Ladataan...

”Pitäisiköhän lähteä johonkin kuoroon laulamaan”, henkäisi avekki jo käsiohjelmaa lukiessaan. Kirkkokuoron ympärille kehitetty musikaali on uskomattoman hyvä veto. Ensin oli toki Kay Pollakin elokuva Så som i himlen. Niin kuin taivaassa on kuin oodi kuorolaululle, mutta myös paljon enemmän, muun muassa tuuletusta kirkkouskovaisten luutumille. Suvaitsevaisuus ja kiusaaminen, ystävyys, yksinäisyys ja yhteisöllisyys kietoutuvat hyvän mielen kudelmaksi Tampereen Työväen Teatterin isolla näyttämöllä. Teatterinjohtaja ja ohjaaja Maarit Pyökäri saa tosiaan hykerrellä.

Janne Kallioniemi on oivallinen kapellimestariksi, joka palaa kotiseudulleen toipumaan ja vetäytymään menestysmaailman melskeistä. Kuorolaisilla on kullakin tarinansa ja ongelmansa, jolle kehitellään yhdessä ratkaisu. Railakkaimmat aplodini annoin kuitenkin Pentti Helinille paikkakunnan pyöräliikkeen pomona. Tämä Arne teki myös kirkkokuoron bileet rokkaamalla kitaran kanssa kuin Elvis, vaikka varsinainen laulusoolo kuului Eriikka Väliahteelle: ihana Gabriellan laulu. Kerrankin ajattelin musikaalissa, että musiikkia olisi saanut olla  enemmänkin! Tosin tiukinta nutturaa pitäneelle Siville eli Suvi-Sini Peltolalle ilonpito oli heti pelkkää Sodomaa ja Gomorraa. Petra Karjalainen oli vauhdikas ja sensuelli kirkkoherran vaimo. Hänen läksytyksensä miehelleen oli kuin herätyskokouksen opponointia. ”Kirkko on syyllistänyt seksuaalisuuden, ei Jumala. Ei ole mitään syntiä. Kirkko on keksinyt koko synnin, jakanut sitten syyllisyyttä toisella kädellä ja anteeksiantoa toisella.” Kauhistunut puoliso käskee vaimoa pyytämään armoa. ”Ei Jumalan tarvitse antaa anteeksi, koska ei hän ole koskaan tuominnutkaan.” Et cetera.

Kapellimestarin pitämät harkat kirkkokuorolle olivat puolestaan kiinnostavaa läksyä jopa mindfulness-muodin seuraajille, kuvittelisin. ”Kaikki alkaa kuuntelemisesta. Kaikki musiikki on jo olemassa, värähtelee jossain tuolla ylhäällä. On vain otettava se alas, se vain odottaa että avaudumme sille.”

kuva kari sunnari, ttt

Ladataan...

 

KUVA YEHIA EWAIS, TAMPEREEN TEATTERI

Tampereen Teatterin kevään avaus onnistui siinä mielessä, että ensi-iltayleisö otti innokkaasti vastaan Päätepysäkin, joka sijaitsi Frenckellissä. Taputuksia pitkitettiin ja lattiata tömisteltiin. Aamulehti jakoi auliisti 5 tähteä, vahvasti miesnäkökulmasta. Minulle kaikki neljä henkilöä olivat pääosassa suunnilleen ”tasapäin”, isä, poika, vaimo, toinen nainen. Olin lähtökohtaisesti teatterimoodissa, mutta minusta tuntui, kuin olisin nähnyt tätä jo viime vuosituhannella. Se ei ole mahdollista, koska Pasi Lampela kirjoitti näytelmänsä vasta 2010, tai silloin sen kantaesitys oli Teatteri Jurkassa. On tietty selvää, että niin ihmisen elämässä kuin näytelmissä on ikuisuusasioita, kuten miehen ja naisen valtataistelu. Mielialaani saattoi sotkea juuri bussissa lukemani feministi Juha Hurmeen freesi haastattelu. ”Jos nykymies on tossun alla, tulkoon sieltä pois. Naisia ei tässä voi syyttää”. Suunnilleen samaan aikaan ensi-illassa oleva Hurmeen Töppöhörö sai alkunsa tunnelmissa, että Väestöliitossa ollaan huolestuneita miehiä väheksyvästä asenneilmapiiristä. Ahdistuneiden miesten yhteydenotot ovat lisääntyneet. Päätepysäkkiä voinee siis suositella erityisesti sellaisille miehille, jotka kotioloissa pelkäävät sanaharkkaa viimeiseen asti, vetävät mieluummin takin päällensä ja painuvat ulos. Nyt he voivat jatkaa matkaa teatteriin ja käsitellä päätään katsomossa. Ihannetapauksessa pariskunta istuu siellä sittenkin yhdessä. On naisillakin peiliin katsomista, tavoitteitakin soisi olevan, esim kohti yhdistyneempää ihmismaailmaa.

Maanläheisesti tutkittuna, kehoni reagoi yleensä vatsankipristelyllä, kun aiheet ovat rankkoja, ja edessä odotusta, mihin tämä kaikki johtaakaan. Jostain syystä vatsassa ei nyt tuntunut, vaikka huutoa ja kiroilua riitti, tappouhkauksiakin heiteltiin useita, ei sentään ruumiita.

Aiheitakin riitti. Miettiä ihmistä, joka tukahduttaa aivastuksensa ja haukotuksensa vuosikausia niin, että lopulta räjähtää. Miettiä ikävän lajia, kun ”mulla on ikävä meitä”. Ihmetellä eläjää, joka sanoo ”mä oon ikuinen kuokkavieras mun omassa elämässä”. Päätepysäkissä tämän lausui syrjähyppy-Birgitta eli Emma-Sofia Hautala, mutta olisi se voinut sopia muidenkin suuhun; isän, asianajajapojan, vaimon, kyseisissä rooleissa Heikki Nousiainen, Esa Latva-Äijö, Elisa Piispanen. Muita teemoja voi päätellä  vaikka seuraavista huutorepliikeistä: Minun firmaani ei tule johtamaan mikään eronnut luuseri! Uhriutuminen on pahinta mitä tiedän, oli oikeutettua tai ei! Sun olis pitänyt naida joku saatanan juoppo, niin olisit saanut kunnon syntipukin! Jos sä katsoisit peiliin, niin sieltä katsois sun isäs! Lapset joutuu vuosia hengittämään sitä ilmaa, mikä me on myrkytetty.

 

 

 

 

 

Ladataan...

KUVAT KARI SUNNARI

Siperian lumimyräkkä on ihan kiehtovaa kokea, kun itse on päässyt purevasta pakkasesta Eino Salmelaisen näyttämön katsomoon. Papparaisen unessa Tuire Salenius on näyttämön valtiatar, vaikka hänen Maria Aleksandrovnansa ei ole unen näkijä eikä unen kohde.  Salenius häikäisee ulkomuodollaan, tavalla kantaa kehonsa ja liehuvat helmansa. Jokainen silmänvilkaisu vangitsee. Ennen kaikkea hän paahtaa monet repliikit kliimaksiin siten, että saa luotua vaikka pystyyn nostetusta vainajasta vitaalisuuden perikuvan. Juonittelu ruhtinaan ympärillä voisi vertautua tsaarin ajan Kauniisiin ja rohkeisiin, ellei se olisi niin paljon herkullisempaa, kieleltään rikkaampaa ja slaavilaista. Milloin ylletään ylevyyteen, milloin alennutaan alhaisuuksiin. Marian tyttären Zinan jaloluontoisuus yrittää sätkytellä oman edun tavoittelun ohessa.

Vaikka Fedor Dostojevski kirjoitti Vanhan ruhtinaan rakkauden Siperiaan karkotettuna eli vaaratonta komediaa henkensä pitimiksi, sieltä pirskahtelee säätyiva ja ihmisluonnon syvä ymmärrys. Nykyisen pakolaisvaelluksen ja muun myllerryksen aika toi työryhmällekin tuntemuksia siitä, että komediaa tehdään kuin hengen hädässä. Lisäksi  ohjaaja-dramaturgi Sirkku Peltola teki valtaosan valmistamisesta polkupyöräonnettomuuden jälkeisellä sairaslomalla. Lopputulos on voimallinen. Niin on myös ällistyttävästi maskeeratun Esko Roineen entré - vaikka raajarikko ruhtinas kömpii vintin uumenista repliikillä ”Ohhohhoijakkaa sano silakka pikku salakkaa”.

Toisella puoliajalla sekä kateellista että kadehdittavaa naapurustoa ilmaantuu täydessä tällingissä Maria Aleksandrovnan rappeutuneelle kartanolle, missä moraalinen rappio jyllää samassa määrin. Naisiksi pukeutuneita miehiä nähdään näyttämöllä tämän tästä, mutta myös Jyrki Mänttäri ja Juha-Matti Koskela kannattaa nähdä!

Muissa mainioissa rooleissa: Tuukka Huttunen, Jaana Pesonen, Maija Koivisto, Jaana Oravisto, Eeva-Riitta Salo, Mika Honkanen. Ja ne puvut, ne puvut: Matti Seppänen.

 

Pages