Ladataan...

Istun terassilla riipputuolissa. Hyttynen kiertää minua, linnut visertelevät ja jossain kaukana ääntelee huuhkaja. Spotify soittaa taustalla klassikkokappaleita ja läheisellä, mutta kuitenkin kaukaisella maantiellä joku painaa kaasua. On niin älyttömän rauhallista. Ja vaikka pää onkin koko päivän pyöritellyt jos jonkinmoisia asioita, lepää mieli nyt tyytyväisenä rauhallisen mielentilan saavuttaneena. Tänään ei enää mietitä ja murehdita. Selailin hetki sitten pinterestiä ja etsin erilaisia kuvakulmia ystäväni yo-kuviin, joita huomenna räpsimme heti aamutuimasta sen yhden ainoan oppitunnin jälkeen. Koulun suhteen olenkin ollut jo aikalailla lomalla. Jäljellä on kymmenisen oppituntia ja kaksi koetta. Olen kiitollinen itselleni, että tein koulun suhteen töitä paljon viime syksynä ja nyt alkuvuoden, jotta sain "karata" lomafiiliksiin jo pikkuisen aikaisemmin. Mieli on niin levännyt kesää silmällä pitäen, että kaiken tämän jälkeen olen valmis ihanan kiireisiin kesän työpäiviin ja niiden jälkeisiin jäätelö- ja uintihetkiin. 

Levännyt ja rauhallinen. Noilla kahdella adjektiivilla kuvailisin juuri tätä hetkeä. Sääennustukset näyttävät juuri siltä mitä ne ovat nyt useamman päivän olleetkin, lämmintä ja aurinkoista. Kaikista parhain olo tulee kuitenkin henkisestä hyvinvoinnista. Taas vuosi takaperin en olisi osannut kuvitella itseäni tähän tilanteeseen. Välillä naurahdan ääneen ja sanon itselleni, että "lopeta tuo ajattelu, ei se tässä tilanteessa auta" ja toisinaan katson vakavana peiliin ja käsken itseäni kirjoittamaan fiiliksiä ylös ja miettimään niitä tarkkaan. Vähän ääripäästä toiseen, on se vakava ja pohtiva minä, mutta on myös se heittäytyvä ja vähemmän ajatteleva minä.

Tällä hetkellä sitä saa jotenkin elämästä niin paljon irti. On aikaa olla mukana kaikessa ja nähdä ystäviä, on aikaa käydä töissä ja silti myös toisinaan viettää aikaa itsensä kanssa. Saan valita haluanko treenata salilla vai lähteä lenkille, mutta saan myös skipata treenin ja viettää sen ajan keskustellen ystävän kanssa porkkanakakun makuisen jäätelön äärellä. Saan juoda lempikahvilassani lattea jos haluan, sillä sitä rahanmenoa en koskaan tule kieltämään itseltäni. Elämä on kivaa, hymyilyttää ja vaikka nukkuisin pommiin, on päivillä aina joku hyvä käänne. 

Kaikki ei kuitenkaan ole tuurista kiinni, vaan oma asenne on suuressa roolissa. Jos asennoidun niin, että kaikki on huonoa ja asiat menevät päin mäntyjä, niin oi kyllä ne todellakin menevät. Jos valitan kaikesta, en näe pieniä hyviä asioita. Mutta jos ja kun rakastun ensisilmäyksellä aamun auringonsäteisiin ja läikyttäyessäni kahvia paidalle hyväksyn sen tosiasian että joudun vaihtamaan paidan vaikka olen jo 10min myöhässä ja tankki on tyhjä, silloin otan askeleen kohti parempaa oloa. Välillä kyllä kiukuttelen ja turhaudun juuri edellä mainittujen asioiden ansiosta, mutta en enää läheskään niin usein kuin ennen. 

Toivottavasti tekin koette voivanne hyvin ja saatte inspiraatiota luoda parempaa oloa tämän postauksen myötä. Ota ensimmäinen askel ja anna itsellesi vapaus olla sellainen kuin olet ja elää sun omaa elämää. Silloin kun teet asioita, joita itse haluat, olet onnellisimmillasi. Kukaan meistä ei saisi elää elämäänsä kenellekään muulle, sillä hetki on nyt ja vain sinä tiedät mitä itse tahdot elämältäsi. Jos taas et tiedä, ota selvää ja kokeile. Jos joku tuomitsee, älä kuuntele. Jos joku neuvoo, ota neuvoista hyvät talteen. Jos joku kannustaa ja kehuu, kiitä ja voimaannu. Sinä oot justiin sinä. Sulla on edessäs elämä, jonka voit elää sivustakatsojana tai päähenkilönä. Mä toivon että  uskallat olla sun elämäs päähenkilö ja toivon myös, että katsot tarkkaan ketä valitset tärkeisiin sivurooleihin. Vain itse voit olla paras versio itsestäsi, eikä sitä oikeutta voi kukaan sulta viedä. Halausten kera tsemppiä tähän viikkoon!

Ladataan...

Ladataan...

11.4.2001 kello 14.53 syntyi pieni kaunis tyttö, esikoiseni joka teki minusta äidin. Suuria tunteita laidasta laitaan; iloa, rakkautta, pelkoa, epävarmuutta ja herkkyyttä. Molemmat toisiaan opettaen joka päivä kasvettiin, välillä nauraen, välillä itkien.

“Missähän sut tehtiin?

Tähtien tuolla puolella

muovailtiin huolella

 

Ethän sä ikinä

kadota tuota katsetta?

Mitähän sä vielä kantaa voit

korkealla kun noin sä soit

Ei mitään tuu niin painavaa

et se sinut musertaa

 

Kaunis pieni ihminen

Sä olet ainutlaatuinen

Mitä vastaan tuleekaan,

toista sua ei milloinkaan.”

 

Pieni kiharapäinen tyttöni oli hyvin tomera ja päättäväinen jo lapsuuden leikeissä. Saattoi hän olla myös hiukan dramaattinen pikku haavereissa; tikku varpaassa vaati vähintään kaksi ihmistä paikalle. Toisen pitämään kiinni ja toisen poistamaan tikkua. Luonnetta on kyllä löytynyt, ja sisukkuutta. En tiedä kumpi välillä oli lujemmalla, kiharapäinen tyttö vai pieni, musta shettisponi. Ainakin yhtä jääräpäitä molemmat jos sille päälle sattuivat.

Paljon on vuosien varrelle mahtunut iloa ja surua. Yhteistä tekemistä ja retkiä, luopumista ja tuskaa ja kaikki ne tunteet on opettaneet ja yhdistäneet meitä. Paljon on vuosista muistoja valokuvina ja kiharapäisen tytön valmistamia äitienpäivälahjoja sekä kortteja.

Olen hänelle sattuneen onnettomuuden takia joutunut kasvokkain sen tosiasian kanssa, että lapset ovat vain lainassa meillä vanhemmilla. Vaikka enkeleitä silloin matkassa olikin, mielessä ehti käydä läpi monenlaisia vaihtoehtoja siitä miten elämä voi hetkessä muuttua. Ikävä kyllä sitä ei koskaan pysty unohtamaan, mutta yritän joka päivä työntää ajatuksen jonnekin syvälle kaapin nurkkaan.

“Minne meet,

vaikka kuinka vuodet sua kohtelee,

vaikka pettyisitkin rakkauteen,

vaikka viima vielä käy sydämeen,

Olet ihme minne ikinä meet.”

 

Tänään tuo kiharapäinen tyttö täyttää jo seitsemäntoista. Hänestä on tullut hyvin kaunis, määrätietoinen, ahkera, kohtelias ja tunnollinen nuori nainen. Välillä se paiskoo ovia ja päästää sammakoita suustaan, mutta muistaa aina jälkeenpäin pyytää anteeksi käytöstään. Toisinaan yllättää pienillä asioilla; tuo töistä tullessaan jotain hyvää mistä tietää äidin pitävän tai on laittanut ruoan valmiiksi kun tulen töistä. Olen kiitollinen ja ylpeä, että hän arvostaa itseään ja elämää. Toivon, että mitä ikinä hän elämässään tekeekään, tekee sen omasta tahdostaan, sydämellään ja elämää kunnioittaen.  

Olen aina ollut huono kehumaan ja kiittämään, mutta rakastanut olen ja huolehtinut välillä liiankin kanssa. Uskon, että olen kuitenkin jotain osannut oikeinkin tehdä ja opettaa hyviä asioita. Toivon, että kiharapäinen tyttö pysyy aina omana vahvana itsenään, uskoo itseensä ja tavoittelee unelmiaan.

Ja vaikka hän ei aina jaksaisikaan olla vahva ja kompastelee elämän poluilla, minä olen tukena ja lohdutan parhaani mukaan sillä rakastan häntä valtavan paljon.

 

Sain idean erikoispostaukseen ja tässä postaus äitini kirjoittamana. Tytär on sanaton ja hädintuskin näkee lukea kyynelten takaa jo ensimmäisen lauseen jälkeen. Kuten todettu, perhe on kaikki kaikessa. <3

Ladataan...

Ladataan...

Nyt se on taas ajankohtaista. Blogeissa, koulussa ja ystäväpiireissä tällä hetkellä puhuttu asia, eli korkeakouluihin haku. On ehkä outoa kirjoittaa asiasta, joka ei ole mulle ajankohtainen kuin vasta kahden vuoden päästä. Toisaalta kaksi vuotta on niin pelottavan lyhyt aika, että ihan oikeasti tämäkin asia mietityttää jo nyt. Jos joku ei vielä tiedä, niin opiskelen siis lukiossa ensimmäistä vuotta. Oon jo pitkälti päättänyt mitkä aineet kirjoitan ja mitä tahdon tulevaisuudessa lähteä opiskelemaan. Mua kuitenkin pelottaa pikkuisen olla näin varma kaikesta. 

Millaiset haaveet ja ajatukset mulla sitten on tulevaisuuden varalle?

Pienenä tahdoin aina eläinlääkäriksi. Jossain vaiheessa kiinnostuin kuitenkin myös lääkärin ammatista. Haave kaatui sitten siihen todellisuuteen, että en siedä verta, haavoja tai mitään muutakaan sellaista. En myöskään halua sitä niin paljon, että mulla olisi motivaatiota ja tarpeeksi tahtoa saada itselleni opiskelupaikka siltä alalta. Toisin kuin ystäväni, joka lukee hulluna ja tekee ihan oikeasti ihailtavan paljon töitä päästäkseen opiskelemaan lääkäriksi. Semmoista asennetta mä ihailen ja olen enemmän kuin varma siitä, että vielä jonain päivänä hän on arvostettu lääkäri. 

Oli sitten eräs päivä yläasteen aikana, kun istuin autossa pelkääjän paikalla ja totesin äitille ihan tuulesta temmattuna, että "Musta tulee aikuisena asianajaja". Siinä hetkessä päätin sen, ja tässä monia koulussa istuttuja tunteja myöhemmin, olen edelleen samaa mieltä. Viimeaikoina olen ottanut selvää muista samankaltaisista opinnoista, kuten vaikkapa hallintotieteestä. Tällä hetkellä mulla on siis suunnitelma siitä, mitkä oppiaineet kirjoitan lukiossa ja mitä teen sen jälkeen. Aion hakea lukion jälkeen opiskelemaan sekä oikeustieteitä, että hallintotieteitä. Todennäköisesti pidän välivuoden, jonka vietän töissä ja matkustellen. Ehkä haenkin heti opiskelupaikkoja ja mikäli jompi kumpi toive toteutuu, saattaa välivuosi jäädäkin pois kuvioista. Antaa sen kuvion riippua sen hetkisestä tilanteesta. 

Mitä teen tällä hetkellä?

Oon ollut aina pikkusen semmonen ihminen, että joko kaikki tai ei mitään. Kohtaan enemmän kuin usein outoja katseita kertoessani, että opiskelen lukiossa, teen töitä, pidän blogia ja silti mahdutan yhtälöön myös harrastukset. Myönnettäköön, ettei se ole aina helppoa. Syksyllä opiskelin 38h/vko ja päälle tein töitä vaihtelevasti 1-5 viikonpäivänä. Teen siis ilta-, sekä viikonloppuvuoroja kahvilassa. Tuona syksynä koulumenestys oli hyvin vaihteleva. Kolmatta jaksoa myöten alkoi tuntua siltä, että voimat ei riitä ja se näkyi jonkin verran myös arvosanoissa. Oli lähes pelkkiä pakollisia kursseja, eikä kaikkien aineiden opiskelu kiinnostanut, joten arvosanat olivat sen mukaisia. No, kaikkeen ei ehkä voi panostaa. Viidennen jakson loppuun mennessä uskallan sanoa, että olen tänä vuonna nauttinut opiskelusta oikeasti. On saanut edes pikkuisen valita, että mitä haluaa tehdä ja toisinaan opiskelumotivaatio on löytynyt kuin tyhjästä. 

Jollain tavalla en ehkä osaisi olla, jos mulla ei olisi töitä. Kun on tottunut olemaan kokoajan joko opiskelujen, tai töiden parissa, ei niiden aikana vapaa-aikaa osaa kaivata. Kuulosti siltä, kuin mulla ei koskaan olisi vapaa-aikaa, mutta kyllä sitäkin on. Nytkin istun kotona koulussa vietettyjen 8 tunnin jälkeen. Sain vähän kevyemmin töitä pariksi viikoksi (1-2 vuoroa/vko), ja se tulikin sopivasti ennen koeviikkoa, joten on ihan kiva hyvällä omalla tunnolla istua kotona kirjoittamassa ja juoda teetä. Sanoisin siis ehkä ihmisille tästä lähtien, että vietän tavallista opiskelijan elämää. Ehkä vähän vauhdikasta ja kiireistä sellaista, mutta tykkään tästä ja tällä tavoin tahdon tätä tehdäkin. 

Pelottaa kuitenkin pikkuisen, mutta miksi?

Tuon kysymyksen kirjoitettuani tuntuu, kuin kirjottaisin tsemppausta itselleni siihen hetkeen, jolloin en enää olekaan varma siitä mitä haluan tehdä. Vaikka olenkin selkeillä jäljillä kirjoitusteni kanssa, en silti voi tietää haluanko oikeasti kahden vuoden kuluttua vielä hakea noille aloille, joista kirjoitin aiemmin. Voi olla, että mieli muuttuu täysin. Se asia pelottaa. En haluaisi liikaa juuttua selkeään suunnitelmaani. Toinen osa minusta tahtoo pitää ajatuksesta kiinni, ja pitääkin. Enemmän kuitenkin pelottaa se, ettei mun elämä tuu aina olemaan nykyisellä paikkakunnalla ja nykyisessä työpaikassa. Olen nähnyt itsestäni pikkukaupungin tytön, mutta haluan myös ottaa selvää, mitä suuri kaupunki ja yliopistossa opiskelu tuo minusta esiin. Rakastan myös nykyistä työpaikkaani niin paljon, että voisipa ne ihmiset ja sen rakkaan paikan laittaa matkalaukkuun lähtiessään ja pitää aina lähellä. Toisaalta houkuttelee se, millaisia työpaikkoja ja millaisia ihmisiä eteeni tulee myöhemmin. Oon myös onnellisessa asemassa, koska aina saa palata. Se täällä onkin siistiä, kun voi kokeilla asioita ja palata vanhaan jos jokin ei sovikaan. 

Lopputulos on siis se, että mulla on ainakin 2 vuotta aikaa muuttaa mieltäni tuhansia kertoja ja arvuutella vielä useammin missä ja millaisessa asunnossa asun ehkä Helsingissä, ehkä Tampereella tai ehkä missä vain. On aikaa selata Ikean sivuja läpi satoja kertoja ja miettiä tahdonko valkoiset vai mustat astiat ja tarvitsenko kolmen, vai viiden hengen istuttavan sohvan. Saan tehdä laskelmia sen suhteen, että mihin rahat riittävät ja miten kalliin television voin ostaa katsoakseni siitä toisinaan Temptation Islandin uusimman jakson. Voin tehdä ainakin kymmenen listaa siitä, missä kahviloissa vierailen uudella asuinpaikkakunnallani ja mistä löydän kivan salin, jossa tuulettaa ajatuksia. Mutta tärkein kaikesta: Mulla on vielä aikaa ja mä voin muuttaa mun mieltä monia kertoja. Palataan siis asiaan kahden vuoden kuluttua ja katsotaan mitä mieltä silloin olen. Yhden asian kuitenkin tiedän; Tahdon valkoiset astiat.

Mihin te aiotte hakea, tai olette hakeneet? Mitä ajatuksia opiskelupaikan mietintä herätti ja oliko se helppoa ja selkeää?

Ajatuksissaan - Venla

Ladataan...

Behind every young girl who believes in herself is parents who believed first

Perhe on mulle kaikki kaikessa. Erityisesti mitä vanhemmaksi on kasvanut, niin sitä tärkeämmäksi oma perhe on tullut. Meidän perheeseen kuuluu äiti, joka pitää kaiken kasassa ja tekee hyvää ruokaa. Sitten meidän perheeseen kuuluu isä, joka yrittää pysyä viiden naisen menossa mukana ja omaa hyvän huumorintajun. On mulla myös kolme pikkusiskoa, jotka on opettaneet millaista on vihata ja rakastaa samaan aikaan. Aika tavallinen perhe siis, mutta silti niin ainutlaatuinen. 

Äiti on se, joka menettää yöunensa jos en tule ajoissa kotiin, koska se välittää. Äiti on se, joka saapuu yllättäen teelle mun työpaikalle ja saattaa napata jämäpalan täytekakusta, koska me tykätään samoista asioista. Äiti on se, joka korjaa rikkinäisimmänkin sydämen halauksella, myötätunnolla ja lautasellisella juuri paistettuja lettuja, koska se ei anna meidän käydä vaikeita aikoja läpi yksin. Äiti on myös se, joka iloitsee hyvistä arvosanoista, koska se uskoo meihin enemmän kun kukaan muu. Äiti on se, joka raskaimman työpäivän jälkeen ilmestyy työpaikalle kera suklaan ja saa itkemään, koska se tukee meitä ja se on ylpeä siitä mitä me tehdään. Äiti on se, joka ei päästä mua lähtemään töihin ennen kuin se on kuullut kenestä kirjotin mun blogipostauksen, tai ketä aion nähdä illalla, koska se näkee jo kaukaa milloin joku saa mut hymyilemään eritavalla kuin ennen. Äiti on se ihminen, joka tulee toimeen mun ystävien kanssa ja joka ymmärtää miten tärkeitä ne on mulle, koska se on onnellinen mun puolesta. 

Isä on se, joka opetti mut ajamaan autolla jo lapsena, koska se varmaan tiesi miten paljon hyviä tunteja tuun viettämään ratin takana laulaessani radion mukana. Isä on se, jonka kanssa me katsellaan autoja, koska se on meidän yhteinen juttu. Isä on se, joka on kuskannut mua lukemattomia kertoja hevosten kanssa valmennuksiin ja kilpailuihin, viettänyt tunteja niin pakkasessa kuin helteessäkin mun harrastuksen vuoksi, koska se välittää. Isä on se, joka saa kenet vain nauramaan huonoinakin päivinä, koska se on hauska. Isä on se, joka voi heittää noloimman vitsin ruokapöydässä juuri silloin, kun tuon jonkun meille syömään, enkä oo vieläkää selvittäny mistä se keksii ne, koska se vaan on semmonen. Isä on se, joka saa kohta kestää vuoden ajan apukuskin paikalla istumista ja monia kilometrejä ja palaneita hermoja, koska sen pikkunen tyttö saa reilun vuoden päästä ajokortin. Isä on se, joka tulee hakemaan mua töistä ajoissa jos vaikka saisi kaakaon kermavaahdolla, koska se pitää siitä ja koska se on paras.

Mun vanhemmat on maailman siisteimpiä tyyppejä. Ne on ne, jotka on mahdollistanu paljon asioita mun elämässä. Ne, jotka on auttanu yli pettymyksistä ja opettanu iloitsemaan pienistä asioista. Mun vanhemmat on kasvattanu mut hyvin, ne on opettanu mut kunnioittamaan ja arvostamaan. Ne on uskonu muhun. Mun vanhemmat on mulle maailman parhaat vanhemmat ja mä yritän parhaani olla hyvä tytär. Tahdoin ehkä vain kertoa miten tärkeitä te ootte mulle, mutta mun sanat ei riitä kertomaan sitä. 

 

 

Ladataan...

Pages