Ladataan...
Kuva kari sunnari

Naisnäyttelijän pukeutuminen kermavaahtoon antaa aihetta niin näytelmälle kuin sen nimelle. Kellariteatterin kantaesitys Vaahtoa! on tekijöidensä Minna Hokkasen ja Anna Ackermanin mukaan esityspamfletti. Ei pidä säikähtää, vaikka se alkaa vaahtoamisella Turkasta. Siitä päästään monen asian ytimeen. Ruoditaan laitosteattereiden hierarkiaa, naisten rooleja teatterissa, armotonta kilpailua niistä, sukupuolten ja sukupolvien eroja siellä. Vaikka olisi alalla vain katsojana, teemoista irrotellaan ”kaikkia” kiinnostavalla tavalla. Tai enemmän: toteutus on niin riemastuttavan tuoretta ja hulvatonta.

Yllättävä alkuidea lähti lahjakkaalta nuoren näyttelijäpolven edustajalta Anna Ackermanilta. Hän oli havainnut, että Minna Hokkanen on esittänyt samaa Kati Herukan roolia kuin hän itse, tosin 20 vuotta aiemmin. Eli niin kauan on vierähtänyt Jouko ja Juha Turkan hitistä Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa. Se kuului TTT:n ohjelmistoon kolme vuotta, täysille katsomoille.

Kyseistä näytelmää nähdään videona taustalla. Madamena, Aamulehden päätoimittajana, mukana ollut Eila Roine istuu nyt katsomossa.

Vaahtoa! ensi-illan yleisö on selvästi innoissaan, joskin osin kuin puulla päähän lyötynä. Tavaraa tulee tuutin täydeltä. Kuvitelmaa ja kannanottoa kunnolla sekoitettuna, ja ajassa kiinni: mukana vilisee niin VOS-työryhmä kuin #metoo-kampanja. Villiä vyöryä rytmittää kuulutus, joka kutsuu näyttämölle milloin minkäkin klassikkonäytelmän harjoituksiin, Peter pani ja Ihmisen bosa. Seksi myy. ”Vastuu on näyttelijällä, valta ei”, naiset purnaavat. Myös omina itsenään, välillä Ada Aalbergina ja Ulla Urosena. Välillä saamme pyynnön ”Yleisö on hyvä ja odottaa, kun kehitellään identiteettisuojat”. Ne muistuttavat lähes Putous-hahmoja, mutta asiaa ryöppyää syvemmin. Valo-,video- ja äänisuunnitteluista vastaa Antero Huttunen.

 

PS Eräässä muisteluillassa Eila Roine kertoi Rakkaita pettymyksiä rakkaudessa -näytelmän sattumuksista: Juoneen kuului, että Eila Roine on aluksi lippukassalla ostamassa näytelmään lippua. Katsojat jotka olivat menossa samaan esitykseen, ihmettelivät ovimies Lasse Puurtiselle, että eikö Roine näyttelekään. Puurtinen ihmetteli vain mukana. Kun Roine sitten asettui paikalleen katsomoon ja alkoi hiljalleen jupista, yritti hänen vieressään istuva nainen kuiskaillen estellä. "Kun sitten ponnahdin pystyyn mennäkseni näyttämölle, hän tarrasi kiinni. Loppuajan nainen seurasi näytelmää halvaantuneena paikallaan."

 

Ladataan...
kuva Heikki järvinen

Tähän mennessä olen nähnyt aika monta ja vaikuttavaa sisällissotaan liittyvää esitystä ja tapahtumaa. TT:n 1918 Teatteri Taistelussa oli sellainen katarsis, että saattaa jäädä viimeiseksi huipennukseksi.

Tampereen Teatteri on yksi vanhimpia taidelaitoksiamme. Uusi talo oli valmistunut vain muutamaa vuotta aiemmin koko kaupungin komistukseksi, kun se punaisten päämajana joutui sotatantereeksi. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Anna-Elina Lyytikäinen teki alusta alkaen ansiokasta yhteistyötä historioitsija Tuomas Hopun kanssa. Se tuntuu lopputuloksessa.

Väkeä tarvitaan paljon, yhtä pääosaa ei ole, mutta hyviä tyyppejä piisaa pitkin matkaa. Ensimmäisen mainion entrén tekee nykyinen teatterinjohtaja Reino Bragge silloisena johtaja Jalmari Lahdensuona. Ne jotka bongaan melkein aina, ovat Risto Korhonen ja Jukka Leisti. Korhonen luikertelee Aatu Ahona elintarvikejaoston päälliköksi, teurastaja joka pelkää verta, Leisti loistaa karmeutta  esikuntapäällikkö Hyrskymurtona.  Hauskaa historian tuulahdusta ehditään nähdä meneillään olevan näytelmän katkelmassa, ennen kuin leikki on kaukana.

Tuskin koskaan teatteritaloa on otettu näin laidasta laitaan käyttöön. Marjatta Kuivaston lavastussuunittelu on joka suuntaan lahjakasta, Joonas Tikkasen videosuunnittelu ainutlaatuista. Traagiset tapahtumat Keskustorin liepeessä ja Hämeensillalla tuodaan videoin näyttämölle. Katsoja on keskellä sotaa, vaikkei olisikaan niiden 20 joukossa, jotka seuraavat näyttelijöiden matkassa talon sisätiloissa. Käytäviltä striimataan. Kaikki toimii. Sotajoukkojen jatkeeksi on värvätty ilmaisutaidon lukiolaisia, mikä on varsin osuva ratkaisu.

Näyttelijäkaarti on vahvaa, mutta historian punakaarti jäi valkoisen vallan alle. Pelkästään Tampereen taistelussa kaatui ainakin 10 000 ihmistä, punaisia puolet enemmän kuin valkoisia.

                                                  kuva harri hinkka

 

 

 

 

 

Ladataan...
kuva peero lakanen

Newyorkilaisen Florence Foster Jenkinsin elämäntarina (1868-1944) ”maailman huonoimpana laulajana” on kiehtonut ihmisiä siinä määrin, että siitä on tehty niin elokuvia, dokumentteja kuin näytelmiä. Viimeisin ilmaantui Komediateatterin lavalle helmikuussa.

-On vaikeaa laulaa väärin, kommentoi pääosaa esittävä Leena Rousti. Häntä helpotti luonnostaan mezzosopraanon ääniala siinä kohtaa, kun piti esittää koloratuurisopraanon aariaa Yön kuningatar. Laulunäytteitä edustaa myös Adelen kuplettiaaria. Puccinin Laurettan aariaa Florence vertailuttaa vieraillaan Amelita Galli-Curcin äänityksen kanssa.

Mikä pieleen laulamisessa niin kiehtoo? Florence Foster Jenkinsin pitkäaikainen elämänkumppani St Clair Bayfield sanoi seurapiirilaulajan kuoleman jälkeen, että Florencella oli tähtikarismaa. ”Aplodeista tunsi, että ne olivat aitoja, vaikka ihmiset saattoivat nauraa hänen laululleen.” Ilmari Saarelainen esittää täydelleen myötätuntoista kumppania, jonka mielestä unelmilla ei ole hintaa ja joka myös huolehti, että kriitikot eivät pääse konsertteihin.

Näytelmän käsikirjoitus perustuu laulajan viimeisiin vuosiin, mutta jo Florence Fosterin nuoruus tarjosi dramatiikkaa. Rikas isä ei tukenut tyttären musiikkiharrastuksia, joten tämä pakeni teinityttönä naimisiin. Liitto ei kestänyt kauan, varsinkin kun nuori vaimo sai mieheltään kupan. Sai hän tältä myöhemmin mittavan perinnönkin, samoin isältään. Omaisuuden turvin hän pääsi estradeille, mutta tuli myös surullisesti huijatuksi.

Näytelmässä päädytään toteuttamaan vanhanajan farssia – jossa välillä venytellään kohtuuttomasti vaikka leivoksen syöntiä tai sähkeen avaamista. Ohjaaja Panu Raipian sanoin: ”Tämän olisi voinut tehdä ilkeästikin, mutta me halusimme mukaan iloa ja lämminhenkisyyttä”.

Uran loppuhuipennus tapahtuu Carnegie Hallissa. Taru kertoo, että ulkopuolelle jäi jopa 2000 ihmistä. Sillä kertaa sisään oli päässyt pujahtamaan kriitikkojakin, joiden murska-arvosteluja St Clair ei saanut pidettyä piilossa. Laulaja kuoli kuukautta myöhemmin 76-vuotiaana. Sitä ei kukaan voi vannoa, että hän olisi musertunut arvosteluista.

Komediateatterin esiintyjät suoriutuvat sutjakkaasti vanhahtavassa tyylilajissa, jolla on ilmeisen vankat kannattajansa. Hyvänä ystävättärenä hössöttää Marjut Sariola, pianisti Comté McMoonina pokkaansa pitelee Aku Sajakorpi. Miia Räikkösen meksikolainen palvelijatar Maria piristää omalla tyylillään.

 

Pages