäiset. Kuinkahan paljon siinä oli vieraskoreutta? Nimittäin enimmät aplodit olisi ansainnut Milja Sarkolan Jotain toista -esitys seuraavana päivänä, mutta vähemmälle jäi. Siitä myöhemmin lisää.

 

Purple Penguin Production Irlannista

-En voi uskoa, että tämä on tositarina, tuumi irlantilais-englantilainen näyttelijä Declan Perring lukiessaan Kat Woodsin käsikirjoituksen tanssija Martin Hallin nuoruusvuosista.
-En voi uskoa, että tämä EI ole itse Martin, ajattelin minä nähtyäni Declan Perringin esittävän Martinia.

 Joku somessa kutsui tanssijan vaikeuksia ja väkivaltaa sisältänyttä tarinaa kliseiseksi joskin erittäin hyvin toteutetuksi. Minulle sana klisee ei edes vilahtanut mielessä, niin yksilöllisen Declan Perring tarinasta tekee. Tuntui kuin hän olisi nokikkain jokaisen katsojan kanssa erikseen. Päähenkilö puhuu nimittäin tunnin ajan psykiatrille. Välillä Perring hyppää äidin tai veljen tai jonkun muun sisään. Kaikki on vangitsevan intensiivistä, vaikka repliikkejä menisi ohikin. Irlantilainen aksentti nopealla tempolla vaatii totuttelua.

Perring on palkittu Belfastissa roolistaan, joka syntyi melkein ”sattumalta” (ei niin, sattumaa ei ole). Martin Hall istui ilta toisensa jälkeen katsomassa ohjaaja-käsikirjoittaja Kat Woodsin teosta Dirty, Flirty, Thirty. He tutustuivat. Lopulta Martin tuli kertoneeksi elämästään.

Hallin perhe joutui pakenemaan Belfastista Englantiin, kun veljet ”tyrivät terrorismitouhuissaan”. Uudessa kotimaassa veljet joutuivat pian poliisin nalkkiin, äiti sairasti entuudestaan, mutta sairastui mieleltäänkin. Martin kärsi kaikkien ongelmien keskellä omasta seksuaalisesta suuntauksestaan, päätyi myymään itseään huumehörhöisessä biletysvaiheessa, alaikäisenä. Tajunnanvirta psykiatrin vastaanotolla tekee luontevaksi sen, ettei kohtausten tarvitse edetä kronologisesti. Tulla raiskatuksi 12-vuotiaana jättää lopuksi riivaaviin tunnelmiin. Olihan mies mennyt vastaanotolle vain unettomuuden takia, ilman ongelmia.