Lapsisotilaan tarina

Ladataan...

"Hyökkäyksissä meidät laitettiin aina eturiviin, ja meille sanottiin sen johtuvan siitä, ettei vihollinen näe lyhyitä taistelijoita" Anna tälle tarinalle hetki kiireisestä päivästäsi. Se voi olla sen arvoista.

 

Claude on kiltti ja ystävällinen poika. Hänestä tuli lapsisotilas 12-vuotiaana. Kesällä 2010 hän oli 15-vuotias ja taisteli FDLR-Mai Main riveissä Kongon demokraattisessa tasavallassa. Tapasin silloin Clauden kolmen päivän kävelymatkan päässä Uviran kaupungista Kivu-vuorilla. Siellä pidetyn kansainvälisen humanitaarisen lain koulutuksen yhteydessä puhuin lapsisotilasongelmasta eversti Jobin, alueen sotilaallisten operaatioiden komentajan kanssa. Paikalla oli myös everstin joukkoihin kuulunut Claude.

Keskustelun jälkeen komentaja määräsi nuoren Clauden ja kaksi muuta sotilasta saattamaan minut turvallisemmalle alueelle. Käveltyämme noin puoli tuntia Claude lähestyi minua ikään kuin pyytääkseen tupakkaa. Hänellä oli kuitenkin aivan muuta asiaa. Claude sanoi matalalla äänellä muiden kuulematta: "Setä, tahdotko auttaa minua?" Kysyin häneltä: "Missä asiassa poikaseni?" Claude sanoi lähestyneensä minua, koska tiesi, etten voisi pettää häntä. Jos Clauden komentaja tietäisi, mitä asiaa hänellä oli minulle, poika teloitettaisiin. Vakuutin hänelle, että keskustelu pysyisi meidän välisenämme.

Claude hymyili ja sanoi: "Nyt minä luotan sinuun. Tulin luoksesi, koska täällä en tunne olevani turvassa." Hän alkoi kertoa minulle elämäntarinaansa siitä asti, kun hän oli menettänyt 12-vuotiaana vanhempansa kahden aseellisen ryhmittymän, FARC:n ja FDLR:n, välisessä yhteenotossa.

Clauden perheestä oli yhtäkkiä jäljellä hänen lisäkseen vain 10-vuotias pikkuveli Allain. "Olimme metsässä ilman suojaa tai apua, ja elimme kasvien juurilla ja hedelmillä. Emme kuitenkaan olleet aivan yksin, vaan elimme sotilaiden kanssa." Kolme kuukautta myöhemmin eräs kersantti sanoi, että jos pojat halusivat olla turvassa, heidän pitäisi liittyä äskettäisissä taisteluissa paljon miehiä menettäneeseen aseelliseen ryhmään ja kostaa tapettujen omaistensa puolesta. Heidän tulisi mennä koulutusleirille, jossa heistä koulittaisiin kuukaudessa urhoollisia taistelijoita Ruandan vapauttamiseen. "Meitä oli parikymmentä nuorta värvättyä. Parissa viikossa meidät opetettiin käyttämään kevyitä aseita. Hyökkäyksissä meidät laitettiin aina eturiviin, ja meille sanottiin sen johtuvan siitä, ettei vihollinen näe lyhyitä taistelijoita", Claude kertoi minulle.

Vuotta myöhemmin joukkojen varustelusta vastuussa oleva majuri otti Clauden henkivartijakseen, koska tämä oli alkoholin ja kannabiksen vaikutuksen alaisena syyllistynyt siviileihin kohdistuneisiin ryöstöihin ja massamurhiin. Claude kertoi minulle kuuluvansa eliittijoukkoihin, jotka vastasivat ryöstöistä ja järjestivät väijytyksiä kiertäville kauppiaille hankkiakseen joukoille varusteita. "Meitä ohjeistetaan tappamaan kaikki vastarintaa tekevät, raiskaamaan naiset ja viemään mukanamme nuorimmat heistä komentajien seksiorjiksi", hän sanoi.

Päihteet yhdistettyinä taikauskoisiin haavoittumattomuusriitteihin tekivät Claudesta ja hänen tovereistaan pelottomia kuolemanpartioita, jotka kävivät epäröimättä aseettomien siviilien kimppuun. Päivästä toiseen jatkuvat rikokset ja muiden Clauden kanssa värvättyjen nuorten kaatuminen veivät kuitenkin lopulta pojan mielenrauhan. Siksi hän pyysi minulta: "Auta minut pois tällaisesta elämästä. Sinä olet minun pelastukseni."

Clauden tarina kosketti minua, ja tiesin hänen kaltaisiaan nuoria olevan lukematon määrä. Omatuntoni vaati minua tekemään jotain. Olin jo luonut hyvät suhteet sotilaskomentajiin ja päätin mennä keskustelemaan everstin kanssa lasten asemasta ja lapsisotilaiden kärsimyksistä. Eversti väitti kolmeen otteeseen, ettei hänen joukoissaan ollut lapsisotilaita. Suostuttelun jälkeen hän kuitenkin vapautti viisi lasta, joista yksi oli Claude. Veimme lapset mukanamme kuntoutuskeskukseen, jossa he saivat terapiaa ja osallistuivat lukutaito-opetukseen ja puusepän ammattikoulutukseen. Nykyään Claude on mukana työelämässä ja kirjoittaa minulle säännöllisesti kuulumisiaan kotikylästään Ruandasta, jonne hän on asettunut asumaan.

Kirjoittaja, Kongon Demokraattisesta tasavallasta kotoisin oleva Marc Balekage toimii Kirkon Ulkomaanavun Keski-Afrikan toimiston projektiavustajana. Tekstin käänsi Tanja Korkalainen.

Kuvan henkilö ei liity tarinaan.

Tutustu Tekoja-kampanjaan ja allekirjoita vetoomus kehitysmaiden nuorten puolesta:

www.tekojakampanja.fi

www.facebook.com/tekojakampanja

 

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ainahan sitä toivoisi, että elokuvissa olisi liioiteltu totuutta. Mutta Clauden tarinan luettuani tajusin taas, että valitettavasti elämä on vielä paljon rajumpaa.

Kommentoi

Ladataan...