Ladataan...

kuva harri hinkka, tampereen teatteri

Viihdeparodia Tiputuksen kantaesitykseen Tampereen Teatterissa jaetaan runsaammin toimintaohjeita kuin yleensä. Kännykkä ei tietenkään saa huutaa, mutta huutonauru on sallittua eikä ilopissakaan häiritse esiintyjiä. Empiirisellä tutkimuksella hajuhaittoja ei ilmennyt katsomossa, mutta jos pelkkää naurun määrää käyttää tutkimuksen lähteenä, niin hitti tästä tulee. Uutta vettä virtasi putoukseen.

Tampereen Teatterin näyttämöllä ollaan siis tv-viihteen suorassa lähetyksessä. Eri osioille on annettu nimet, jotka lipsahtelevat koko ajan Putous-formaatin puolelle. Kilpailuasetelma on kova, mutta kanavajohtaja tarjoaa Tiputusta vaihtoehtona ”saada pirstaleisesta maailmasta jälleen yhtenäinen kuten ennen”...Sen jälkeen seuraa pelkkää kaaosta tietenkin. Tiputus-tiimin finaalia olennaisempaa on valmistautuminen ja prosessi. Risto Korhonen on aikansa eläneen viihdyttäjän roolissa kuin kontrastina omalle nykytilanteelleen: Tuntuu kuin tamperelaisten pitkäaikainen lempilapsi eläisi kulta-aikaansa, luoden aina vaan huikeampia yllätyksiä katsojille. Häneltä riittää muutama kansantanhuaskel, kun yleisö temmeltää. Piukat paikat -musikaalin parivaljakko Korhonen-Halme on Tiputuksessakin kuin parina. Jälkimmäinen on turhamainen nouseva tähti. Lari Halme saa mainion solistisen osuuden esittäessään sovellusta broadway-musikaaliin. Myös hänen viron aksenttinsa on ilmiömäinen. Mutta kaikki ovat tippumatta niin hyviä, että olisin suonut lisätilaa myös muiden musiikillisille tai tanssillisille soolonumeroille, osioiden sen niin oivallisesti salliessa, tuuletukseksi. Eli olisin vähentänyt läppää, koska ei kukaan lähde tällaiseen esitykseen universumin totuutta etsimään. Läppä on läppää, vaikka hyvääkin ja vaikka siellä välissä olisikin virikkeitä tuumia näyttelijän työtä ja viihteen tekoa. Käsikirjoittaja Riku Suokkaan olisi saattanut tunnistaa ilman käsiohjelmaakin joistain letkautuksista kuten vanhan viihdekonkarin haikaillessa ”sainhan mää tekohengitettyä Manserockiakin kolme vuotta”...Joonas Tikkasen suunnittelemat videot olivat tarkoituksenmukaisimmassa käytössä miesmuistiin: Takahuone oli näyttämöllä, kun juontaja oli lavalla videoissa.

Karaktääreissä Risto Korhonen, Lari Halme, Petri Koskinen, Eeva Hakulinen, Elina Rinttala. Muissa rooleissa Ville Majamaa, Mari Turunen, Mari Posti, Matti Hakulinen, Arttu Ratinen, RItva Jalonen, Pyry Smolander, Ilpo Hakala.

 

Ladataan...

Tampereen Työväen Teatterissa juhlittiin ”uuden” näyttämön 30-vuotispäiviä samana torstaina kun Kari Heiskasen ohjaamat kuusi näyttelijää istuivat illallispöytään Yksi halusta toinen rakkaudesta -kantaesityksessä. Minulle juhlan aihe oli se, että toiveeni toteutui näin pian: Uusi näytelmä Heiskaselta, vastahan Sormet hunajapurkissa nähtiin alkuvuodesta Tampereella. Yksi halusta toinen rakkaudesta kertoo jo nimessään, että ikiaikaisia aiheita pöyhitään. Tällä kertaa käsikirjoittaja ohjasi itse. Luotin jo etukäteen tuoreeseen käsittelytapaan ja kielelliseen rämäkkyyteen. En pettynyt.

Kolmen pariskunnan kosteassa illanvietossa kohtalot alkavat kuoriutua kuin sipuli. Tapaaminen ei olekaan kaikille neitseellinen. Henkilögallerian ammatit tarjoavat näppärästi aineksia käsitellä niin taidetta kuin mediaa, politiikkaa ja prostituutiota. Huudellaan sananvapauden ja taiteilijanvapauden perään, kysytään oikeutta omaan kehoon, myös koko elämään: Saako toisen tragediaa käyttää elokuvaan? Tapahtumatuottaja tuottaa puolestaan paikan päällä tapahtuman, josta tulee jo viittä vaille Tarantinon temput mieleen. Kari Heiskanen on harjaantunut kuvaamaan puolisoiden riitelyä ja sen karikoita hemaisevasti, yleisön reaktioista päätellen omakohtaisen tutusti useimmille. Riidan räiskeestä huolimatta loppu on kerrassaan hieno. Tai siis näytelmä on alusta loppuun hieno. Rytmikäs. Lavastuskin kätevää. Näyttelijätyö pätevää.

Pariskunnat: Katariina Kudjoi ja Pentti Helin, Teija Auvinen ja Aimo Räsänen, Suvi-Sini Peltola ja Janne Kallioniemi.

kuva kari sunnari

Ladataan...
Tampester Teatro

Miika Nousiainen on menestyskirjailija, jonka kaikista teoksista on saatu versioita myös teatterilavalle. TTT tarttui Maaninkavaaraan, joka on perhedraama välittämisestä ja sen vaatimista uhrauksista, viitekehyksenään nyt juoksuhullu valmentajaisä. Ohjaus on TeaKista 2012 valmistuneen Jarno Kousan Tampere-debyytti, ja dramatisoinnista vastaa Minna Leino.

Juoksijaveljensä kuoltua keksii yläasteikäinen Heidi (Maija Koivisto) tavan piristää Huttusten perheen ahdistunutta Martti-isää (Mika Honkanen) ja pyytää tätä valmentajaksi omaan juoksuharrastukseensa. Jo ensimmäisillä hölkkäaskelilla käy ilmi, että isä aikoo toden teolla tehdä harrastuksesta elämäntavan. Hänen itsekkäin perustein laadittu valmennusohjelmansa on aivan armoton. Mieskuva Maaninkavaarassa on perisuomalainen: surun muotona on periksiantamaton puserrus, joka laittaa läheiset koetukselle.

Martin pakkomielteinen suhtautuminen Heidin valmentamiseen suuntaa kyllä perhetragedian aiheuttamaa tuskaa toisaalle, mutta hintana on valmennettavan vapaus toteuttaa itseään. Tyttö kuitenkin juoksee minkä jaloistaan pääsee, ja esityksen aikana katsoja pääsee puntaroimaan, mihin asti se on lähimmäisenrakkautta ja missä ylitetään itsepetoksen raja. Näytelmän ydin ei siis tietenkään ole juokseminen, vaikka siinä melkoisesti urheillaankin, mutta voi kai innokas fani Virén-viittaustenkin takia sen katsoa.

KUVA: KARI SUNNARI

Koivisto ja Honkanen tekevät aika hyvät roolityöt, vaikka heidän välinen kemiansa ei aivan välity katsomoon asti. Kaksin he onnistuvat täyttämään lavan ja välillä osan katsomon rappusistakin, ainakin kun apuna on iso valkokangas. Kyösti Kallion videosuunnittelu on oivallista, vaikka videokuvan määrä keikkuukin ylärajoilla. Aina katsojan tarvitessa hengähdystaukoa hyppää nimittäin Martti opettajaksi absurdeille luennoille, joilla äkkiväärää huumoria revitään Paavo Nurmen ja Lasse Virénin tapaisista kansallissankareista, afrikkalaisesta Kalenjien "juoksijaheimosta" ja jopa Marie-kekseistä.

Esitys sopii monenlaisille katsojille, sillä erilaiset ihmiset voivat löytää siitä itsensä - tai isänsä. Kerronta etenee selkeästi, vaikka vastaan vähän tulevatkin samat ajankäyttöongelmat kuin niin monta kertaa ennenkin romaania kahteen tuntiin tiivistettäessä. Synkistä lähtökohdista huolimatta itua voisi silti olla vaikka yläasteluokan vierailuun Maaninkavaaran maisemissa. Sitä paitsi vaikka kriisivaihe jättääkin perheeseen arvet, on tarinan perusvire toiveikas ja niin myös jälkimauksi jää kaikkien perheenjäsenten usko huomiseen.

Kirjoittaja on bloginpitäjän poika, joka kävelee kouluun, mutta juoksee ihan omien haaveidensa perässä.

Pages