Arvokas kuolema vai tie tappoputkeen – mitä mieltä eutanasiasta pitäisi olla?

Ladataan...
Toimitus

Kuka tahansa meistä voi joutua miettimään eutanasiaa henkilökohtaisesti. Pian siitä, miten saamme kuolla, päättää eduskunta. Toimittaja Venla Rossi selvitti, mitä eutanasiasta pitäisi ajatella.


Kaksi viikkoa ennen joulua isä soittaa.

”Kyllä minussa se syöpä on”, hän sanoo tutulla, hieman anteeksipyytävällä äänellään. Tautia on epäilty­ joitain viikkoja, ja nyt diagnoosi on varmistunut.

En pysty vastaamaan isälleni mitään. Harhailen ympäri asuntoa puhelin kädessäni. Kyynelet valuvat poskilleni.

Isä alkaa selittää, miten hoitoprosessi etenee: ensi kuussa on leikkaus, sitten sädehoitoa. Kuuntelen ja yritän itkeä äänettä: isästä tuntuu jo kyllin pahalta, ajattelen. Sopertelen puhelimeen sanoja, joiden toivon kuulostavan edes etäisesti reippailta ja kannustavilta. Puhelun jälkeen lähden tapaamaan ystävää kahvilaan. Yksinolo olisi liikaa.

Olen 30-vuotias ja tietenkin olen aina järjen tasolla tiennyt, että vanhempani kuolevat, sitten joskus. En vain ole koskaan ajatellut, että niin voisi tapahtua ihan kohta.

Isäni leikkauksen jälkeen käyn kahden viikon ajan sairaalassa päivittäin, vaikka isä sanoo, ettei tarvitse. Minua pelottaa, että isällä on kipuja. Ja onhan hänellä. Näen sen otsan rypistyksestä, kun isä vaihtaa sängyllä asentoa. Pöydällä on ristikkolehtiä ja tabletti, jolla hän lukee uutisia.

Tuntuu vaikealta kohdata heikkona juuri se ihminen, jota olen tottunut ajattelemaan kaikkein turvallisimmaksi.

Viikonloppuna tapaan tuttuja baarissa. Kaikki tuntuvat mietteliäiltä ja pöydässä puhutaan vakavia. Yksi tutuista kysyy, mitä mieltä olen eutanasiasta. Ensin kysymys tuntuu loukkaavalta: enkö muka saa ajatella kuolemaa jo ihan tarpeeksi? Mutta kaveri ei tiedä isäni sairaudesta, vaan pohtii asiaa yleisesti. Huomaan, että minusta tuntuu aiem­paa tärkeämmältä muodostaa eutanasiasta mielipide.

Harmi vain, että samaan aikaan se tuntuu myös paljon vaikeammalta. Minä en voi enää filosofoida teoreettisesti, sillä asiasta on tullut henkilökohtainen.
 

Eutanasiasta on kiistelty Suomessa jo 50 vuotta. Suomessa keskustelun aloittivat 1960-luvulla vasemmistoradikaalit, kuten Ilkka ja Vappu Taipale. Vuosien varrella suomalaisten suhtautuminen eutanasiaan on muuttunut myönteisemmäksi. Vuonna 2013 Helsingin Sanomien kyselyssä 74 prosenttia vastaajista kannatti ja 18 prosenttia vastusti eutanasiaa. Loput eivät osanneet kertoa kantaansa. Lääkäriliiton, Apteekkariliiton ja Lääketietokeskuksen vuonna 2015 teettämässä kyselyssä kannattajia oli 75 prosenttia suomalaisista.

Pian asiasta päättävät poliitikot. Tämän vuoden helmikuussa eduskunnan puhemiehelle luovutettiin kansalaisaloite, jossa ehdotetaan uuden eutanasialain valmistelua. Eduskunta on jo käynyt aiheesta lähetekeskustelun, ja sosiaali- ja terveysvaliokunta käsittelee aihetta luultavasti syksyllä. Lain kohtalo ratkennee tämän vuoden puolella.

Kansalaisaloitteen allekirjoitti yli 63 000 suomalaista. Yksinkertaistetusti he haluavat uuden lain, joka mahdollistaisi eutanasian täysi-ikäisille, parantumattomasti sairaille Suomen kansalaisille, jotka kärsivät sietämättömistä kivuista ja ovat pyytäneet eutanasiaa toistuvasti.

Suomessa vihreät on ainoa puolue, joka ajaa eutana­sian laillistamista, mutta kannattajia on muissakin puolueissa. Viime eduskuntavaaleissa Yle kysyi ehdokkaiden kantaa asiaan, ja nyt eduskunnassa istuvista kansanedustajista noin 60 prosenttia kannatti eutanasian laillistamista.

Ei silti ole varmaa, miten kansalaisaloitteen käy. Ovatko kansanedustajat valmiita ottamaan vastuun kuoleman kysymyksestä? Puolueet jättävät asian todennäköisesti niin sanotuksi omantunnon kysymykseksi, eli ryhmäkurin noudattamisen sijaan edustajat päättävät kantansa itse.

Mutta millaisilla argumenteilla eutanasiaa kannatetaan ja vastustetaan? Päätän tavata ihmisen kummastakin leiristä. Ehkä sen jälkeen osaan itsekin olla jotain mieltä. Isäni sairaus on tehnyt selväksi, että kuka tahansa meistä voi joutua tilanteeseen, jossa eutanasian laillistaminen koskettaa läheltä.
 

Marja Nikkolan, 35, isäpuoli kuoli joulukuussa. Hän oli ollut Nikkolalle läheinen siitä asti, kun Nikkolan äiti 13 vuotta sitten esitteli uuden puolisonsa lapsilleen. Nikkola jutteli isäpuolensa kanssa kirjallisuudesta, taiteesta ja politiikasta, ja koko perheen kanssa he veneilivät, marjastivat ja sienestivät kesämökillä Hankasalmella.

”Hän oli reipas ihminen. Sellainen, jolle olisin toivonut lähtöä niin sanotusti saappaat jalassa”, Nikkola sanoo.

Niin ei käynyt. Isäpuoli sai ALS-diagnoosin syksyllä 2013. ALS eli amyotrofinen lateraaliskleroosi rappeuttaa vähitellen ihmisen liikehermoja, jotka ohjaavat tahdosta riippu­vien lihasten toimintaa.

Nikkolan isäpuoli työskenteli suuressa rakennusliikkeessä, ja häntä pidettiin yhtenä Suomen parhaista urakkalaskijoista – hän oli siis insinööri, joka arvioi etukäteen suurten projektien kustannuksia. Vapaa-ajalla hän matkusti Nikkolan äidin kanssa. Postikortteja tuli Roomasta, Dubrovnikista, Istanbulista, Goalta, Gotlannista. Tärkeintä reissuilla oli tutustua paikkoihin kävellen ja tutkien.

Diagnoosia seuranneina vuosina ennen niin aktiivinen ja ryhdikäs mies menetti vähitellen työ-, kävely- ja puhekykynsä. Hän kärsi kivuista ja häpesi olemustaan, oli avuton ja heikko. Hän liikkui pyörätuolilla eikä kyennyt loppuvaiheessa puhumaan ilman puhesyntetisaattoria.

Viimeisen vuoden häpeä oli niin suuri, ettei isäpuoli halunnut enää poistua kotoaan. Samalla hänen suhteensa Nikkolan äitiin muuttui parisuhteesta hoitosuhteeksi.

Isäpuoli olisi halunnut eutanasian, Nikkola kertoo. Myös Nikkola ja hänen äitinsä toivoivat, että siihen olisi ollut mahdollisuus. Juuri siksi Nikkola allekirjoitti tuoreen kansalaisaloitteen. Sairauden viime vaiheet pelottivat niin isäpuolta kuin perhettäkin, sillä eutanasiasta puhuttaessa mainitaan usein juuri ALS-potilaat. Heidän loppunsa on useimmissa tapauksissa harvinaisen ikävä. ALS-potilas menettää vähitellen kykynsä liikkua ja niellä ja kuolee yleensä tukehtumalla.

Tällä hetkellä Suomen kansalainen saa avustetun kuoleman vain, jos matkustaa Sveitsiin. Siellä toimii itsemurhassa avustava Dignitas-järjestö. Nikkolan isäpuolikin oli ottanut selvää Dignitaksen toiminnasta, mutta liian­ myöhään. Kun eutanasia viime syksynä tuli perheen kanssa puheeksi, hän oli liian huonossa kunnossa matkustaakseen.

Isäpuolensa sairauden aikana Nikkola kävi hänen ja äitinsä luona parin kuukauden välein, sillä hän asui eri paikkakunnalla kuin he. Tavatessa he juttelivat tai katselivat televisio­ta, oikein muuta isäpuoli ei enää jaksanut.

Nikkola on ammatiltaan maskeeraaja-meikkaaja, ja isäpuolensa sairauden aikana hän aloitti kampaajaopinnot. Viimeiseksi jääneellä tapaamiskerralla Nikkola leikkasi hänen hiuksensa. Isäpuoli oli tyytyväinen lopputulokseen ja kehui Nikkolan taitoja.

”Lähtiessäni huikkasin, että ensi kerralla tehdään vielä hienompi kampaus”, Nikkola sanoo.

Sitä hän ei enää ehtinyt tehdä. Kahden kuukauden päästä Nikkolan äiti soitti ja kertoi isäpuolen kuolleen. Viimeiset viikot isäpuoli oli viettänyt kotona sairaalasängyssä. Kivut olivat olleet niin kovat, ettei hän ollut pystynyt vaihtamaan asentoa. Lopulta keuhkot olivat pettäneet.

”Äitini ehti viimeisillä hetkellä nähdä hädän hänen silmissään”, Nikkola sanoo.

Hänestä tuntuu julmalta, että äidin piti kaiken kestämänsä jälkeen kokea sekin. Itse kuolema oli kuitenkin nopeam­pi kuin kaikki olivat pelänneet.

Nikkola uskoo, että moni eutanasian­ vastustaja muuttaisi mielensä, jos ALS:n kaltainen sairaus osuisi lähelle. Hänen perustelunsa eutanasian puolesta on yksinkertainen, mutta hänen isäpuolensa tarinan kuultuani se tuntuu minusta vakuuttavalta.

”Jos kerran voimme helpottaa parantumattomasti sairaan ihmisen kärsimystä, miksi emme tekisi sitä? Ja tietenkin vain, jos hän sitä itse toivoo.”

Kättelemme Nikkolan kanssa hyvästiksi. Kävelen raitiovaunupysäkille. Vaikka taivaalta sataa jäätävää sohjoa, mielipiteeni on kirkas: haluan helpottaa kärsi­vien ihmisten oloa, tarpeen vaatiessa myös isäni. Olen sopinut seuraavalle viikolle tapaamisen eutanasian vastustajan kanssa, mutta olen varma, ettei hän voi muuttaa mieltäni.
 

Olen istunut Pirkko Justanderin kanssa samassa pöydässä kaksi minuuttia, kun minua jo nolottaa edellisen viikon itsevarmuuteni.

57-vuotias Justander työskentelee moninaisuusneuvojana Naisten linjalla, joka on neuvonta- ja tukipuhelin väkivaltaa tai sen uhkaa kokeneille naisille, tytöille ja heidän läheisilleen. Sen lisäksi hän on vammais- ja köyhyysaktivisti ja kahden lapsen isoäiti.

Hän on myös itse vammainen. Justanderilla on OI eli Osteogenesis Imperfecta, synnynnäinen luustonhauraussairaus. Sen vuoksi hänen luunsa murtuvat usein ja helposti. Niin voi käydä esimerkiksi, jos Justander aivastaa huonossa asennossa. Paitsi murtumat, myös niiden seuraukset hankaloittavat elämää. Justander on esimerkiksi opetellut kävelemään viisi kertaa. Nykyisin hän liikkuu rollaattorin tai sähköpyörätuolin kanssa.

Justander vastustaa eutanasian laillistamista jyrkästi.

”Vielä ennen 1990-luvun lamaa olisin saattanut harkita eutanasian kannattamista – siis ennen kuin hyvinvointivaltiota alettiin purkaa. Mutta nyt kun vanhusten ja vammaisten tuki- ja hoitopäätöksissä taloudelliset syyt painavat koko ajan enemmän, en voi sitä kannattaa”, hän toteaa.

Justander siis pelkää, että eutanasiasta tulisi lopulta yksi säästökeino muiden joukossa. Hän toivoo, että eutanasian laillistamisen sijaan saattohoitoa kehitettäisiin. Yhteiskunta maksaa usein vain kaikkein huonoimmassa kunnossa olevien saattohoidon. Moni murehtii, että jos eutanasia yleistyisi, saattohoidon tilanne huononisi entisestään. Tosin esimerkiksi Hollannissa näin ei ole käynyt.
 

Justander on nähnyt hyvän saattohoidon läheltä. Hänen ystävänsä menehtyi Suomen tunnetuimmassa saattohoitokodissa Terhokodissa pari vuotta sitten. Justander vieraili hänen luonaan säännöllisesti ja vaikuttui henkilökunnan ystävällisyydestä ja ammattitaidosta.

Lopun lähestyessä ystävä vaivutettiin kevyeen uneen. Hän ei joutunut kärsimään.

”Sen sijaan toinen ystäväni odotti kuolemaa tavallisen sairaalan käytävällä, sermein eristetyssä kopissa. Kävin hänen luonaan viimeisen kerran muutama päivä ennen hänen kuolemaansa, ja ympärillä oli ikävää hälyä ja voihketta. Sellaista lähtöä en toivoisi kenellekään.”

Justanderin kielteiseen eutanasiakantaan liittyy myös niin sanottu kaltevan pinnan argumentti. Se tarkoittaa sitä, että mikäli eutanasia laillistettaisiin, sen myöntämisperusteita alettaisiin pian laajentaa. Näin on käynyt Hollannissa, jossa kuolin­apua annettiin aluksi vain, jos ihminen kärsi sietämättömistä tuskista ja parantumattomasta fyysisestä sairaudesta. Sittemmin eutanasiaa on alettu tarjota yhä moninaisemmin perustein, myös psykiatrisista syistä. Viime vuonna kohua herätti tapaus, jossa 20-vuotiaalle, lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetylle hollantilaisnaiselle myönnettiin eutanasia, koska hänen katsottiin kärsivän parantumattomasta traumanjälkeisestä stressihäiriöstä. Seuraavaksi eutanasian myöntöperusteita on suunniteltu Hollannissa laajennettavan terveisiin vanhuksiin, jotka ovat mielestään jo eläneet täyden elämän.

Justander pelkää, että vammaisia tai vanhoja ihmisiä voitaisiin painostaa valitsemaan eutanasia. Pelko syntyy kokemuksista. Justander kertoo, että poliitikkojen, lääkäreiden, tukipäätöksiä tekevien ihmisien ja tuntemattomienkin ihmisten asenteet ovat viime vuosina koventuneet. Sen huomaa jopa kaupungilla kulkiessa.

”Vähän aikaa sitten olin ruokakaupassa, kun toinen asiakas alkoi tivata, kuka on maksanut sähköpyörätuolini. Vammaiselle ystävälleni taas sanottiin kadulla, että olisi parempi, jos teidät kaikki tapettaisiin.”

Kun kansantalous voi huonosti, monien­ terveidenkin ihmisten elämä kurjistuu. Tämä on yksi syy asenteiden muuttumiseen, Justander arvelee.

Taloudellinen tilanne saattaa vaikuttaa myös ihmisten eutanasiakantaan. Esimerkiksi Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa, jossa eutanasia on laillinen, kuolinapua hakevat usein korkeasti koulutetut ja hyvin toimeentulevat ihmiset. He arvostavat elämänlaatua ja itsenäisyyttä ja haluavat tehdä myös viimeisen päätöksen itse. Suomessakin etuoikeutetut ihmiset voivat ostaa itselleen tai läheisilleen yksityiseltä puolelta parhaan hoidon, jota rahalla saa. Heille eutanasia voisi olla osa tätä hoitoa.

Vammaisille ja huonokuntoisille vanhuksille se taas voisi olla jotain aivan muuta: yksi uusi ase heitä vastaan.
 

Minun isäni toipui hyvin ja on tätä kirjoittaessani elänyt virallisesti terveiden kirjoissa jo yli vuoden. Emme joutuneet keskustelemaan eutanasiasta, mutta osaan aiempaa paremmin aavistaa, miltä tuntuu ihmisistä, joiden läheinen sairastaa – eikä mahdollisesti toivu. Haluan,­ että sairaita autetaan, ja ajatus kärsimyksen vähentämisestä tuntuu minusta armolliselta.

Mutta silti. Entä jos eutanasiaa mietit­täessä tapahtuisi inhimillinen virhe? Entä jos lääkäri olisi ylityöllistetty ja väsynyt? Miten voidaan taata, ettei esimerkiksi perheenjäsen tai sukulainen painosta valitsemaan eutanasiaa?

Justanderin näkemykset vammaisten ja vanhusten näkökulmasta eivät jätä minua rauhaan. Kuvittelen mielessäni huonosti kohdellun, kenties sairaan ihminen, joka kokee itsensä arvottomaksi ja taakaksi. Haluaisinko antaa hänelle mahdollisuuden luovuttaa vai toivoa paremmasta?

Istumme mieheni kanssa kotona keittiön pöydän ääressä juttelemassa, kun saan viimein sanottua ääneen lopullisen kantani eutanasiasta. Se on yhdistelmä Nikkolan ja Jus­tanderin ajatuksia. Haluaisin, että yhä useampi ihminen pääsisi halutessaan saattohoitokotiin. Ja ehkä eutanasia voisi olla viimeinen osa saattohoitoa. Mutta vain valvotuissa olosuhteissa, joissa työskentelevät kuolemisen ammattilaiset. Tavallisiin terveyskeskuksiin en eutanasian mahdollisuutta toivoisi.

Sillä me kaikki ansaitsemme parempaa kuin kuoleman hälyisen sairaalan käytävällä. Tapahtui se sitten omasta tahdosta tai ei.

 

Tilaa Trendi tästä!


Teksti: Venla Rossi
Kuvitus: Hanna Kahranaho
Kuva: Sonya Mantere

 

Lue myös:

Millaista on elää kuolevan äidin rinnalla?

Maria Veitola: "isä kuoli käsi kädessäni"

 

 

 

Share
Ladataan...

Kommentit

maryjane
freestylemeikit

Lähisukulaisellani todettiin vuosi sitten ALS, sekä siihen liittyvä harvinainen Alzheimer-tyylinen muistisairaus. Hautajaiset pidettiin noin puolen vuoden päästä diagnoosista. Kuolinpäivän aamuna meille soitettiin, että nyt on viimeinen hetki tulla katsomaan. ALS-potilas kuolee useimmiten tukehtumalla ja ilmeisesti näin kävi omaisellenikin. Hän haukkoi kouristellen henkeä sairaalasängyllä, eikä se ollut kaunis tai lohdullinen näky. Kuutisen tuntia myöhemmin hän kuoli. En tiedä annettiinko omaiseni tukehtua kouristellen kuoliaaksi, vai miten itse kuolema tapahtui, mutta olisin suonut sen tapahtuvan kauniimmin ja rauhallisemmin. 

Useimmat meistä varmaan haluaisivat kuolla rauhallisesti nukkuessaan. Sitä olisin toivonut omaisellenikin. Tämän takia aloin pohtia eutanasiaa laajemmin. Olisinko alunnut omaiselleni arvokkaan, rauhallisen kuoleman? Kyllä. Olisinko halunnut hänelle eutanasian? En tiedä. 

Vaikka omaiseni oli hyvin heikossa kunnossa ja kuolema oli odotettavissa, tarkka hetki ei ollut mitenkään ilmiselvä. Ennen kuolemaansa hänen vointinsa parani, edellisenä päivinä hän oli hyvinkin pirteä ja muistisairaudesta huolimatta "järjissään". Mistään ei olisi voinut tietää, että hän romahtaa seuraavana päivänä. Eutanasian tekeminen taas kesken kuoleman ei tuntuisi järjelliseltä, eikä näin omaisen näkökulmasta hyvältä. 

Ystäväni työskentelee saattohoidon parissa ja keskustelin hänen kanssaan eutanasiasta. Kerroin, että itse ajattelen eutanasian enemmänkin tehokkaana saattohoitona. Potilaille annetaan riittävästi kipulääkkeitä, heidän olonsa tehdään mahdollisimman hyväksi ja heitä kohdellaan arvokkaasti elämän loppuun asti. Etenkin se kipujen lievitys on tärkeää, etenkin omaisella on tärkeää tietää, että läheinen ei kärsi kipuja. Ystäväni kertoi, että suunnilleen samalla tavalla useimmat muutkin omaiset sen ajattelevat. He haluavat varmistaa, ettei läheinen kärsi kivuista, mutta samalla he haluavat kuitenkin viettää aikaa omaisensa kanssa niin paljon kuin mahdollista.

Eutanasia olisi ehkä helpottanut omaa oloani. Olisin saanut aloittaa suruprosessin ja viedä sen loppuun, sen sijaan että joka päivä odotin ja pelkäsin, mitä huomenna tapahtuu. Toisaalta muistelen lämmöllä niitä viimeisimpiä hetkiä omaiseni kanssa. Näin jälkikäteen en olisi halunnut tietää, koska omaiseni tulee kuolemaan. En tyrmää suoralta kädeltä eutanasiaa, se on joissain tilanteissa perusteltu ja hyvä ratkaisu, mutta panostaisin mieluummin saattohoidon kehittämiseen.

Laurainkeri (Ei varmistettu)

Hieno artikkeli! Näkemystä laajentavaa argumentointia varsinkin Justanderilta eutanasian vastustamisessa. Tämän jutun perusteella itsekin osaan muotoilla kantani paremmin. Kiitos tästä.

Naislaif
Naislaif

Kelläpä olisi aukoton viisauden sana tähän aiheeseen? Sanomalla ehdottoman kannan kumartaa toiseen suuntaan ja samalla saattaa loukata jotakuta tahtomattaan. Keskustelau aiheesta kaivataan, sellaista asiallista, tunteita sisältävää, mutta kiihkotonta ja toisen puolen huomioon ottavaa. 

En tiedä liian vahvaa kantaa ottaa, sillä asia on kaukainen. Lapseni kuoli tapaturmaisesti, joten en joutunut olemaan tekemisissä päätösten kanssa elämän jatkamisesta. 

Yhtäkkisesti sanoisin ihmisellä olevan oikeus elämästään ja sen päättymisestä päättää. Kuka tietää, kun tilanne olisi kohdalla, kuinka silloin ajattelisin: Olennaista olisi se, kenen ääntä ja kenen päätöstä kuullaan ja kunnioitetaan. 

Otan osaa kaikille, jotka juuri nyt joutuvat hyvästelemään läheisensä. 

Kommentoi

Ladataan...