Ladataan...
kuva sakari tervo, q-teatteri

Q-teatterissa on taas synnytetty uutta, puheteatteria melkein ilman puhetta, ja splatteria live-lavalle. Asialla on osin samaa porukkaa kuin Akse Petterssonin nelisen vuotta sitten ohjaamassa ”sukupolvinäytelmässä” Kaspar Hauser – jota en valitettavasti nähnyt, mutta josta olen lukenut Q-kronikassa Skavabölen pojista Kaspar Hauseriin. Arjen ja kauhun tekijät tuntuvat pyörittelevän samantapaisia nykyihmisen teemoja vieraantumisesta ja turhautumisesta, eri keinoin.

Lavastus-, valo- ja videosuunnittelija Ville Seppäsellä on ollut iso urakka. Nimittäin nyt elellään, pelaillaan ja kuljetaan toisten ohi kahdessa kerroksessa. Neljän hengen kimppakämpän yläpuolella, kylppärin ja makuuhuoneen välillä, pyörii koko ajan video. Yksi toisensa jälkeen heräilee ja kömpii aamuaskareisiin, alakertaan, keittiöön ja olohuoneeseen. Johdanto päivään on pitkä, mutta oudolla tavalla jännittävä. Ihmisen levottomuus, neuroottisuus ja toisten ohi katsominen käy selväksi. Sittemmin menee fragmentaarisemmaksi.

Vivahdetajuinen näyttelijänelikko Joonas Heikkinen, Eero Ritala, Pirjo Lonka ja Sonja Kuittinen osaavat olla koomisia vaitonaisinakin. Heikkinen oli vakuuttava uusi tuttavuus kävelytyylejä myöten, töpöttelyä sekä hidastettua kauhufilmiparodiaa. Ritala kunnostautui myös laulajastarana, jos nyt näin voi sanoa. Hän järjesti myös mainion aikalaisdiagnoottisen kohtauksen, jossa jokainen voi tutkia omia neuroosejaan tai levottomuuksiaan.

Dramaturgian tekijää ei ole nimetty. On varmaan pohdittu paljon porukalla. Kantajengiin kuuluu myös äänisuunnittelija Kasperi Laine, joka näyttää haltsaavan kauhumusan. Välillä äänitehosteet korostavat hiljaisuutta, veden lorina, kahvin porina tai kännykän näpyttely.

Toisella puoliajalla hiljaisuus repeää. Ensin haksahdan miettimään liikaa symboliikkaa ja merkityksiä, kun lavalla käy kaameita olioita ja eläimiä. Kukin henkilö saa kauhunpaikkansa eri tavoin. Aina en ole kärryillä, mutta ei haittaa. Läksyt luettuani tiedän, että uuden ajan tekijät peräänkuuluttavat juuri välitöntä kokemista symbolien setvimisen sijaan. Enkä minäkään hammasneurootikkona ehdi paljon mitään miettiä, kun Pirjo Lonka vetää tongeilla hammastaan irti. Verenvirtaus alkaa, sarjaverta ilman sarjamurhaajaa. Minulle on ihme, että mielettömyys myös naurattaa.

Arki ja kauhu lukeutuu esityksiin, joista ei saisi kertoa liikaa etukäteen, ei ainakaan tämän enempää. Muuten menee pilalle se, mitä kuulin Ritalan sanovan ennen ensi-iltaa: Yksikään katsoja ei tule sanomaan, että ”tiesin tämän olevan tällainen”.

 

 

 

 

 

 

Ladataan...
Kuvat petri nuutinen, tampere-talo

Komeinta ja kuohuttavinta, mitä olen oopperassa kokenut: Tampereen Oopperan tilausteos Veljeni vartija. Se on Tampereelle keskittyvä. moninkertainen tragedia vuodelta 1918. Siksi on ihme, miten taiturimaisesti kirjoittaja-ohjaaja Tuomas Parkkinen on ympännyt mukaan hellyyttä ja huumoria, osin tosin mustaa sekin: teloitettava jeesaa teloittajaa, joka ei saa asetta latinkiin.

Sen lisäksi, että kansanryhmät nousivat toisiaan vastaan, siten saattoi käydä myös perheenjäsenten kesken. Veljeni vartija on saanut nimensä Vanhan testamentin veljeksistä. Abel on tappanut Kainin, ja vastaa Jumalan kysymykseen kysymällä: Olenko minä veljeni vartija? Oopperan keskiössä on Rossin perhe, joka jakautuu kolmeen siten, että pappisisä on pasifisti. Hän on yrittänyt kasvattaa lapsiaan rauhan aatoksiin, mutta valkoinen veli ajautuu tähtäämään aseella punaista siskoa. Porvaristytön värittyminen punaiseksi ilmineeraa tässä myös elämän sattumanvaraisuutta. Siitä sisarukset laulavat dueton Silmänräpäys. Eemil-veljeä esittävällä Ville Rusasella on kova haaste Amanda-siskossa eli paljon hehkutetussa Tuuli Takalassa, ettei jäisi katveeseen.

Libretto tuo tosi freesiä tekstiä oopperalavalle. Loistava Päivi Nisula on elementissään sähäkkänä sisäkkönä, joka kiroilla livertää arvovieraan saapuessa: ”Perkele, kun ei ehdi edes puuteroida.” Sentraalisantrat laulavat sujuvasti numeroita. Tämän hienon välipalan tarjosivat Mari Palviainen, Linda Urbanski, Johanna Kalmari ja Katariina Hännikäinen. Esitys on muidenkin naislaulajien kuin Tuuli Takalan juhlaa. Toki myös Juha Kotilainen säväyttää isä Johanneksena, yhtä lailla kuin Tuomas Katajala petollisena sulhasena. A cappella -kuoro-osuudet tyynnyttävät kiihkeyttä luokkasodassa, jolloin orkesteri saa tuutata täysillä, kuten Kalevankankaalla, missä ihmisten kaatuessa ristit nousevat tilalle. Musiikki kerta kaikkiaan sulautuu tapahtumiin. Samoin kirkossa, missä kuorolla on synkkää asiaa: Taivas mustana aukeaa, musta kyynel rinnoille vierii. Kenellekään ei jää epäselväksi missä kirkossa ollaan, kun poikakuorolaiset kantavat ruusuköynnöstä näyttämön molemmin puolin. Upea lavastus on Kati Lukan.

Tamperelaista perua olevat säveltäjä Olli Kortekangas ja libretontekijä Tuomas Parkkinen saivat hioa ideoitaan ja yhteistyötään kymmenisen vuotta. Tampereen Ooppera katsoi ajoissa kauas. Tulokset näkyvät.

Kuorokapellimestarina toimi Heikki Liimola, ja kapellimestari Santtu-Matias Rouvali kokoaa taiten loput.

Tampereen Oopperan lapsikuoro Pirkanpoikien kanssa laulaa vähän eri leikkejä kuin me lapsena. Kuka pelkää vainajaa? Ja sitten hypellään ruumiiden yli.

Vieruskaverini puolestaan summasi, että hänellä on Savonlinnan juhlista tullessaan yleensä sellainen olo, että ooppera on leikkiä, mutta tämäpä ei ollut leikkiä.

PS. Twiittasin saman tien jotain sellaista, että jos et ole koskaan käynyt oopperassa, tee se nyt, ja Tampereella. Veljeni vartijasta tulee uuden ajan klassikko! Jos et kuitenkaan ehtinyt paikan päälle, niin tiedoksi: se jää Areenaan puoleksi vuodeksi.

Ladataan...
kuvat kari sunnari

”Ei tää tunnu ilolta eikä voitolta, tää vallankumous”. Tähän TTT:n Tytöt 1918 -musikaalissa esiintyvään lauseeseen kiteytyy paljon siitä rauhansanomasta, mitä kyseiseen vuoteen liittyvät teokset tarkoittavat ilmineerata, kutsuipa tapahtumia sisällissodaksi, veljessodaksi tai kansalaiskapinaksi. Sota ja tappaminen värien - tai minkä tahansa - vuoksi on julmaa hulluutta.

Tytöt 1918 on tasoltaan maailmanluokan musikaali, vaikka tapahtumat sijoittuvat Pirkanmaalle. Se perustuu Anneli Kannon romaaniin Veriruusut, jonka lisänä on muuta historiallista materiaalia. Muutoin tekijäjoukon ytimessä on samaa kolmen koplaa kuin Viita 1949 -musiikkinäytelmässä: Sirkku Peltola, Heikki Salo ja Eeva Kontu.

Tytöt 1918 esityksessä on osattu poimia, rytmittää, liittää ja leikata niin taitavasti, ettei kuitenkaan tarvitse pelkästään ampua ja paukuttaa. Vasta toisella puoliajalla sota todella syttyy, ja syntyy paljolti valoilla eikä vain äänitehosteilla. Tulen oikean leimahduksen muuttuessa videotulijuovaksi aiheutti leimahduksen myös katsojassa. Tehdassalin tekeminen suurten teollisuuskoneiden pyöriessä videona taustalla toimi täydellisesti. Tehtaiden pumpulienkeleistähän naiskaarti koostui. Pitkä johdanto nuorten tyttöjen elämästä ennen kansalaissotaa oli tarpeen, siirtyminen housuihin mielenkiintoista. Siihen niveltyi #metoo-kampanjaakin. On Tytöt 1918 -musikaalissa toki miehiäkin, ja yksi koskettavimmista on Sigridin lempeä isä Frans eli Ola Tuominen. 15-vuotiaan amurilaistytön ankarana Aliina-äitinä Miia Selin on niin omillaan kuin olla voi. Nätyläiselle Marketta Tikkaselle Sikrin rooli antaa varmaan kannustimia jatkossa.

Tekijäporukka on niin suuri, että nimilistaa on parasta tutkia Työviksen sivuilta. Totean vain, että heikkoa lenkkiä ei ollut.

Tarinan tragiikasta huolimatta Tytöt 1918 on niin elämyksellinen, että korostuu sittenkin mainita konkarit lavastuksessa, koreografiassa, valoissa ja puvuissa: Hannu Lindholm, Marjo Kuusela, Eero Auvinen ja Marjaana Mutanen.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltolassa hämmästyttää aina uudestaan se, miten taitavasti hän saa huumorin mukaan, ihan niin kuin elämän kirjossa on, naurua kyynelten läpi, ja rakkautta löytyy kurjuudessakin.

Plus yksityiskohtien huolittelua: Ensimmäiseksi seinätauluksi taustalle ilmaantuu suunnilleen sama lause, jonka oma isoäitini on kirjonut synnyinkotini seinälle: Iloisen ja hyvän ihmisen tulee olla. Loppupuolella kirjontatyön teksti muuttuu: Ihminen kasvaa hitaammin kuin tappaja.

Alku eli tyttöjen esittäytyminen, ja loppu, farkkunuorten ilmaantuminen sivustoille päivittämään samanikäisten tyttöjen nykyisyyttä, olivat hienoja kohtauksia - mutta niin oli kaikki sillä välilläkin. Sujuvasti etenevää hommaa, taitavasti tanssittua ja soitettua. Tämä on nähtävä toisenkin kerran, pysyypähän sitten entistä paremmin ihmisyyden, inhimillisyyden ja rauhan asialla. Rauha lähtee yksilöstä, sisältä päin.