En usko, mutta yritän silti nähdä Jumalan

Toimitus

Olen yrittänyt nähdä Jumalan.

Syksyllä istuin hiljaa nahkasohvallani, taisin olla darrassa, ja päätin puhutella korkeaa voimaa.

”Jumala?” kysyin mielessäni.

”Niin!” vihainen miesääni huudahti tympääntyneesti kuin vastataan inttävälle lapselle.

En jatkanut keskustelua.

Pari päivää myöhemmin istuin samalla nahkasohvalla ja suljin silmäni. Edessäni kaukaisuudesta ilmestyi säteilevä valopallo. Vähän siristeltyäni silmiäni ymmärsin, että se on keittiön hehkulamppu.

Harmi. Minulle Jumala on ollut koko elämäni fiktiivinen hahmo Raamatusta, mutta kuvataiteen selittämättömän hienoja teoksia ihaillessani mietin, voisiko jonkinlainen jumaluus sittenkin olla olemassa. Niin moni hyvä asia kun on subliimia!

Vaikka jumaluus on kiinnostanut, uskonnon pakkosyöttö on ahdistanut. Siksi olen lapsesta asti pilkannut uskovaisia ja kristinuskoa ihan tarpeeksi. Nyttemmin olen rauhoittunut ja ryhtynyt kysymään itseltäni, miksen kunnioita toisten uskomuksia ja avoimena tutki suurempien voimien läsnäoloa? Päätin pyytää apua enemmän ja vähemmän uskovilta läheisiltäni. Ehkä he osaavat kertoa, miltä Jumala näyttää?
 

I. Ateistin Jumala

Ensimmäisenä viestin vasemmistolaiselle ateistiystävälleni. Hän sanoo tuntevansa jumaluutta pyhissä paikoissa ja armoilla olemisen tunteena heikkoina hetkinä. Hänen suosikkijumalansa on luterilainen:

”Hän suo ihmiselle armon ilman ehtoja, minkä jälkeen ihminen itse päättää itsensä kanssa, antaako hän Jumalalle vastalahjaksi sen, mitä rakkauden kaksoiskäskyssä sanotaan: sekä rakkauden Jumalaan että avun lähimmäisilleen.” 

 Vakaa ateisti

Kaunis ajatus, mutta ei tämä kokemattoman näkemys Jumalasta oikein riitä  tilanne on kuin Päivi Räsänen kertoisi minulle metallimusiikista.

 

II. Tapakristityn Jumala

Tapakristitty ystäväni aloittaa perustelunsa kirkosta, ei Jumalasta. Hän kuuluu kirkkoon, koska haluaa kirkon instituutiona pitävän suomalaiselle arkkitehtuurille tärkeät rakennukset kunnossa. Hän ei näe jumalaisuutta luonnossa tai kulttuurissa, vaan pitää jumalolentoa pelastusrenkaana.

”Jos minulla olisi todella huonosti asiat, haluaisin uskoa suurempaan voimaan.” 

 Tapakristitty

Tämä on varmasti enemmistölle suomalaisista lähtökohta suhtautumisessa Jumalaan. Jumala nähdään kytköksissä kirkkoon, jota pidetään perinteen vaalijana ja hätäauttajana, kun taas tavalliselle evankelisluterilaisille Jumala itse on yhtä läheinen kaveri kuin minullekin. Minua tällainen laiskuus ärsyttää.

Haluan voimakkaasti, että kirkko ja valtio erotettaisiin toisistaan. Se on kansalaisten tasa-arvon kannalta ainoa vaihtoehto, jota kohti väkisin livumme päivä päivältä.

En hyväksy argumentiksi, että kirkko tekee niin paljon avustustyötä, että sille pitää antaa veroeuroja. Eikö näitä euroja voisi antaa uskonnosta vapaille järjestöille, kuten SPR:lle, ja kirkko voisi avustaa yksityisten avustusten tuella?

Nyt kirkkoon kuuluu ensimmäistä kertaa alle 75 prosenttia suomalaisista, ensi vuonna alle neljä miljoonaa. Ehkä pitää odottaa parikymmentä vuotta, kunnes kristityistä tulee vähemmistö ja poliitikot uskaltavat tehdä oikean päätöksen.

Näin ateistin näkökulmasta kirkossa olennaisinta ei pitäisi olla sosiaalipolitiikka, ei skisma muiden uskontojen kanssa vaan uskovaisten suhde siihen pirun Jumalaan  eivätkä siihen kirkon jäsenmäärät vaikuta. Eihän se heille tärkein eli Jumala katoa mihinkään, vaikka kirkkoon kuuluisi vain ripaus suomalaisista!

 

III. Uskovan Jumala

Seuraavaksi kysyn Jumalasta lukioajan bestikseltäni, joka opiskelee teologiaa ja on työskennellyt seurakunnalla. Fagotinsoittaja varmasti tietää, missä Jumala oikein piileskelee. Vastaus on yksinkertainen: ihmisten välisessä rakkaudessa ja myötätunnossa.

”Ensimmäisen lapsen vanhempana vastaan tuli kerta kaikkiaan tunteita, joita en tiennyt olevan olemassa, vastuu pienestä ihmisestä, äärimmäinen kiitollisuus, ihmetys, väsymys, ärtymys, viha... Ja ajatus siitä, että tämä ihme ei ole minun aikaan saamani ja joku muu kantaa vastuun kanssani, se oli niin lohdullinen, ettei sellaista tehnyt mieli kyseenalaistaa.”

– Uskova

Hän kehottaa lukemaan kirjailija Jonas Konstigin haastattelun, jossa punkkari kertoo, miten hän lapsensa saatuaan muuttui vähemmän ylimieliseksi. Klassisen musiikin rakastajana teologiystäväni kehottaa myös kuuntelemaan Matteus-passiota. Valitettavasti minulla ei ole harjaantuneita korvia kuulemaan Bachin jumalaisen nerokkuuden tasoja.

Keskustelumme jälkeen saan kuitenkin oivalluksen. Ehkä jumaluus on sivistyksessä: että opettelemalla suuremman oppii aistimaan.

 

IV. Jumaluuden ylistys

Yksi opettajistani on ylitse muiden. Siinä missä jumalanpalvelukset saavat minut laskemaan sekunteja ulisevan virrenveisuun loppumiseen, lapsuuteni lempivirttä jaksan yhä kuunnella kerta toisensa jälkeen. Madonna kysyy lohduttavassa kappaleessaan Like a Prayer olennaisen kysymyksen aina esittäessään sitä:

”God?”

– Madonna

Kuten hyvä gospel-kappale konsanaan, Like a Prayer sekoittaa laulajahahmon suhteen Jumalaan ja rakastettuun. Madonna huokailee elämän yksinäisyyttä, mutta kuulee kultansa äänessä enkelien huokaukset.

Like a Prayerissä soi teologiystäväni neuvo: jumaluus on nöyryydessä, muista huolehtimisessa.

Tämän ymmärrän. Olen huomaamattani kohdannut Jumalan useasti: rakastaessani.

 

Lue Tero Kartastenpään aikaisempia kirjoituksia:

VIHAAN MIEHIÄ - Seitsemän idiooteinta urostyyppiä

Lapseton kertoo: miksi hankit lapsia

Sivistynyt bileröökaaja

Feministien hylkäämä mies

Kun dyykkari kinkun löysi

 

Seuraahttps://twitter.com/kartastenpaa

Share

Kommentit

Mirka Maaria
Oisko tulta?

Minun korviini Jumalan näkemisen yrittäminen kuulostaa uskolta, kuulostaa minun uskoltani.

 

Vierailija (Ei varmistettu)

Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä EI NÄY. kirj. hepr. 11:1 täten ihminen ei voi nähdä Jumalaa. Mutta toisaalta Raamattu ja uskominen Kristukseen auttaa tässä asiassa.

Kommentoi