YKSINÄISYYDESTÄ

Ladataan...
Tickle Your Fancy

Picture: Janni Ehari

 

Yksinäisyys. Sitä tulee harvoin ajatelleeksi, eikä ehkä oikein osaakkaan ajatella. Olen onnekas. Olen onnistunut keräämään paljon ihania ihmisiä ympärilleni. En oikeastaan voi sanoa, että olisin koskaan ollut oikeasti yksinäinen. Tuntenut yksinäisyyttä, kyllä, ja joskus viettänyt enemmän aikaa yksin omasta tahdostani, mutta aina on ollut joku, jolle soittaa ja joku, joka välittää. Blogi on myös ollut minulle se turva niinä hetkinä kun olen tuntenut oloni hetkittäin yksinäiseksi, ja tästä haluankin kiittää teitä siellä <3

Kuten sanoin, olen ollut onnekas. Kaikki sen sijaan eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Uusimpien tilastojen mukaan Suomessa 400 000 ihmistä kärsii yksinäisyydestä. Se on paljon. Se on todella paljon. Katsoin eilen HelsinkiMission videon, jossa haastateltiin elinkautisvankia ja yksinäistä ihmistä. Kyyneleet nousivat silmiin.

Ne voivat olla pieniäkin asioita. Lyhyt juttelutuokio roskia viedessä, hymy kaupan kassalla, kehu bussipysäkillä tai tsemppi salilla. Olen itse tsempannut tämän asian kanssa viimeisen puolen vuoden aikana ihan tosissani. Alkuun se jännitti, jopa hävetti. Nykyään se tulee jo ihan itsestään. Ja mikä parasta, näistä tulee molemmille osapuolille hurjan hyvä mieli.

Mitä asioita yksinäisyys herättää teissä? Tunteeko kukaan teistä oloaan tällä hetkellä yksinäiseksi? Entä onko tuntenut?

 

xx Sara

Share
Ladataan...

Kommentit

Kaunis kirjoitus. Itse olen ollut yksinäinen kiusaamisen takia, mtta en onneksi enää.

Nykyään olen yksin, koska se on kivaa ja mulle tosi tärkeää. Että pitkän päivän jälkeen, kun on ollut ihmisten ympäröimänä, saa rauhoittua ja tehdä, mitä haluaa. 

Varmasti, kun yksinolo ei ole enää vapaaehtoista ja sitä on liikaa, siitä tulee hirveää. Ainakin mun pitäisi yrittää ottaa enemmän kontaktia tällaisiin ihmisiin, vaikka sitten ihan vain hymyllä.

saratickle
Tickle Your Fancy

Ihana kuulla, että kiusaus on historiaa! Mä myös ajattelen jotenkin, että yksinäisyyteen ei lasketa sitä, että on yksin vapaaehtoisesti. Musta on myös ihana olla välilä yksin. Ja huomaan kuinka toisinaan oikein venailen niitä hetkiä kun voin katsoa telkkarista roskaohjelmia ja lakata varpaankynsiä ihan vaan omissa oloissani :)

Mä nään että yksinäisyyden torjuminen on meidän kansalaisten tehtävä ja meidän jokaisen kuuluisi ottaa vastuuta tästä. Pienetkin jutut ovat jo plussaa :)

katskuu (Ei varmistettu) http://keepongrowing-kk.blogspot.com

Mä oon ite koittanut skarpata kans tässä asiassa, kun oon asiakaspalvelijana kassalla. Kyllä se normaali jutustelu tulee mulla ihan luonnostaankin, mutta välillä huomaa että joku näyttää esimerkiksi vähän alakuloiselta (esimerkiks vanhukset) niin koitan aina vähän jotain piristävää sanoa. Koska se on fakta että meilläkin käy paljon tyyppejä, keille meidän kassaneitien kanssa asioiminen on päivän ainoita kontakteja. Ja koitan sit ymmärtää niitäkin, ketkä jää jorinoimaan niitä näitä ja vaikkei millään jaksais aina lähtee keskusteluun mukaan niin pitää sen mielessä, että tää keskustelu voi olla toiselle tosi tärkee.

Ei oo meille iso vaiva olla muille läsnä, mutta toiselle se voi olla isokin juttu. Itse liityin just vähän aikaa siitten HelsinkiMissioon ja odotan kevään haastatteluja, että pääsisin oikeesti auttamaan &lt;3 :')

saratickle
Tickle Your Fancy

Ei vitsi mikä asenne sulla on. Olet todellakin esikuvana meille monelle! <3 Tsemppiä keväälle :)

bbb (Ei varmistettu)

Mä voisin tällähetkellä sanoa olevani yksinäinen, Poikaystävä on jo kohta vuoden ollut rauhanturvaajana, ja suurimalla osalla kavereista on eri aikataulut elämässä kun mulla, ja välillä menee jopa viikkoja etten näe yhtäkään ystävää, Onneksi tääkin on vaan hetkellistä kun poikaystävä palaa kohta takaisin, ja mullaki alkaa uusi vaihe elämässä. Yksinäisyys on kauhea tunne ja hirveää miten moni siitä kärsiikin, pitääpi itekki yrittää skarpata tossa tuntemattomille puhumisessa, voihan seki olla jonkun päivän kohokohta!

saratickle
Tickle Your Fancy

Huh, mä voin vaan kuvitella miltä susta tuntuu, onneksi tää on tosiaan väliaikaista ja sulla on elämässä oikeesti ihminen joka välittää. Hurjasti tsemppiä sinne molemmille <3

Ja just niin kuin sanoit, se voi olla jonkun päivän kohokohta :)

sallas (Ei varmistettu)

Mulla tuli itku tätä lukiessa. Oon ollu yksinäinen - tai ainakin ilman ystävää - oikeastaan 5 vuotta, kun meidän tiivis kaveriporukka hajosi yläasteella. Tuntuu, että muut on osannut jatkaa elämää - saanut uusia kavereita ym. mut mä en. Oon luonteeltani tosi ujo ja mun on vaikea lähestyä uusia ihmisiä. Välillä ahdistaa kun kenellekään ei voi puhua. Saan olla kuitenkin kiitollinen, että mulla on perhe ja samanikäisiä sisaruksia. Ja sitä paitsi mun mielestä voin ihan hyvin ns. "oppia" saamaan kavereita ja se onkin yksi mun suurimmista, ellei suurin, tavoitteeni tällä hetkellä.

Kiitos tästä postauksesta Sara, antoi uutta toivoa ♡

saratickle
Tickle Your Fancy

<3 <3

Muistan kun muutin Helsinkiin, enkä tuntenut täältä juuri ketään. Sillä en opiskellut, enkä ollut aluksi konkreettisesti duunissa tuntui ihmisiin tutustuminen ihan mahdottomalta. Salillakaan yksin käyminen ei tuonut mulle uusia tuttavia. Vasta kun menin töihin, kouluun ja aloitin yhteisöllisen harrastuksen alkoi samanhenkisiä ihmisiä ilmestymään elämääni. 

Mä en oo myöskään mikään maailman helpoiten tutustuva, mutta ihan vaan olemalla mukava ja positiivinen, on hommat toimineet kuin itsestään :) 

Mä suosittelen sulle jotain kivaa uutta harrastusta, nää on ihan parhaita paikkoja löytää uusia ystäviä!! 

Isot tsemppihalit täältä <3 oon ihan varma että oikeita tyyppejä vielä löytyy. Stay positive! :)

Rimpula (Ei varmistettu)

Todella ajankohtainen postaus, hyvä Sara! :)

Mä olen tällä hetkellä yksinäinen ja se on kamalaa. Muutin miehen työn perässä suurkaupugista pikkukaupunkiin ja en tunne täältä puolen vuoden asumisen jälkeen ketään, paitsi kaksi työkaveriani joiden kanssa en ikinä ole vapaa-ajalla. Se on kamalaa, Ennen kun muutettiin olin supersosiaalinen, kavereita ja menoja oli vaikka muille jakaa. En haluaisi kenenkään kokevan tälläistä. Olen yrittänyt tutustua ihmisiin, mm. salilla, mutta täällä katotaan uusia ihmisiä kuin halpaa makkaraa ja oikein kukaan ei ala juttelemaan takaisin. Onneksi on poikakaveri kenen kanssa voi touhuta kaikenlaista, mutta silti tunnen lievää ahdistuneisuutta siitä kun ei ole oikeaa ystävää.. Vanhat ystävät on tottakai joita saa kiini soittelemalla ja ymm, mutta kyllä mä kaipaan eniten sitä, kun kaverin kanssa saa kasvotusten olla ja jutella. :)

saratickle
Tickle Your Fancy

Rohkea askel sinulta, puolison työn perässä muuttaminen uuteen kaupunkiin on haastavaa. Myös minä olen raahannut poikaystäväni pieneen kaupunkiin opiskelujeni perässä ja muistan, ettei se ollut ihan helppoa aikaa!

Kiitos kun jaoit tarinasi. Vaikka tilanne on tämä, susta välittyy ihanan positiivinen fiilis! :) Pidän sormet ristissä, että joku hyvä tyyppi vielä tulee vastaan! :)

Henu1234 (Ei varmistettu)

Mulla on kyllä kavereita mutta koen silti oloni yksinäiseksi, ei ole sellaista läheistä ystävää jonka kanssa ystävyys olisi vastavuoroista. Jään usein porukassa ulkopuoliseksi, olen monille se kaveri johon otetaan yhteyttä silloin kun ketään muuta ei ole tarjolla. Mä en muista koska viimeeksi joku olisi pyytänyt mua johonkin. Jos en itse ota yhteyttä, en kuule viikkoihin kenestäkään. Koen kuitenkin itse olevani hyvä ystävä. Kuuntelen, olen avoin, pidän yhteyttä mutta annan myös tilaa. En oikeastaan tiedä mitä voisin tehdä toisin jotta kelpaisin ystäväksi.

riika. (Ei varmistettu)

Ehkä Henu et vain ole vielä löytänyt niitä oikeita ihmisiä elämääsi? Älä ahdistu tai menetä omanarvontuntoasi, asiat saattavat muuttua nopeastikin.

hmm (Ei varmistettu)

Mulla vähä samat fiilikset kun henulla.. liian usein koen itse olevani se joka ottaa yhteyttä ja muiden yhteydenottoa saa odotella päiviä joskus jopa viikkoja. Eikä muakaan kysytä juuri koskaan mihinkään. Noh, kuulostaa varmaa tosi leimiltä, mutta onneks mulla on edes mun ihana sisko ja äiti! &lt;3

saratickle
Tickle Your Fancy

Tosi kurja, että olet joutunut kokemaan tällaista! Kuten tässä jo edellä todettiin, niin myös täällä ollaan sitä mieltä, että nämä eivät välttämättä ole niitä oikeita tyyppejä! 

Tepita (Ei varmistettu) http://outlandish-blog.blogspot.fi/

En uskonut sitä sanontaa, että miljoonakaupungissakin voi olla yksinäinen kunnes itse koin sen. Muutin Lontooseen enkä tuntenut sieltä etukäteen ketään. Ystävien löytäminen miljoonakaupungissa ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista kuin yliopiston kampuksella. Toimistossa oli vain muutama työntekijä lisäkseni ja hekin 20 vuotta vanhempia ja perheellisiä. Vaikka kämppikseni olivat maailman ihanimpia ihmisiä, heilläkin oli omat menonsa. Monet kerrat istuin pubissa tai baarissa tiskillä yksin ja toivoin että joku tulisi juttelemaan. Itse en kestänyt yksinäisyyttä ja romahdinkin totaalisesti. Piti käydä viikonlopun ajan Suomessa peheen ja ystävien luona keräilemässä itseään, että jaksoi koko puolivuotisen harjoittelun pusertaa läpi.

Nyt asun Keski-Euroopassa entisen itäblokin maassa ja täällä et pääse vahingossakaan tuntemaan itseäsi yksinäiseksi! Yksinäisyyskin tuntuu siis (ainakin omasta perspektiivistäni) kulttuurijutulta: täällä yhteisöllisyys kattaa kaiken. Naapurit tietävät toisensa, perheet ovat ERITTÄIN tiiviitä ja sinun oletetaan olevan heti paikalla auttamassa jos jollain on kurjaa, oli se sitten tuttu tai tuntematon. Paras esimerkki mielestäni tähän on se, että kertaakaan en ole täällä törmännyt esim. yksin olevaan kodittomaan, heilläkin on aina kaveri messissä. Itsenäisyydessä ja siinä, että oletetaan, että pystyy pitämään itse itsestään huolen ei mielestäni ole mitään väärää, päinvastoin, mutta onkohan sekin viety Suomessa jo äärimmäisyyksiin, niin että sivutuotteena meillä on nyt valtava määrä yksinäisiä ?

saratickle
Tickle Your Fancy

Iso kiitos tästä kommentista! Tuli nykyisen asuinpaikkasi ansiosta sellanen matkustusbuumi taas että! Sama yhteisöllinen fiilis tulee aina kun on aasiassa reissussa. Siellä ei vaan kertakaikkiaan voi olla yksin. Perheet ovat tiiviitä ja ystävät ovat jatkuvasti kylässä :)

Ja hei, erittäin hyvä pointti loppuun!

Tepita (Ei varmistettu) http://outlandish-blog.blogspot.fi/

Noniin, voin suositella Slovakiaa erittäin lämpimästi sekä rentoilijoille että aktiivityypeille ;) On vuoria ja upeita luolia, mutta on myös antiikinaikaisia upeita terveyskylpylöitä ja linnoja joka nurkan takana. Eikä oo semmonen paikka missä kaikki muut ois jo käyneet.

JenniV
Hetkestä

Hyvä ja herättelevä postaus! Yksinäisyys on asia, jota helposti voidaan väheksyä, mutta jolla voi juuri sen takia olla kamaliakin seurauksia. Nyt olisi taas hyvä hetki kiittää omia läheisiä heidän olemassaolostaan. :) 

saratickle
Tickle Your Fancy

Juuri näin. Amen!

Sofiaa (Ei varmistettu)

Itse RAKASTAN yksinolemista, mutta välillä (kröhöm.. tälläkin hetkellä) tulee näitä ajatuksia että olenko mä kauhean yksinäinen ja outo kun yksin viihdyn.
Pitkän ystävien kanssa vietetyn koulupäivän jälkeen meitsi haluaa vaan juosta kotiin ja tehdä just sitä mitä lystää, vaikka osa kavereista lähtee viettämään loppuillan yhdessä kaupungille ja vasta iltamyöhään vaeltavat kotiin. Like missä välissä nää tyypit hoitaa kaikki koulujutut, tekee ne epämiellyttävät askareet kotona, ja kaikista tärkein; koska ne ehtii kattoa netflixiä ja chillaa?! :D
Niin monta kertaa kuin tätä asiaa olen mielessäni pyöritellyt, oon tullut siihen tulokseen että me ihmiset vaan ollaan erilaisia. Toiset nauttii siitä omasta olostaan ja toiset tarvii kokoajan jonkun siihen vierelle. Ite kuulun todellakin tähän ensimmäiseen. Joten ei, en koe itseäni yksinäiseksi. Ja toivon että en tulisi kokemaankaan.

saratickle
Tickle Your Fancy

Mulla on välillä juurikin noita aikoja mistä puhuit! Välillä sitä vaan viihtyy kotosalla paremmin ja huomaa, ettei olekkaan käynyt ulkona moneen kuukauteen, nähnyt juuri ketään tai tehnyt muutenkaan mitään sen kummallisempaa (also known as duunikiireitä :D).

Mun mielestä yksinäisyys terminä astuu kuvioihin silloin kun se on tahdosta riippumatonta. Silloin kun kaipaisi ihmisiä, muttei ole oikein ketään.

 

mke (Ei varmistettu)

Hyvä postaus, herätti ajatuksia. Aiheesta oli tän päivän hesarissakin: Yksinäisyys sairastuttaa – seuran puute muuttaa jopa geenien toimintaa, http://www.hs.fi/tiede/a1448333039097

saratickle
Tickle Your Fancy

Wow, pysäyttävää!

Kiti
Katso tarkemmin

Olin teini-ikäisenä aika yksinäinen. Se oli raastavaa, tuntui, että elämä menee hukkaan. Olin kateellinen niille, joilla oli tiivis kaveriporukka ja jotka löysivät niin mutkattomasti paikkansa siinä.

Kun tutustuin mieheeni, sain hänen kauttaan uusia ystäviä, ja sen ansiosta rohkaistuin muutenkin tutustumaan ihmisiin helpommin. Tuntuu ihmeelliseltä, kun on ystäviä ja puhelin täynnä tekstiviestejä.

 

Yksinäisyys voi olla hirveää ja lannistavaa. Ihanaa, että otit aiheen esille. Muistuttaa taas siitä, että täytyy yrittää ottaa kaikki ihmiset huomioon ja olla kiva kaikille. Eikä jättää ketään porukoiden ulkopuolelle, vaikka joku olisikin vähän erikoisempi ihminen.

saratickle
Tickle Your Fancy

Huh, ihanan rehellinen kommentti. Tuli kylmät väreet pintaan. En voisi olla iloisempi, että oot löytäny oikeita tyyppejä ympärillesi!

Otetaan porukalla kunnon tsemppaus ihmisten huomioon ottamisen kanssa! :)

Kiti
Katso tarkemmin

Inspiroimanasi kirjoitin pienen postauksen aiheesta.

http://www.lily.fi/blogit/katso-tarkemmin/yksinaisyys-rikkoo

nelpsa (Ei varmistettu)

Mä oon vasta tänä syksynä havahtunut millaista on olla yksinäinen tai tuntea yksinäisyyttä. Mun poikaystävä lähti vaihtoon ja kerkesimme asua vuoden yhdessä saman katon alla ja mä jäin pitämään yhteistä kämppää pystyssä. Aluksi tuntui tosi oudolta, kun kukaan ei ollutkaan vastassa, kun tulin kotiin ja päivällinen pitää syödä yksin eikä pysty vaihtamaan päivän kuulumisia kasvotusten. Välillä havahdun puristavaan tunteeseen rinnassa yleensä iltaisin telkkaria katsoessa ja tajuan, että perhana, mulla on tosi yksinäinen fiilis. Kaipaisin sitä toista, tai edes jotain henkilöä, vierelleni höpöttelemään kanssani. Onnekseni kuitenkin vanhempani asuvat muutaman kilometrin päässä ja kavereita löytyy ympäriltä, joten aina löytyy paikka mihin mennä halimaan ja höpöttelemään, kun iskee yksinäinen olo. :) &lt;3

saratickle
Tickle Your Fancy

Voin kuvitella, ettei ole helppoa! Mut mahtava kuulla, että läheisiä löytyy noinkin läheltä :) Tsemppihaleja vaihtovuoteen! Se on ihana fiilis kun näkee taas pitkän erossa olon jälkeen! :)

Marianneaa (Ei varmistettu)

Moi.

Ensiksi kiitos blogistasi. Vaikutat todella hauskalta ja hyvältä tyypiltä. Juttujasi tulee monesti luettua iso hymy huulilla. Olen myös saanut paljon intoa ja motivaatiota urheilun ja terveellisen ruokavalion osalta. Varmaan lähes kaikkia ruokaohjeitasi on tullut kokeiltua:)

Kirjoitus yksinäisyydestä oli hyvä! Täällä on todellakin paljon ihmisiä vailla yhtä ja hyvää luotettavaa ystävää. Olen jostain lukenut että nuoret aikuiset kokevat nykyään todella paljon yksinäisyyttä ja ystävien puutetta. Kun aina sitä jotenkin ajattelee että yksinäisyys olisi ennemminkin vanhusten ongelma. Teen itse töitä nuorten halvaantuneiden ja mielenterveys ihmisten parissa. Sielä yksinäisten ihmisten kanssa on paljon tekemisissä ja se on ollut niin arkipäivää ettei sitä enää ajatellutkaan. nyt oman elämäntilanteen takia asia on ollut enemän pinnalla ja sitä on tajunnut miten kamalaa se on kun ei ole ystävää.

Itselläni on ollut aina iso tyttöporukka ympärilläni. Tämän vuoden aikana kuitenkin kaikki muuttui ja romuttui. Rakastuin ystäväni vanhaan poikaystävään. Niin kaksijakoiset tunteet on myllännyt koko tämän ajan. Sain elämääni mitä ihanimman ihmisen ja koen rakkautta mitä en aikaisemmin ole tuntenut. Menetin suhteemme julkistettua kuitenkin lähestulkoon kaikki kaverini. Asiat jäi selvittämättä. Kukaan ei halua puhua vaan raja tehtiin heti selväksi että tein väärin enkä kuulu enää heidän elämään. Nyt vuoden päivät ilman vanhaa tuttua kaveripiiriä on tuntunut ajoittain pahalta. Kaipaan heidän seuraa ja hauskanpitoa. On vaikeaa luoda uusia ystävyyssuhteita kun tuntuu että puolitututkin ihmiset ovat luoneet ennakkoluuloja minua kohtaan tilanteen takia. Ymmärsin että tilanne on hankala ja ongelmia tulisi mutta en tajunnut millaiset mittakaavat asia saa.

Onneksi minulla on poikaystäväni ja perheeni tuki. He merkitsevät enemän kun mikään. Uskon ja toivon että ajan kanssa löydän itselleni uusia ystäviä ympärilleni. Itse olen myös yrittänyt tukea ja luoda ympärilleni positiivista ja helposti lähestyttävää tunnetta. Josko siten autan jotain muuta samojen tunteiden kanssa painivaa.

Kiitos Sara, oot tässä tekstissä todella tärkeän aiheen äärellä. Luin tän postauksen jo eilen, mutta halusin yön yli miettiä, miten asiani esitän, jotta en kuulosta katkeralta. Komppaan tietyllä tavalla Henua, joka aiemmin kertoi jäävänsä porukassa ulkopuoliseksi. Itse kuulun myös niihin, jotka harvoin pystyy samaistumaan muihin. En itse niinkään koe sen olevan ongelma, koska olen hyvin empaattinen ja toivon ihmisten jakavan kokemuksiaan riippumatta siitä, olenko itse kokenut jotain vastaavaa. Mutta aivan niin kuin Henulle sanottiin, itsekin koen, etten ole vielä niinkään kohdannut niitä itselleni "oikeita" ihmisiä. En voi sanoa olevani mitenkään katkera siitä, mutta olen enemmänkin hämmentynyt siitä, miten vaikeaa ihmisten kohtaaminen ja ystävien saaminen oikeastaan onkaan. 

Niin kuin moni muukin, myös minä olin ensimmäisestä luokasta lähtien koulukiusattu. En vielä tänä päivänäkään ymmärrä sitä ilmiötä, koska olen omasta mielestäni hyvinkin normaali nuori nainen. Olin kyllä pienestä pitäen hyvin kiinnostunut koulukirjojen lukemisesta ja sitä kautta myös uusien asioiden oppimisesta. Siitä huolimatta halusin tutustua ihmisiin ja viettää aikaa ystävien kanssa siinä missä muutkin. Varsin varhaisessa vaiheessa ymmärsin, etten ollutkaan haluttua seuraa. Muistan vieläkin sen kirjeen, jonka sain ala-asteella silloiselta tosi hyvältä ystävältäni. Kirjeessä ystäväni haukkui mut täysin maanrakoon ja suurin osa luokan tytöistä nauroi mulle, koska olivat mitä ilmeisimmin lukeneet sen kirjeen ennen kuin se mulle edes toimitettiin. 

Yläasteella ja lukiossa tilanne hieman helpottui tavattuani ihmisiä, jotka olivat yhtä outoja kuin itse olen. Lukiossa varsinkin huomasin kuitenkin tietoisesti eristäytyväni, koska en ollut tottunut toisten seuraan. Olin pienestä pitäen oppinut, että oon niin erikoinen ja outo, että mun kuuluu olla yksin ja siitä ajatuksesta eroonpääseminen kesti vuosikausia. Opin siis kantapään kautta viettämään aikaa yksin ja lopulta aloin pitää siitä ihan oikeasti. Vielä tänäkin päivänä vietän paljon enemmän aikaa yksin kuin seurassa. 

Lukion jälkeen aloitin opinnot yliopistossa ja sitä kautta yllättävänkin paljon ystäviä. Kuuluin tiiviisen viiden hengen tyttöporukkaan nelisen vuotta, mutta meidän yhteiset hetket päättyivät lopulta erimielisyksiin ja riitoihin. Samoihin aikoihin mun elämässä alkoi tapahtua sellaisia käänteitä, joihin en ollut ollenkaan varautunut. Surin niitä asioita pitkään hiljaa itsekseni ja olin kuin laiva ilman miehistöä, joka seilasi hirmumyrskyssä päivän mukaan vähän minne sattuu. Lopulta aloin vähitellä avautua ja julkaisin yhden hyvin arkaluontoisen tekstin blogissani kesällä. Tiedän monen lukeneen kyseisen tekstin, mutta harva otti siihen millään tavalla kantaa. Kuulin ihmisten jutelleen aiheesta keskenään, mutta noin muuten jäin ongelmieni kanssa niin sanotusti oman onneni nojaan. 

Joku aiemmin kommenteissa mainitsi työskentelevänsä asiakaspalvelijana. Myös itse kuulun siihen joukkoon ja voinkin sanoa, että juttelen meidän asiakkaiden kanssa paljon enemmän kuin kavereideni kanssa. Näin ollen on tietyllä tavalla tullut jopa sellainen olo, että osa meidän asiakkaista on mun kavereita. Itse myös komppaan sitä, että tässä työssä on hyvin tärkeää huomioda ne, jotka ovat yksinäisiä tai vaarassa jäädä yhteiskunnan ulkopuolelle. Ihan sama oonko töissä tai vapaalla, aina tulee juteltua ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa, vaikkakin se toinen osapuoli saa yleensä aloittaa sen keskustelun. Niin kuin Sara itse mainitsit, pienilläkin asioilla voidaan saada muutoksia aikaan. 

Tämän "avautumiseni" pointti oli lähinnä havainnollistaa sitä, miten kaikkeen tarvitaan aina kaksi. Vaikka itse oon hyvinkin avoin ja tapaan mielelläni uusia ihmisiä, ei ole mitenkään itsestäänselvyys, että minkäänlaista klikkiä syntyy. Uskon kuitenkin siihen, että niitä oikeita ystäviä tulee vielä elämääni, kun sen aika on. Toki mulla on muutama ystävä, joista oon suunnattoman kiitollinen, mutta osa asuu eri puolella Suomea ja osa on sellaisessa elämäntilanteessa, ettei aina ehdi jutustella. Tärkeää yksinäisyydestä puhuttaessa on myöskin selventää, että yksinolo ja yksinäisyys on kaksi eri asiaa. Vaikka on yksin, ei välttämättä silti koe olevansa millään tavalla yksinäinen. 

 

Neiti yksinäisyys (Ei varmistettu)

Itse koen olevani tällä hetkellä yksinäisempi kuin koskaan aiemmin. Oikeastaan en ole edes ikinä ennen ollut yksinäinen. Olen joskus lukenut yksinäisyydestä kirjoitettuja juttuja, mutta aiheeseen on ollut todella vaikeaa samaistua. Nyt olen tippunut kuilun pohjalle ja tämä on musertavaa. En haluaisi, että kukaan joutuisi kokemaan tällaista mitä nyt käyn läpi.

Mulla on kaksi ihan huippua ystävää. Ollaan oltu kolmen sinkun porukka jo pitkään. Aina on löytynyt kaveri lenkille, salille, ruuanlaittoon tai yleiseen hengailuun. Viikonloppuja ei ole tarvinnut murehtia, koska meidän jengi kyllä aina keksi jotain kivaa. Samalla olen aina nauttinut yksinolosta. Pari-kolme itsekseen vietettyä iltaa viikossa on ollut mahtavaa: lukemista, ruokaa, telkkaria tai ihan vaan ajattelua.

Jossain vaiheessa aloin kaivata pitkän sinkkuilun jälkeen parisuhdetta. Kahlasin treffeillä ja yritin tutustua miehiin. Kukaan ei vaan napannut. Mietin, että tulee kun on tullakseen, mutta mitään ei tosiaan tapahdu. Vaivuin oikeasti aivan kamalaan ahdinkoon: olin sinkku, vaikka sitä vähiten halusin. Ystävät kehottivat nauttimaan sinkkuudesta. Miten nautin, kun en vaan pysty? Eihän lapsettomuudesta kärsivällekään sanota, että nauti. Pelkään ihan kamalasti etten kelpaa kenellekään ja jään loppuelämäkseni yksin.

Vaikka olin yksin, niin onneksi mulla oli mun ihanat kaksi ystävää. Oli seuraa ja ahdistus tuntui helpommalta kantaa. Alkusyksystä molemmat alkoivat kuitenkin seurustella ja mä jäin totaalisen yksin. Nään ystäviäni toki ehkä kerran viikossa, mutta se on aika vähän entisen noin viiden kerran jälkeen. Ennen olimme yhteydessä päivittäin: jaettiin päivän kuulumiset ja ajatukset. Nyt nämä ajatukset jaetaan poikaystävien kanssa, mutta mulla ei ole enää ketään kenelle jakaa asioita. Mut korvattiin poikaystävillä, tuntuu ihan kamalalta. Tuntuu myös vaikealta olla puhtaasti iloinen ystävien puolesta, kun tuntuu, että olen itse vaan hävinnyt tässä tilanteessa. Ennen nautin yksin vietetyistä illoista, mutta nyt ne tuntuu raskaalta tuomiolta.

Onneksi on äiti, jolle voin puhua, mutta tämä tilanne tuntuu ihan hirveältä. Tuntuu, että elämästä on hävinnyt merkitys kokonaan. Olo on niin voimaton, ettei ole energiaa tutustua keneenkään. Ja se tietää sitä, että olen entistä varmemmin yksin. Vaikka tämä elämä tuntuu tällä hetkellä ihan kamalalta, niin haluan uskoa, että tästä ahdingosta on vielä joku tie ulos.

Hei Neiti yksinäisyys, heitä mulle meiliä osoitteeseen sokailjo@student.jyu.fi jos sua kiinnostaa näin etänä vaihtaa ajatuksia ja kuulumisia :) 

Tiinna (Ei varmistettu)

Ite oon ollu jo monta vuotta yksinäinen. Puhutaan varmaan jostain 6 vuodesta, ellei enemmästäkin. Mun on vaikee luottaa ihmisiin ja avautua, en tiedä miksi. Ehkä jotkut lapsuudessa sattuneet pettymykset ystävyyksissä on vaikuttanu tähän. Mun on myös tosi vaikea päästää ketään tosi lähelle mua. Takaraivossa on kokoajan tunne, et se jättää mut kuitenki kohta tai kertoo jolleki mun juttuja. Oon siis huono tutustuun uusiin ihmisiin.

Mulle on myös hyvin tuttua tuo mitä yllä oli maininneet muutama muukin eli oon myös ollut se joka on aina pistänyt ensimmäisenä viestiä tai pyytänyt lähtemään jonnekin. Monta kertaa. Aina ensimmäisenä. Ja aina sinä osapuolena joka yrittää pitää keskustelua yllä. Sitten päätin etten jaksa enää. Mitä järkeä yrittää pitää yhteyttä kun se on vain minun "vastuullani".

Monesti on tullu sellaisia tilanteita että olisi mukava lähteä jonnekin konserttiin, leffaan tai ulos vain kävelemään jonkun kanssa mutta ei ole ketään kenen kanssa mennä. Monia juttuja on jääny kokematta koska ei ole ketään kenen kanssa niitä jakaa tai ylipäätään kokea. About puoli vuotta sitten kylläkin päätin itseni kanssa että en antaisi tämän haitata elämääni, menisin sitten yksin. Ja niin olen tehnytkin. Mutta olisi ne reissut ym mukava jakaa jonkun kanssa.

Luojan kiitos mulla on sisko, joka on todella tärkee mulle. En tiiä miten pärjäisin ilman häntä.

Itse olen kokenut ja ajoittain koen myös edelleen kateutta niitä kohtaan joilla on läheisiä ystäviä tai poikaystävä. On hirveä tunne kun et saa puhelimeesi keltään viestin viestiä ja ainoat jotka sinulle soittavat ovat puhelinmyyjät. Mulla on myös sama pelko kuin jollain edellä kirjoittaneella että pelkää ettei ikinä löydä parisuhdetta. Että jää loppuelämäkseen yksin.

Olen itse töissä palvelualalla ja töissä huomaan usein olevani kiinnostunut muista ja heidän tunteistaan. Kyselen kuulumisia, kuuntelen ja yritän auttaa parhaani mukaan. Ja olen tästä saanut myös kiitosta. En haluaisi että kukaan muu kokisi tällaista tunnetta kuin itse koen. Ajattelen usein muita ennen itseäni.

Oon oppinu pitämään ite ittestäni huolta ja pärjäämään monissa asioissa itse. En halua vaivata ketään. "Miestentyötkin" käyttävät monissa asioissa ihan ok'sti koska olen niitä itse opetellut. Joissain asioissa sitten pyydän isääni avuksi.

Tykkään myös olla yksin mutta enemmän on niitä tilanteita kun haluaisi olla jonkun kanssa. Olisi mukava sanoa jollekin huomenet ja hyvät yöt. Kertoa jollekin omasta työpäivästään. Kertoa iloista ja suruista. Kertoa ihan arkisista asioista.

Yksinolemisessa hyvää on sitten se kun saat itse päättää mitä teet, mitä et tee ja milloin teet. Olet vastuussa vain itsestäsi.

Loppuun vielä tekstinpätkä, mikä on joskus tullut netissä vastaan: "I enjoy controlled loneliness. I like wandering around the city alone. I'm not afraid of coming back to an empty flat and lying down in an empty bed.

I'm afraid of having no one to miss, of having no one to love."

Neiti S (Ei varmistettu) http://saija-fernweh.blogspot.de

Olen kokenut yksinäisyyttä useampaankin otteeseen mutta se on vain vaihtanut jollain tavalla muotoaan. Ensimmäisiä yksinäisyyden tunteita taisi olla jo ihan pienenä lapsena kun asuimme "kylän" ulkopuolella joten kaikille muile löytyi leikkikavereita mutta minulle ei koska välimatka oli silloin muka turhankin pitkä,ainakin kavereiden vanhempien mielestä..Vuosien jälkeen alkoi esiintyä koulukiusaamista jolloin kävin todella syvällä omien ajatuksieni kanssa (näin lyhyesti sanottuna) ja silloin tunsin olevani niin yksin kuin kukaan koskaan maailmassa voi edes olla,onneksi noista ajoista kuitenkin selvittiin! Tollainen ajanjakso on vahvistanut kyllä henkisesti niin paljon ja joskus jopa mietin että onneksi olen sen saanut kokea,sillä ilman sitä en olisi sama tyyppi joka nyt olen. Ja sitten tähän päivään : asun ensimmäistä kertaa ilman omaa perhettäni ja kaiken lisäksi vielä ulkomailla,tuntemattomassa perheessä. Olen siis aupairina täällä ja välillä noi vuosien takaiset yksinäisyyden tunteet nostaa todella vahvasti päätään mutta toistaiseksi ainakin olen pystynyt ne nujertamaan,en ehkä kokonaan mutta osittain ainakin. Blogistani löytyy vähän lisää ajatuksia miltä se yksinäisyys täällä tuntuu,tietenkin melko pintapuolisesti mutta kuitenkin. Lopuksi haluan kuitenkin sanoa sen että vaikka joskus olenkin ollut todella yksinäinen niiin saan olla niin kiitollinen omasta perheestäni ja ystävistäni,ilman heitä en välttämättä olisi selvinnyt. &lt;3 Ensimmäistä kertaa kun tänne sun blogiin nyt kommentoin niin laitetaan samaan syssyyn vielä kiitokset sulle! Kiitos että kirjoitat blogia jonka postaukset herättää mussa joka kerta erilaisia tunteita,joskus olen nauranut maha kippurassa ja joskus itkenyt koska olet kirjoittanut niin liikuttavasti. Sun jutut saa ajattelemaan. En nyt osaa tarpeeksi hyvin sanoa miksi tätä blogia luen ja mikä tästä tekee spesiaalin, mutta ehkä se tärkein sana on kuitenkin se kiitos.

Kommentoi

Ladataan...