Ladataan...
Tampester Teatro

Olkoon blogini tämänvuotinen joulujuttu Eila Roineen lapsuuden joulujen muisteloista Postimuseossa, ja herätelköön se itse kutakin muistelemaan…

Luulisi kyllä näyttelijäperheissä vierailevan hyviä ja uskottavia kollegoja pukiksi lapsille, mutta Eila Roineen varhaisin muisto romuttuneesta uskosta joulupukkiin kertoo muuta. Eila Roine sanoo näkevänsä korkkimaton kuvioita myöten sen hetken, kun hän jännittyneenä nelivuotiaana kuuli pukin kolkutukset viileässä eteisessä mamman tykönä. Silmänräpäyksessä sataprosenttinen usko romahti, kun kengät ja housut paljastivat koko kauheuden: se on naapurin setä. Lapsikin ymmärsi, että tätä ei voi kertoa kenellekään! Onhan se noloa tarinan sepittäjille. Tai entä jos lahjoja ei sitten tulekaan? Se joulu oli pilalla. Kyyneleet kimalsivat silmissä takkatulta myöhemmin tuijoteltaessa…

 Muut Roineen muistot ovatkin sitten mukavia, huolimatta siitä, että joka vuosi joku oksa kuusesta syttyi palamaan ja joka kerta kuusi oli jonkinmoinen raakki. Se johtui siitä, että Eero-isä juuttui aina kuusikauppiaiden kanssa juttelemaan. Kun joku heistä lupasi suositulle näyttelijälle kuusen ilmaiseksi, tämä ei kehdannut ottaa komeinta. Vain kerran äiti oli komentanut takaisin hakemaan kunnollisempaa. Yleensä toislaitaiset sommiteltiin sopivasti seinään päin. "Muutenkin meidän kuuset olivat niin täynnä kaikkea roinaa, ettei läpi nähnyt, millainen se itse puu oli."

Eero Roineella oli aina paljon esiintymisiä joulun alla. Hän sai usein palkkion tavarana, joskus joulukinkun, joskus kasan kerrastoja lapsilaumalle. Harmi vaan, että ne olivat noin kokoa 44. "No, äiti kävi sitten vaihtamassa jälkeenpäin."

Eila oli esikoinen. Eilasta seuraava veli Olavi on ainoa neljästä sisaruksesta, joka ei ryhtynyt teatterialalle, kuten Esko ja Liisa. "Kerran saimme Olavin kanssa vähän rahaa jouluostoksia varten. Minä ostin kaikkea pientä, kyniä ja teroittimia toisille, mutta Olavi ostikin ittelleen hienon lyijytäytekynän! Nostin siitä aikamoisen äläkän."

Ihme kyllä, Eila Roine ei juurikaan esiintynyt koulun joulunäytelmissä. "Jossain onnettomissa tonttu- tai peikkotansseissa vaan. Olin oikeastaan aika ujo ja arka alakoulussa." Ja sittenkin,  hänestä tuli koko kansan valloittanut tarinankertoja, ei vain pikkukakkosen lapsille.

SATUMAISTA JOULUA KAIKILLE JA TARUNHOHTEISTA UUTTA VUOTTA!

PS Ohessa kuva minun aikuisikäni hupaisimmasta joulumuistosta, kun vietettiin maalaisjoulua syntymäkodissani. Tätä naapuruston pukkia eivät tunnistaneet edes aikuiset, silloisesta pikkupojastani ja serkuksista puhumattakaan = pukintilaushommeli oli yllättäen muuttunut! Karmein lapsuusmuistoni on puolestaan  pukinnaamari, jonka löysin isoveljeni kanssa naapurin vintiltä keskellä kesää! – kuin pukinraato - materiaalit olivat siihen aikaan kammottavia. Vuolaasti parkuen juoksimme kotia kohti..

 

Ladataan...

Ladataan...
Tampester Teatro
Kuvat Harri Hinkka

Mennessäni Tampereen Teatterin esitykseen Näytelmä joka menee pieleen, täytyy nolona todeta, etten ollut läksyjäni lukenut. Paljastus oli tehty monessa jutussa aiemmin (enkä siksi koe itse paljastavani muuta kuin oman sinisilmäisyyteni). Eli ensin luulin, että näyttelijät ovat oikeasti pulassa siinä koiran etsinnässä, josta oli hirveä haloo jo ennen esityksen alkua.

Erittäin monet kirjoittajat ovat jo kuvailleet niin omansa kuin yleisön nauruntyrskeet erilaisine sanakäänteineen. Jätän omien hymistelyjeni selostuksen siis vähemmälle – mutta mistä sitten kirjoittaisin, onhan moneen kertaan kehuttu niin ohjaus, ajoitukset kuin lavastus, ja kuvailtu sen tekemisen vaikeus. Lavastus on sitä luokkaa, johon liittyvää kikkailua luulee mahdolliseksi vain elokuvien trikeillä. Omasta puolestani lisään vielä valojen käytön.

Myös näyttelijät on kehuttu ihan laidasta laitaan, ja yläaitioon asti. Tarkka kommentaattorini huomautti jopa, että siellä se ääni/valomies syö vaan sipsejä. Tuntematon vieruskaveri sanoi jo väliajalla, että hän haluaisi tulla uudestaankin äitinsä kanssa, joka myös istui katsomossa. Kyseessähän on näytelmä näytelmän sisällä, ja meno sen verran vauhdikasta, että voisi se toisella kerralla vähän paremmin tarkentua, kuka kuoli oikeasti, kuka leikisti, ja kuka murhasi kenet. Faktisesti näillä asioilla ei ole väliä. Taituruudella on. Heikkoja lenkkejä tästä vaikean lajin farssista ei löydä etsimälläkään. Tiedot koko tekijätiimistä löytyvät tietysti TT:n sivuilta, ja käsiohjelmasta sitten vielä yllättävämpiä asioita Polyteknisen seuran hauskasta henkilögalleriasta näytelmässä Murha Havershamin kartanossa.

PS Mari Turunen takanreunuksena palautti mieleen oman muinaisen roolini tarinateatterissa, kun kauhukseni minun piti esittää Jaana-lehteä. Häh, miten muka? Mutta oli se ihan yhtä mahdollista kuin takanreunuksen esittäminen :D

Ladataan...
Tampester Teatro
Kuva Kari Sunnari

”Taas sä keskeytät, aina sä tartut yhteen sanaan, nonni taas sä syyllistyt, sä et koskaan kuuntele, enhän mä niin sanonu, aina sä hypit toiseen asiaan, älä intä, me kierretään kehää!”

TTT:n ja Telakan yhteistuotannosta Ei voi auttaa, sori löytävät kosketuspintaa muutkin kuin nuoret lapsiperheet. Lapset ovat tärkeitä tässä näytelmässä, vaikka heitä ei näy lavalla – he ovat mummolassa tai Ikeassa hodarilla, valistaa päähenkilö Tuhnu-Ilmari, jonka pelkojen täyttämästä näkökulmasta kaikki tapahtuu. Samuli Muje tekee siinä elämänsä roolin, Heidi Kiviharju tekee kolmekin. Hän on kahden veljeksen vaimo sekä heidän äitinsä. Toisen veljeksen Anteron vaatteita kantava Antti Mankonen pääsee roolissaan vähemmällä, mutta kolmikon taituruus on tasavahvaa ja intensiteetti huipussaan. Kun siihen lisätään ohjaaja-käsikirjoittajan Antti Mikkolan lahjat, niin yhtälön tulos on pelkkää plussaa ja potenssia. Siitä huolimatta, että ainekset ovat manipulointia, pelaamista, uhriutumista, viha-rakkautta, yksinäisyyttä, alzheimeria, yhtaikaa muutoksen tarvetta ja sen pelkoa. Tekohengityksestä on kyse, sanoo käsikirjoittaja itse. 

Meri ja Ilmari tarvitsevat parisuhdeterapeuttia. Kiista syntyy jo siitä, kenen terapeutti se on. ”No kun se kysyi, millainen kivi mä olisin, jos mä olisin kivi…Olisin kostea sammaleen peittämä kivi"… Anteron vaimon Annukan ynnäys itsestä mustasukkaisena ja  turhautuneena kuuluu: Olen pelkkää opintolainaa. Antero puolestaan kokee olevansa pelkkä teline, avaimille, lompakolle, tavaroille, jotka ovat neuroottiselta vaimolta hukassa.

Leskeksi jääneen äidin entré on joka kerta ainutlaatuinen. Koukkuselkäisenä ja huolehtivaisena hän tulla tohottaa poikiensa luo, rakastaa ja kiroilee, kiihtyy paasaamaan niin, ettei loppua meinaa tulla. Molemmilla pojilla on niin helvetin väärät vaimot. ”Noita nykyajan naisia, pillut ajellaan paljaiksi kuin lapsilla, mutta keittiö on kuin pesemätön perse.” 

Alussa äänitehoste oli kärpäsen surinaa, lopussa meren kohinaa, ja sille välille mahtui aika tavalla joko hiljaista tai meluisaa ihmisten kohtaamattomuutta ja epätoivoista elvytysyritystä - mutta katsomossa hytkyi nauru. Siinä se taika on, rankat jutut huumoripaketissa. Ei voi auttaa, sori on saanut mainosta näytelmänä, jolla on kaksi loppua, toinen TTT Kellarissa, toinen Telakalla. Loppuja sen enempää puimatta voi todeta, että kumpi vaan, näytelmä on mainoksensa ansainnut.

PS Minulle kosketuspintaa löytyi ihan yllättävästäkin  kohtaa: Hymyilin sisäänpäin, kun Tuhnun vaimo otti esiin shamaanirummun, jonka hän oli tehnyt kurssilla. Ihan niin kuin minäkin.

 

 

 

Pages