Ladataan...
 
kuva tampereen teatteri/harri hinkka

Tampereen Teatterin patriarkkaa esittää Heikki Kinnunen. Matriarkalla viittaan Mari Turuseen, joka miniänä laukoo ronskeja mielipiteitään appiukon paluujuhlissa Normandiasta Suomeen. Juha Jokelan kirjoittama Patriarkka oli Suomen Kansallisteatterin 140-vuotisjuhlanäytelmä. Sitä voi hyvin juhlia Tampereellakin. Myös Jokelaa voi juhlia, vaikka jotkut nyrpistelivät, että aiheet on jo käsitelty. Tietysti ikuisuusaiheet perhesuhteista, sukupolvien ja sukupuolten eroista on puitu, eikä se lopu koskaan. Hesarin kriitikko puolestaan kyseli jo vuonna 2012, missä on nokkelan dialogin sisältö ja analyysi. Aiheiden heittely katsojan pohdittavaksi ilman lopullista ratkaisua oli minusta nerokasta ja riittävää.

Samuli Reunasen ohjaus tuoda kohtauksia rinnakkain näyttämölle toimi hyvin. Oikeastaan kaikki toimii. Juhlapöydässä istuvat kahdeksan näyttelijää ovat tasalaatuisia. Konkreettinen pointti, joka puree minuun on se, ettei katsojan tarvitse tuntea oloaan piinalliseksi missään vaiheessa. Vain patriarkan vaimo = Ritva Jalonen karjui vuodepotilaanakin niin täysillä, että se ylitti minun desibelikynnykseni.  

Vanhan parin eli Heimo ja Virpi Harjun poikaa Jarnoa esittää Risto Korhonen. Hänen 40-vuotispäiviään vietetään ensin. Somessa saattoi havaita mainintoja jähmeästä alusta. Minuun juhlinnan olemuksen puiminen, kääntely ja vääntely upposi tietysti täysillä omien pyöreiden vuosien tienoilla -  joskin minulla on nollan edessä isompi numero. 

Omakohtaisia herkutteluhetkiä toi se, kun vanhapari nuorena tapasi, toinen oli suomen opiskelija yliopistossa - kuten vieressä istuva poikani nyt. Myös hänen nimijuhlissaan parikymmentä vuotta sitten luettiin Gibranin Profeetasta ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi…” - jonka nuori Virpi vannoo takovansa pajaVASARALLA päähän. No joo, inside-jutuista out.

Teemat ovat tosiaan moninaiset, ja villiintyvät loppua kohti. Limittäin miehet puivat ruokapulaa, energian kulutusta ja ydinreaktoreita, kun ulos lähtevä nuoripari neuvoo lapsenlapsiaan pelkäävää mummia ummetuksen ja atooppisen ihon hoidosta.

Lapset eivät ole lavalla. Videot toimivat taas freesillä tavalla, Joonas Tikkasen ansiosta. Lavastaja Mikko Saastamoinen puolestaan hoksasi, että paljon ei tarvita, vähän on riittävästi. Välillä juhlapöytä, välillä shakkilauta. Molempien äärellä saa syyn filosofoida niin peloista kuin haluista, vastuusta ja  vallankäytöstä. Strategian ja taktiikan ero tuli käsiteltyä hauskasti jo opiskelijoiden kohdatessa. Nuorta Virpiä ja nuorta Heimoa esittävät Pia Piltz ja Antti Tiensuu. Nyt Heimo heimopäällikön  vastapelurina on liukas ja rääväsuinen kaveri Kale, joka sopii Jukka Leistille kuin rasvattu.

 

 

Ladataan...
 kuva teppo järvinen

Broadway-musikaali Cabaret on minulle nostalginen sekä elokuvasta että Kom-teatterista. Toisessa mieliinpainuvin oli Liza Minnelli Sally Bowlesina, toisessa Pekka Milonoff  Kit Kat -klubin seremoniamestarina. Komin esitys teki vaikutuksen, vaikka puitteet ja tekniikka tuolloin viime vuosituhannella olivat ihan toiset kuin TTT:n isolla näyttämöllä nyt. Hienoja näyttämökuvia ja rytmin vaihtelua syntyy niin kabareejuhlinnasta kuin kirjailijanalun ullakkoluukusta. Kit Kat -klubilla roihahtavat rakkauden lisäksi myös tulet, kun kaiteet syttyvät palamaan sodan symboliikkana. Ullakolla puolestaan kiihkeitä kohtauksia järjestävät tähdeksi tavoitteleva "tanssitaiteilija" Sally Bowles = Emmi Kaislakari sekä tuskaillen kirjailijaksi tavoitteleva Clifford Bradshaw = Juha-Matti Koskela. Myös seremoniamestarina toimiva Antti Lang hoitaa tonttinsa siihen malliin, että tässä yhteydessä en alun nostalgiatunnelmistani huolimatta jatka laulua ”Oi niitä aikoja", biisi ja toivotus on nyt  ”Willkommen, bienvenue, welcome” - joka muuten vetosi myös parikymppiseen räppäriin vieressäni!

Historiankirjansa lukenut kommentaattorini kyllä sanoi, että ihan kuin natsit olisivat olleet vain lisämauste, hakaristejä koreografiassa. Hän oli lukenut Cabaretia kuvailtavan järkyttävän tärkeäksi aiheeksi Hitlerin valtaannousun aikaan.  ”Miksi ei musikaaliin olisi voinut ladata lisää sielua ja syvyyttä, tuskin olisi tehnyt esitystä huonommaksi kenellekään viihdettä kaipaavallekaan. Nimittäin kaikki muu toimi hyvin: Musiikki, tanssit, näyttelijät, lavasteet.”

Minuun teki vaikutuksen myös valojenkäyttö. Onnittelu suunnittelusta kuuluu Juha Haapasalolle. Myös koreografia pani tarkistamaan käsiohjelmaa: Osku Heiskanen.

Ohjaaja Tiina Puumalainen kertoo, että Cabaret on pitkään ollut hänen unelmansa. Vasta nyt se toteutui. ”Onneksi, sillä nyt tuntuu siltä, että lopulta kaikki osui kohdalleen Työviksen rakkaan ensemblen kanssa.”  Hänen tuntumansa osuu ja uppoaa varmasti moniin - ja tiimin yhteys on taatusti uskottavaa. Ajankohtaisuuskaan ei jää kliseeksi. Juhlinnan ohessa kulkevat teemat liittyvät kansallisuusaatteen kohoamiseen ja etnisiin konflikteihin. Ikuisuusaiheen kertoo pelkkä laulu Mani mani: Raha maailmaa pyörittää.  

PS Työviksen uuteen palveluun kuuluu, että käsiohjelmaan voi tutustua etukäteen verkossa, eli täältä löytyvät tarvittavat lisätiedot, Schneiderit ja Schultzit sun muut sankarit, rooleissaan vahvoina  http://bit.ly/2bLDloy

 

Ladataan...
kuva kari sunnari

Menin katsomaan Saraa ja Erikiä Heljän kutsumana. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa vanha työvis, jossa opiskeluaikana koin melkeinpä  ekat teatterielämykseni. Muistaakseni olin juuri Pirjo-Riitta Tähden kanssa katsomassa Äiti Pelotonta, oliko se työvis, nyt vanhan muisti pätkii. Olimme Tähden kanssa samalla ylioppilasteatterin dramaturgikurssilla. Tähti oli kunnianhimoinen punapää ja kiva tyyppi, minä arka kirjallisuustieteen opiskelija.

Minusta tuli toimittaja ja kirjailija, Pirjo-Riitasta näytelmäkirjailija. Muistaakseni Tähti juuri opetti Jyväskylän vaatimattomasta teatterikaupungista kotoisin olevalle, että katolla huutamisen kanssa on oltava varovainen, sillä ihmistä joka huutaa tuskansa ääneen, on melkein aina hyvin kiusallista katsoa. Huutaminen kun ei ole niin helppoa kuin päällepäin luulisi.

Siksi nykyään kavahdan usein näytelmiä, joissa huudetaan tuska julki tai lemmiskellään perinteiseen tyyliin hameet ylhäällä. Niinpä muutamat lemmenkohtaukset ja tuskan suuri ääneen ilmineeraaminen aiheuttivat minussa vaivaantuneisuutta. Eikö ohjaaja olisi löytänyt ihmisistä sordiinoa?

Teija Auvinen  Sarana veti roolinsa lämmöllä ja inhimillisesti, siinä kykeni hyvin samaistumaan Hildenin, jonka sisällä eli pieni suojelemista kaipaava tyttö. Toisaalta kun nyt olen kriittiseksi heittäytynyt, siinäkin tuli mieleen, että oliko Hilden näin pullantuoksuinen. Itse monta taitelijaliittoa seuranneena tiedän, että kirveet lentävät todella.

Sinänsä hyvin dramaattisesta elämäntarinasta olisi ehkä voinut ammentaa vähän yllätyksellisempää teatteria. Silti hyvää oli se, että kiinnostuin Enhrotista ja hänen elämästään. Miten hänelle kävi myöhemmin, kun hän löysi uuden naisen ja sai lapsen tämän kanssa. Missä se lapsi nyt on? Tämä ei sitten kuulukaan teatteriblogiin vaan kulttuurijuoruihin, jo vähän vanhentuneisiin.

Nyt vielä myönteisyyttä, näytelmä jätti  jäljen, kun seuraavan kerran tallustan Hildenin museoon, ajattelen Saraa ja hänen elämäänsä. Sitä miten intohimossa haavoittuminen voi tehdä meistä todella petoja. Hildenhän rakasti taidetta, mutta silti teki kaikkensa estääkseen Erikin retrospektiivisen näyttelyn onnistumisen.

 

Kirjoittaja Heini Saraste on Tampereella opiskellut helsinkiläinen toimittaja, tietokirjailija - ja kuvataiteilija Markku Sarasteen sisar