Ladataan...
Toimitus

Paula Poukka ja Anni Norring ylläpitävät verkostoa, johon sinunkin kannattaisi kuulua. Aalto Women in Business avaa ovia.


Paula Poukka oli valmistumassa Teknillisestä korkeakoulusta, kun hän tutustui ekskursiolla nuorempiin samaa alaa opiskeleviin naisiin. Poukka tajusi, että yliopiston päätyttyä hän ei enää tapaisi tällaisia tyyppejä yhtä helposti. Naiset päättivät siltä istumalta perustaa verkoston, jonka kautta nuoret akateemiset naiset tutustuisivat toisiinsa. Syntyi Aalto Women in Business. Päätöksestä on neljä vuotta, ja verkostossa on 1 400 uraansa intohimoisesti suhtautuvaa 25–35-vuotiasta naista.

”Naisilla on tapana muodostaa muutaman sydänystävän lähipiiri, joiden kanssa vietetään aikaa. Heiltä puuttuvat usein tuttavat, joilta saa tietoa vaikkapa työpaikoista. Miehille tällaisia löyhiä verkostoja muodostuu automaattisesti armeijan ja harrastusten kautta”, Poukka sanoo.

Poukka on huomannut, että nuoret naiset kaipaavat vertaistukea tietyntyyppisiin ongelmiin.

”Olemme liian itsekriittisiä. Jos työpaikkailmoituksessa on kymmenen kohtaa, joista nainen täyttää kahdeksan, hän ajattelee olevansa epäpätevä. Kun mies täyttää niistä neljä, hän saattaa pitää itseään täydellisenä tehtävään.”

Yksi vetäjistä, Anni Norring, on elävä esimerkki. Kun tuttu päällikkö kehotti Norringia hakemaan unelmien työpaikkaa Suomen Pankista Kiinan talouden kehitys- ja talouspolitiikan tutkijana, hän alkoi luetella syitä, miksi olisi epäpätevä pestiin.

”Hain kuitenkin, ja sain sen paikan.”

Verkostossa ei valiteta vaan kannustetaan rikkomaan etenkin niitä rajoja, joita naiset itse asettavat itselleen.

Facebook-ryhmän ja uutiskirjeen kautta toimiva verkosto järjestää monenlaista ohjelmaa. Erityisen onnistuneita ovat järjestäjien mukaan Takkaillat, joihin kutsutaan pitkän uran tehneitä naisia ja miehiä eri aloilta. He kertovat uransa eri vaiheista ja haasteista.

”Esimerkiksi finanssijohtaja Satu Huber oli huikea tyyppi”, Norring sanoo.

Brunchpiration-brunsseilla taas puhutaan ajatuksia herättävistä teemoista, kuten aivojen terveydestä, ja Round Table -tapaamisissa keskustellaan luottamuksellisesti intiimeistä aiheista, kuten palkkaneuvotteluista.

”Jäsenemme ovat kiireisiä. Jos he käyttävät aikaansa johonkin, tilaisuuden pitää olla todella laadukas”, Poukka tiivistää.
 

Lue lisätietoja ja liittymisohjeet Aalto Women in Business -verkostoon täältä.

 

Teksti: Julia Thurén
Kuva: Daniéla Vainio

Juttu on julkaistu Trendissä 10/2015.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Toimitus

Koomikko Pirjo Heikkilä häpeää tuntemattomille puhumista, ihastukselta saamiaan pakkeja ja pieleen menneitä 
vitsejä. Hän 
on päättänyt panna asialle stopin.


Pitäisiköhän olla aamusta iltaan kännissä, ettei koko ajan hävettäisi”, koomikko Pirjo Heikkilä, 35, letkauttaa ja alkaa kerrata edellispäivän kauppareissuaan. Heikkilä latoi kassalla ostoksia liukuhihnalle, kun takana seissyt asiakas ilmoitti, että hänen reppunsa on auki.

”Sun lompakko ja puhelin voidaan pölliä, se sanoi, ja minua alkoi heti jännittää tuntemattomalle puhuminen. Sitten näytin kassalle väärää etukorttia.”

Kun Heikkilä sähelsi oikeaa korttia kukkarostaan, kädet alkoivat täristä. Häntä hermostutti, että ihmiset näkevät hermostumisen – ja hänen kätensä tärisivät entisestään.

”Halusin vain äkkiä pois kassalta. Kun olin päässyt kaupasta ulos, oma reaktioni vitutti ihan järkyttävästi.”

Ei, Pirjo Heikkilällä ei ole ahdistuneisuushäiriötä. Hän on ihan tavallinen kolmekymppinen, joka nyt vain sattuu esiintymään työkseen – ja joka häpeää 24 tuntia vuorokaudessa.

Eikä Heikkilä ole ainoa.

Terapeuttien vastaanotoilla on huomattu, että samasta ongelmasta kärsii yhä useampi nuori nainen. Häpeämme, kun emme ole yhtä itsevarmoja kuin Facebook-pomo Sheryl Sandberg. Häpeämme, kun emme ole yhtä sanavalmiita kuin näyttelijä ja käsikirjoittaja Lena Dunham. Häpeämme, kun kroppamme ei ole samannäköinen kuin fitnesstähdillä.

Epävarmuus voi johtua ainakin osittain siitä, että ajan henkeen kuuluu olla paras versio itsestä. Kun ei täytäkään standardeja, tuntee olevansa huono.

Heikkilän häpeä voi tulla monille yllätyksenä, onhan hän menestynyt koomikko. Hän on käsikirjoittanut ja näytellyt komediasarja Siskonpedissä, ollut vakiopanelistina Hyvissä ja huonoissa uutisissa, juontanut Yle Leaksiä, 
dubannut piirroselokuvia, spiikannut tv-sarjoja ja näytellyt teatterissa.

Mutta nyt, kun olemme pyytäneet hänet puhumaan suhteestaan häpeään, hän kertoo häpeävänsä kaupan kassalla juttelemisen lisäksi vähän kaikkea.

Hän häpeää vaatteitaan trendikkäiden tyttöjen keskellä. Hän häpeää kasvojen menettämistä saadessaan pakit. Hän häpeää hölmöjä sanavalintojaan puhuessaan puhelimessa. Hän häpeää epäonnistuneita vitsejään.

Ja, itse asiassa, hän kertoo häpeävänsä sitäkin, että esiintyy tässä jutussa häpeän asiantuntijana.

”Miettivätköhän lukijat, että tuossa tuokin nyt analysoi häpeäänsä ihan paskasti”, hän sanoo ja muistuttaa esittämiään vakavailmeisiä, neuroottisia komediahahmoja.
 

Heikkilä kuljettaa kättään hitaasti ilmassa ja heiluttelee sormiaan. Hän esittää lapsuutensa tv-sarjasta tuttua hapsiaista jäähallin lavalla. Käynnissä on kykyjenetsintäkilpailu X-Factorin finaali vuonna 2010, eikä yleisön lämmittelijänä esiintyvällä Heikkilällä ole koskaan aiemmin ollut yhtä suurta yleisöä.

Harmi vain, että penkeillä liikehditään rauhattomasti. Pimeydestä tuijottavat ihmiset eivät selvästikään ole vaikuttuneita hapsiaisesta. ”Keksi uusia juttuja”, joku huutaakin jo eturivistä. ”Heikki Paasonen lavalle”, vaatii toinen.

Häpeä alkaa nousta jostakin syvältä. Heikkilän poskia kuumottaa ja sydän laukkaa. Hän vilkuilee kelloa ja miettii hädissään, pitäisikö esitys lopettaa kesken. Tunnollisena ihmisenä hän kuitenkin kertoo juttunsa loppuun, jotta esitys kestää sovitun ajan.

Sitten Heikkilä livahtaa pois lavalta. Kävellessään kotiin hän tekee niin kuin aina mokatessaan: alkaa kieriskellä epäonnistumisessaan.

Heikkilä soittaa peräkkäin kaikille kavereilleen, joilla on aikaa kuunnella. Hän mässäilee yksityiskohdilla ja valittaa olevansa varma, että häntä vihataan. Heikkilän oloa nimittäin helpottaa, kun hän saa tuomita itsensä epäonnistuneeksi ennen kuin muut ehtivät. Se on hänen selviytymisstrategiansa.

Häpeästään huolimatta Heikkilällä on ollut lapsesta saakka kova tarve esiintyä. Kotikaupungissaan Lahdessa hän kehitteli luokkakavereilleen sketsejä välitunneilla, imitoi opettajia ja koulun liepeillä notkuvia alkoholisteja.

”Joku psykologi osaisi varmaan selittää sen jotenkin. Itse en ole sitä ikinä tajunnut, mutta varmaan olen hakenut sillä jotain huomiota ja hyväksyntää”, Heikkilä sanoo.

Psykologien mukaan häpeävä ihminen yrittää piiloutua muiden tuomitsevilta katseilta, sillä hän uskoo, että muut näkevät hänet huonossa valossa. Heikkiläkin on yrittänyt piiloutua ottamalla pellen roolin tai mukautumalla seuraan.

”Olen ollut kameleonttina kiinnostunut samoista asioista kuin muutkin: yrittänyt keskustella kavereiden kanssa vaikka kynsilakoista tai ollut jätkien kanssa jätkämäinen.”

Häpeän taustalla on usein tunne siitä, että ei kelpaa. Heikkiläkin kärsii jonkin sortin alemmuudentunteesta. Hän sanoo sen kumpuavan jo lapsuudenkodista. ”Mitähän muutkin aattelee?” oli lause, jota hänen duunariperheessään toisteltiin usein. Isä oli rekkoja korjaava autonasentaja, äiti teki huonekaluja Askon tehtaassa. Vaikka Heikkilällä oli pikkuveljensä ja isosiskonsa kanssa onnellinen lapsuus, hän muistaa kasvuvuosiltaan paljon epämääräistä häpeää.

”Emme voineet esimerkiksi mennä syömään Rossoon, koska eihän me tiedetty, miten niin hienossa ravintolassa pitää käyttäytyä”, Heikkilä kuvailee.

Vasta kun Heikkilä meni 15-vuotiaana Lahden nuorisoteatteriin, hän löysi porukasta kaltaisiaan. Siellä Heikkilän ei tarvinnut pinnistellä ja miettiä, mitä voi sanoa.
 Teatterissa oli niin ihanaa, että aika vain katosi. 

Tärkeintä oli kuitenkin se, että mustien samettiverhojen reunustamalla näyttämöllä Heikkilää ei hävettänyt. Hänhän ei ollut oma itsensä vaan pormestari, uskovainen teini tai rintamasotilaan morsian. Heikkilä oli varma, että ryhtyisi jonain päivänä näyttelijäksi.

Mutta kun Heikkilä pyrki lukion jälkeen Teatterikorkeakouluun, hän ei päässyt sisään. Ei ensimmäisellä, toisella eikä kolmannella kerralla. Kaikkiaan hän haki Teatterikorkeakouluun ja Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselle kymmenen kertaa. Ihme kyllä, se ei saanut häntä tuntemaan häpeää – vain pettymystä. 

”Tiesin, että osaan näytellä. Tiesin, että teen vielä joskus unelmieni töitä”, Heikkilä selittää. 

Silti pääsykokeisiin valmistautumiseen ja tulosten jännittämiseen kuluneet vuodet olivat vaikeaa aikaa. Heikkilä myi puhelinliittymiä ja irtokarkkeja, tiskasi ravintolassa, tarjoili ja hoiti lapsia saadakseen rahaa, mutta kaikki oli väliaikaista. Ajatukset olivat elämässä, jota hän joskus tulevaisuudessa eläisi.

Kunnes Heikkilä sai kuulla, ettei sitä elämää koskaan tulisi.

”Sä et sovi näyttelijäksi. En näe sua työskentelemässä teatterikiinnityksellä kahtakymmentä vuotta, sun kärsivällisyys ei riitä. Sä olet enemmänkin tollanen pelle”, Tampereen näyttelijäntyön laitoksen teatteriohjaaja äyskäisi hänelle pääsykokeissa.

Heikkilä kuunteli miestä tyrmistyneenä, ja häpeän aalto hulmahti hänen vartalonsa läpi. Sitten tulivat kyyneleet.

Mutta teatteriohjaaja oli oikeassa: Heikkilä oli pelle. Tosin sellainen pelle, jonka näkemisestä ihmiset maksaisivat.
 

200-luvun alkupuolella Heikkilä kävi usein katsomassa stand up -esityksiä lahtelaisessa baarissa, jossa nuoriso teatteriaikainen tuttu pyöritti klubia. Tämä muisti Heikkilän koomikonlahjat ja kannusti esiintymään.

Syksyllä 2004 hän uskalsi vihdoin nousta lavalle. Heikkilä vitsaili olemattomasta teatteriurastaan, siitä, että 
hänen tähtihetkensä lavalla oli ollut, kun hän oli nostanut eräässä näytelmässä pöllön tikun nokassa ikkunaan.

Esiintyminen oli suloista, kihelmöivää ja kamalaa.

”Se pelotti ihan vitusti. Olet siellä ihan yksin ihmisten edessä, ja sun on pakko saada ne nauramaan. Ja jos ne 
eivät naura, alkaa hävettää.”

Tunne on vähän sama kuin jos kertoisi ihastukselleen tunteistaan ja tulisi torjutuksi. (Senkin Heikkilä on kokenut, soitellut vielä peräänkin ymmärtämättä, ettei toista kiinnosta. ”Vieläkin kirpaisee se itsensä nöyryyttäminen”, hän parahtaa.)

Mutta stand upissa Heikkilä ei saanut pakkeja. Hän sai yleisön nauramaan. Se oli huumaavaa. Heikkilä päätti sysätä näyttelijähaaveensa ainakin hetkeksi syrjään. Stand up -ura oli hyvä koulu, jossa oppi olemaan katseiden alla ja kehittelemään erilaisia hahmoja.

Kahdeksan vuotta hän kiersi yritysjuhlia ja klubeja ja tienasi sillä elantonsa. Parhaimmillaan työ oli mahtavaa.

”Sain itse kirjoittaa juttuni ja päättää, miten ne esitän”, Heikkilä sanoo.

Samalla stand up oli myös vaikeinta, mitä Heikkilä oli tehnyt. Vaikka ammattitaito karttui, itsensä häpäisemisen pelko ei hellittänyt. Heikkilän rima nousi jatkuvasti korkeammalle, ja suoritus, joka oli aiemmin ollut ok, ei enää kelvannut hänelle. Yksin esiintyminen kävi yhä raskaammaksi.

Sitten Heikkilää pyydettiin tekemään teatteria ja käsikirjoittamaan ja näyttelemään tuotantoyhtiö Yellow Filmin tv-sarjoihin, ensimmäiseksi Krissen vaaligrilliin.

”Se tuntui hyvältä, sillä oli paljon turvallisempaa esiintyä muiden kanssa yhdessä. Stressasin paljon vähemmän, sillä vastuu onnistumisesta ja epäonnistumisesta jakautui kaikille työryhmän jäsenille.”

Yellow Filmissä hänellä oli Krisse Salmisen, Anna Dahlmanin ja Joonas Nordmanin kaltaisia kollegoja, joiden kanssa yhteistyö oli suorastaan nautinnollista. Heikkilä tajusi, että stand up -koomikoiden seurassa hänestä oli usein tuntunut vähän orvolta. Miesvaltaisessa porukassa kaikki halusivat loistaa ja olla äänessä, mutta muita ei aina jaksettu kuunnella. 

Turvallisessa työympäristössä Heikkilä alkoi ymmärtää aiempia ulkopuolisuuden tunteitaan – myös ”mitähän muutkin aattelee” -asenteen pitkäkestoista vaikutusta. Duunariperheessä ei ollut harrastettu esimerkiksi small talkia, ja siksi hän oli ollut vieraassa seurassa kohmeessa.

Uudessa työpaikassa tällaisia tunteita ei syntynyt. 

”Tunsin olevani omieni joukossa.”

Siksi sekään ei haitannut, että Heikkilän työtoveri kuvaili häntä palaverissa negikseksi. Aiemmin hän olisi saattanut loukkaantua, mutta nyt Heikkilä uskalsi myöntää sanojen olevan totta: stand up -keikoilla hän oli kiinnittänyt huomionsa nyrpeisiin naamoihin, vaikka nauravia näkyi enemmän. Läheisilleen hän jankkasi usein, mitä virheitä hän tai muut olivat tehneet.

”Negatiivinen asenteeni raskautti hirveästi sekä omaani että ympärillä olevien elämää. Sain sen ymmärtämisestä paljon apua.”
 

Tarina ei kuitenkaan lopu siihen, kuinka Heikkilän elämä yhtäkkiä muuttui täysin. Hän ei alkanut kirjoittaa kiitollisuuspäiväkirjaa tai askarrella aarrekarttoja. Hän saa edelleenkin itsensä kiinni kurjista ajatuksista, sillä asenteita on vaikea muuttaa sormia napsauttamalla.

”Jos deittini luettelee tekstiviestissä, kuinka ihana olen, kaivan vaikka rivien välistä esiin kohdat, joissa en riitä. Ai, mun suonikohjuni ei ole sinun mielestäsi kaunis? Olen siis ruma, ällöttävä, tyhmä ja ansaitsen kuolla!”

Mutta jotain on sittenkin tapahtunut. Heikkilä uskoo ja toivoo, että tiedostamalla kielteisyytensä ja häpeänsä hän pääsee niistä pikkuhiljaa irti. Työnsä suhteen hän on ainakin jo oppinut vähän löysäämään.

”Aiemmin, jos mokasin, ajattelin kaikkien vihaavan minua ihmisenä. Nyt olen saanut tehdä unelmatyötäni tv-sarjojen parissa niin paljon, että epäonnistumiset eivät tunnu enää niin vakavilta.”

Heikkilä on myös ymmärtänyt, että häpeä voi olla voimavara. Se voi sisuunnuttaa ja synnyttää halun kehittää itseään. Hän on esimerkiksi repinyt neuroottisuudestaan hyvää huumoria. 

Tulevaisuudeltaan Heikkilä toivoo muutamia asioita.

”Että saisin tehdä koko ajan haastavampia uusia töitä. Haluaisin muuttua vapautuneemmaksi ja positiivisemmaksi. Haluan päästää irti vanhoista taakoista. Haluan isomman asunnon, rakkautta, miehen, ehkä lapsia, veneen”, hän alkaa luetella pilkahdus ironiaa äänessään.

Heikkilä on myös miettinyt, uskaltaisiko hän tehdä taas enemmän stand up -keikkoja. Lavalla voisi harjoitella 
uutta elämänasennettaan.

”Haluaisin oppia nauramaan asioille silloinkin, kun ne menevät aivan perseelleen.” 

Luettuaan tämän jutun Heikkilää alkoi hävettää se, että häntä on hävettänyt niin paljon.

 

Teksti: Venla Pystynen
Kuvat: Ville Varumo

Juttu on julkaistu Trendissä 10/2015.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Toimitus


Hei armaat lilyläiset!

Osa teistä on huomannutkin, että Lilyn etusivu ei toimi vaan herjaa tympeää erroria. Kyseessä on koodivirhe, joka ei vaikuta sivuston toimintaan muuten (eli kyseessä ei ole pääsiäisen toisinto) eli kun vain nakuttelee itsensä suoraan jonkun tykkäämänsä blogin sivulle, saitilla voi surffailla ihan normaalisti. Asiaa edistetään ja toivon mukaan saadaan korjattua mahdollisimman pian.

Pahoittelemme!

Mitä mainiointa viikonloppua kaikille! <3

 

Share
Ladataan...

Pages