Isä rakas

Toimitus

Kun lapsuuden Ystäväni-kirjoissa kysyttiin hartainta toivetta, kirjoitin aina saman lauseen: ”Etteivät isä ja äiti koskaan kuolisi.”

Olen jo aikuinen nainen ja toivon yhä samaa. Viime kuukausina olen kuitenkin joutunut kasvotusten pelkoni kanssa. Isäni on hyvin sairas. On sydäntäsärkevää seurata, kuinka rakkaan ihmisen täytyy elää kovissa tuskissa ja toivottomuudessa päivästä ja kuukaudesta toiseen. Varsinkin, kun kyseessä on oma isä, jonka piti olla ikuisesti vahva ja kuolematon.

Tyttärille luontaiseen tapaan olen sekä ihaillut että vihannut isääni. Sain häneltä hellyyttä ja huolenpitoa, mutta myös piiskaa, arestia ja puhutteluja.

Kun olin lapsi, isä tutustutti minut luontoon. Asuimme keskellä pohjoiskarjalaista havumetsää. Hiihdimme, veneilimme, uimme. Kävimme sienessä ja mustikassa, ja seurasin vierestä, kun isä metsästi. Kesät vietimme saaressa ja veneellä.

Kun olin teini, isä tuntui kovalta ja etäiseltä. Mielestäni hän oli minua kohtaan aivan liian ankara.

Etäännyimme entisestään, kun muutin Helsinkiin. En käynyt usein kotona enkä paljon soitellut. Kerroin murheistani ja elämästäni lähinnä äidilleni.

Isä epäili pitkään uravalintaani eikä erityisesti pitänyt poikaystävistäni. Minusta tuntui, etten kelvannut hänelle. Haavoitti, kun oma isä sanoi, että ”kasvattaisit pitkän tukan” tai ”hankkisit kunnon työn ja miehen”, sillä minkä tahansa ikäiselle lapselle on tärkeää tuntea, että vanhemmat rakastavat ehdoitta. Myöhemmin olen tajunnut, että isä toimi niin, koska oli huolissaan ja halusi suojella minua.

Suhteemme parani, kun isä jäi eläkkeelle. Entisestään lähennyimme, kun minä sain lapsen. Isäni oli lapsenlapsesta todella onnellinen, ja ehkä hän lopulta päätti luottaa siihen, että pärjään, koska olen itsekin vanhempi. Ikä on tehnyt meistä molemmista lempeämpiä. 

Viime vuosina olen huomannut, että meissä on paljon samaa. Minäkin haastan mielelläni itseäni ja odotan myös muilta ihmisiltä paljon. Kumpikin meistä inhoaa olla heikko. Emme ole hyviä lepertelemään ja siksi vaikutamme joskus kovilta.

Aikuisuus ja vanhemmuus ovat saaneet aikaan sen, ­etten enää tuomitse isääni. Olisi tietysti ihanaa, jos oma isä olisi täydellinen ihminen, mutta ei kai kukaan ole. Nyt ymmärrän, että hänellä on ollut syynsä käytökseensä. Tuntuu vapauttavalta hyväksyä isä sellaisena kuin hän on. Tiedän, että hän on yrittänyt parhaansa.

Mutta mitä voin tehdä nyt, kun isä on sairas? En ­oikein mitään. Haluan olla läsnä, vaikka asummekin kaukana toisistamme. Yritän uskaltaa sanoa hänelle tärkeitä asioita, jotka ovat totta ja joita en ole sanonut tarpeeksi tai ollenkaan.

Siis kiitos isä, että olet opettanut minulle miten vuollaan kaarnavene, tehdään täydellinen halkopino, lankataan kengät, vaihdetaan autoon talvirenkaat ja tehdään vero­ilmoitus. Olet hyvä isä ja minulle todella tärkeä. Ja mikä tärkeintä, minä rakastan sinua. Aina.


Tämä Maria Veitolan kolumni on julkaistu marraskuun Trendissä.
 

Share

Kommentit

Jenni_Kuperkeikkaseikka

Kun tämä julkaistiin viiden maissa iltapäivällä, luin pelkän otsikon, ja päätin olla avaamatta. Ei siksi, etteikö olisi kiinnostanut. En vain uskaltanut. Nyt puolen yön maissa lopulta avasin tekstin, ja osuihan se.

Kommentoi