Ladataan...
​kuva malla hukkanen/sputnik oy

Satamatrilogian toinen osa: Mies jättää sormuksen pöydälle lähtiessään, vaimo siirtää sen tuhkakuppiin. Mitään ei puhuta vähään aikaan, kun elokuva Toivon tuolla puolen on alkanut. Replikointi, humanismi, minimalismi ja autot ovat kaurismäkeläistä - mutta elokuva ei sittenkään ole ihan tyypillinen. Se saa nimittäin aikaan vahvan tunteen dokumentista olematta dokumentti. Aki kävi vastaanottokeskuksissa ja tutki turvapaikan hakuun liittyviä ynnä muita faktoja enemmän kuin aiempiin fiktioihinsa. Rinnakkain kulkee kaksi tarinaa. Ensin työnimenä oli Pakolainen. Hän on syyrialainen Khaled, jota esittää oikeastikin syyrialainen Sherwan  Haji. Rinnalle nousi liikemies Wikströmin tarina. Häntä esittää Sakari Kuosmanen. Kuosmanen ei laula, mutta tuomari Nurmio vetelee letkeästi katusoittajana. Korttirinkiin tekijä on kerännyt hetkoseksi muun muassa Jörn Donnerin, Jukka Virtasen, Juhani Niemelän ja Sulevi Peltolan. Lisäbonuksena tapaan valkokankaalla ja lopputeksteissä jokusen tuttavan Karkkilan ajoiltani. Pressikiertueella Akia ei nähdä. Hän viettää talvet vaimonsa Paula Oinosen kanssa Portugalissa. Sieltä löytyi myös koira Koistinen, jonka Paula kouli valkokankaalle.

Oikeastaan auteurin saatesanat riittävät mielestäni tähän saumaan:

”Tällä elokuvalla yritän tehdä parhaani murtaakseni eurooppalaisen tavan nähdä pakolaiset ainoastaan joko säälittävinä uhreina tai röyhkeinä elintasopakolaisina, jotka tulevat vain viedäkseen työmme, vaimomme, asuntomme ja automme.

Stereotyyppisten ennakkoluulojen luomisella ja vahvistamisella on synkkä kaiku Euroopan historiassa. Toivon tuolla puolen on, myönnän sen auliisti, jossain määrin ns. tendenssielokuva, joka yrittää häikäilemättömästi vaikuttaa katsojiensa mielipiteisiin ja pyrkii manipuloimaan heidän tunteitaan tähän päämäärään päästäkseen.

Koska em. pyrkimykset luonnollisesti tulevat epäonnistumaan, jää jäljelle, toivoakseni, ryhdikäs, hivenen surumielinen, huumorin kantama, mutta muutoin lähes realistinen elokuva muutamasta ihmiskohtalosta tässä maailmassa, tänään."

​PS Myös Toivon tuolla puolen lukeutuu Suomi100 -juhlavuoteen, omistettu Peter von Baghin muistolle.

 

Ladataan...
KUVA PEERO lAKANEN

Joka taholla tunnutaan tänä vuonna nivottavan tekemiset Suomi100 -juhlavuoteen. Komediateatteri tilasi nimelleen uskollisena komiikan tekijät Heikki Syrjän, Heikki Vihisen ja Riku Suokkaan valmistamaan näytelmän mieletöttömästä Suomen historiasta. Sen sisällä tehdään esitystä Panu Rajalan 1917-sivuisesta opuksesta, lavalla vielä yksi Heikki, eli Hela sekä Jere Riihinen ja Marika Heiskanen. Ensin kukin esittelee omat virstanpylväänsä itsenäisen Suomen taipaleella, kuten Karl Fazerin Sinisen synty 1922, Metsoloiden Helena kuolee kaaduttuaan ullakon portaissa 1995, Abu Fuad perustetaan Tampereelle 1982 ja niin edelleen.

Mielettömällä Suomen historialla on hetkensä, mutta minun on silti vaikea rentoutua esityksessä, josta puskee läpi, että tämä on pitänyt tehdä pakon edessä. Musiikki tulvahtaa tervetulleena nostalgiana, mutta joistain komeista biiseistä/tangoista kaipasin ylevämpiä versioita. Tosin Helan juontama Elämän valttikortit meni täydestä, samoin Jere Riihisen vetämä potpuri.

Marika Heiskanen pääsi loistamaan unkarilaisena lastenlääkärina Haluatko suomalaiseksi -kisassa. Hän toi särmää myös jääkiekkotappioiden jauhantaan. Jääkiekko haukkasi Suomen historiasta kohtuuttoman suuren palan. Enkä sano tätä katkeruudesta noihin peleihin, joissa Suomi on hävinnyt viime sekunneilla. :D

 

Ladataan...

Samaan aikaan kun Katoava maa sai ensi-iltansa TT Frenckellissä 19. tammikuuta, Helsingin Kaupunginteatterissa esitettiin Isän ensi-iltaa. Molemmat näytelmät käsittelevät muistisairaan kanssa elämistä. Katoavassa maassa pääosassa on pariskunta, Isässä isä ja tytär. Kati Outinen kiertää vanhainkoteja monologillaan Niin kauas kuin omat siivet kantaa. Katsoin sen äitini kanssa, joka asuu Koukkuniemessä. Sieltä saavuin myös Frenckellin esitykseen. -Alzheimer on jo kansantauti, toteaa Katoavan maan ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen.

Yhä useammalla on nykyään tuntumaa muistisairauteen omassa lähipiirissään. Sitä käsittelevät näytelmät antavat mahdollisesti vertaistukea rankkaan arkeen. Alzheimer-aiheeseen saa myös helposti komiikkaa - ja sitä kautta kepeyttä. Riippuu vähän, toiset vain unohtelevat, toiset alkavat kiroilla tai hurjastella seksistisillä jutuilla. Huumori antaa ilmaa myös näyttelijöille. Myös he saattavat joutua miettimään aikaa, jolloin kyseessä ei enää ole näytelmä vaan oma kohtalo, olkoon potilaana tai omaishoitajana. Esko Roine tästä puhuikin aamu-teeveessä.

Nuori ja vanha pari

”Minun muistini on saari. Minä seison siellä, oman muistini saarella, sen korkeimmalla kalliolla ja katselen merelle. Aaltojen pauhu rauhoittaa minut. Menneet tulevat luokseni meren kohinan mukana, aalto kerrallaan. Tulevat yksitelleen, vain kadotakseen takaisin unohduksen valtamereen.”

Katoavan maan vanha pari on aviopari privaatistikin, Esko Roine ja Ritva Jalonen, lavalla Aarne ja Helena. Väliajan jälkeen Helenan tauti on edennyt jo vaiheeseen, joka muistuttaa likeisesti erästä juuri näkemääni asukasta Koukkuniemessä.

Pariskuntaa nuorena esittävät Ella Mettänen ja Antti Tiensuu, Tampereen Teatterin näyttelijöitä tuoreimmasta päästä. Pätevää oli nuoruuspäivienkin esitys, riitelyineen. Rinnakkain kulkevat elämänvaiheet toimivat hyvin. Kokenut minä pääsi kätevästi antamaan neuvoja nuorelle minälleen. Vanhana muisteltiin ja käsiteltiin niin onnenhetkiä kuin pettymyksiä ja petoksia. Välillä muistisairas ikävöi henkilöä, joka seisoo hänen edessään. Anteeksiannon hetki oli kaunis ja herkkä, kädet päälletyksin, lopulta sylityksin. ”Enkä minä pelkää enää mitään.”

Näyttelijöiden lisäksi aplodeja tulee vastaanottamaan varsin naisvoittoinen tekijäjoukko, johtuuko hoiva-aiheesta:

Käsikirjoitus: Satu Rasila, Ohjaus: Anna-Elina Lyytikäinen, Lavastussuunnittelu: Marjatta Kuuivasto, Pukusuunnittelu: Mari Pajula