Teetreffit Pirkon kanssa

Tapasin taannoin Pirkko Arstilan ja teekupposten ääressä jutun juurena oli mikäpä muukaan kuin... tee..! En voinut kuin ihaillen kuunnella teen suurlähettilään sanailua tästä yhdessä jakamastamme intohimon kohteesta. Ehkäpä minäkin vielä jonain päivänä tiedän aiheesta yhtä paljon - ja toki toivottavasti myös rahtusen verran enemmänkin.

Ihailen ennen kaikkea Pirkko Arstilan mutkatonta suhtautumista aiheeseen. Kyllä, hän kuljettaa aina mukanaan pientä määrää laadukasta teetä, ihan vain siltä varalta, jos jossakin ei yllättäin olekaan tarjolla muuta kuin sitä Liptonin keltaista, vuosi-pari sitten parasta ennen päiväyksensä ohittaneessa pussissa. Hän tietää mitä haluaa ja sitä hän myös saa - hän haluaa hyvää teetä. Mutta asiaan voi, hänen tapaansa, suhtautua myös ilman otsaryppyjä ja turhan tiukkaa pipoa! Hymyilen vieläkin hänen tarinalleen siitä, kuinka hän aikanaan niin sanotusti vaihtoi vihreälle...

Vihreä tee kiehtoi Pirkkoa jo hänen opiskeluvuosinaan, mutta pysyi pitkään täydellisenä mysteerinä. Hän mainitsi hadutelleensa sitä kerran jos toisenkin, omien sanojensa mukaan rupisessa opiskelijaboksissaan, saaden kuitenkin aikaan vain vihtaisen kaulahuivin makuista litkua. En tiedä, miltä vihtainen kaulahuivi maistuu, mutta sekä mielikuvitukseni että omat kokemukseni huonosta vihreästä teestä riittävät kyllä luomaan käsityksen, millaista juomaa Pirkko oli saanut aikaan. Vasta perehtyessään aiheeseen huomattavasti tarkemmin, perustaessaan Teen Ystävät Ry:n, hän tuli siihen tulokseen, että olisi kenties saattanut ehkä valmistaa sitä väärin... Näin sen täytyi arvatenkin olla, sillä sittemmin nimenomaan vihreästä teestä on tullut se tuote, jonka nimeen hän vannoo!

Myös minulle vihreän teen sielu ja syvin olemus ovat auenneet pikkuhiljaa. Ei vähiten siksi, että minäkin valmistin sitä vuosikaudet väärin. Keittelin aromit tehokkaasti kasaan kiehuvassa vedessä, mutta tarmokkaasti yritin silti aikaansaamastani kitkerästä liemestä nauttia. Nautinto sai kuin saikin aivan uudet ulottuvuudet, kun suostuin esimerkiksi uskomaan, että sata astetta on vain yksinkertaisesti liikaa.

Tällä hetkellä teemukissani on vihreää jasmiiniteetä. Varsin mainio tee arki-iltoihin. Valkoista jasmiiniteetä nautin erityisinä juhlahetkinä, mustaa jasmiiniteetä useimmiten aamuisin. Siis niinä päivinä kun jasmiinia, muodossa taikka toisessa, tekee ylipäätään mieli.

Useimmiten jasmiinitee on väriltään nimenomaan vihreää ja sitä tarjoillaan miltei poikkeuksetta kaikissa keskinkertaisissakin kiinalaista ruokaa tarjoilevissa ravintoloissa. Kun huomioi sen, että kyseessä on erittäin perinteikäs kiinalainen juoma, jota on valmistettu jo 1200-luvulta asti, on suorastaan kummallista, kuinka pahalta se useimmissa ravintoloissa saadaan maistumaan. Ehkäpä se liian pitkään hautunut, liian pitkään seisonut ja liian kuumassa vedessä kirjaimellisesti keitetty tee saa aromikseen juurikin sen Pirkko Arstilan mainitseman vihtaisen kaulahuivin?