Maanantai aamu ja avaan facebookin. Toinen toisensa jälkeen ystäväni tilapäivitykset koskevat maanantai ahdistusta, viikonlopun jälkeistä työhön paluu masennusta, jurpiintumista auringonpaisteen pilkahduksista toimiston ikkunoista ja huokaisuja "Olispa jo perjantai!". Tunnen kateutta, ja huonoa omaatuntoa siitä, että mä en tänäkään maanantaina lähde mihinkään. Ainakaan töihin, ja tienaamaan rahaa. Olen yhteiskunnan ulkopuolella, työtön luopio. Rahaa  tilillä zero, ja eikä mitään tietoa seuraavasta pätäkäntulojuhlasta, saati sitten työpaikasta.

Keitän pikakahvit ja menen parvekkeelle aamuröökille. Aurinko paistaa, siellä se mollottaa. Yhtäkkiä tunnen olevani vapaa ihminen. Mun ei tarvi tänään juosta toimistoon tekemään duunia mistä en pidä. Mä voin istua auringossa parvekkeella koko päivän ja toteuttaa vaikka sen blogi suunnitelman mikä mun päässä on pyörinyt jo pitkään. Mä voisin siivota vaatekaapin, jos mua huvittais, mutta tuskin sitä teen koska se ei kuulosta tämän päivän jutulta. Mä voisin vaikka tirpasta kunnon päiväkännit, ja lähtee sekoileen pitkin Vaasankatua, mut se ei ole vaihtoehto enää, koska en juo viinaa. Mä voisin. Mä voisin hypätä junaan ja lähtee Porvooseen syömään etanoita. Se pointti että mikään eikä kukaan sido mua mihinkään tuntuu yhtäkkiä helvetillisen hyvältä. Mua ei sido mikään kuiva toimisto, mua ei sido kukaan ihminen, eikä mua ohjaa bisse tai päihde tekemään mitään ratkaisuja. Täähän on mahtavaa. Mä olen 17 vuotiaasta asti tehny tuli pyrstön alla töitä, maksanut veroja, ja ollut se yhteiskunnan mallioppilas. Nyt sitten vaikeimman kautta, perse edellä puuhun peruuttaen, omista virheistä oppien olen tässä. Mutta miksi en ottaisi itselleni vähän takaisin sitä mitä annoin kun tein kaiken oikein? Kaikissa sielun ja ruumiin voimissani teen päätöksen. Aion nauttia kesästä niin kauan kuin se minusta hyvältä tuntuu. Aion kituuttaa rahattomana niin kauan kuin sen pystyn tekemään. En aio mennä lapioimaan paskaa 6 euron tuntipalkalla, vaikka se isäpuoleni mielestä olisikin hyvä esimerkki siitä että minulta löytyy selkäranka, mitä hän ei ole koskaan nähnyt. (Hän on kyllä yleensä oikeassa, varmasti silloinkin kun ehdotti minulle yöllisiä 20 kilometrin hiihtolenkkejä unettomuuteen. Tuleehan se uni. En kokeillut.) Aion ottaa oman elämäni haltuun nyt, vaikka sitten tässä parvekkeella. Keskityn itseeni ja omaan hyvinvointiini,  ja elämääni. Kutsukoon ihmiset minua laiskaksi, katsokoon pitkin nenänvartta, tai laskekoon verorahoja mitä minuun tuhlataan. Tää luopio kesä on mun. Ja se tuntuu just oikeelta.