Jenny Lehtinen: ”Minua on arvosteltu niin paljon, etten enää välitä, mitä muut minusta ajattelevat”

Toimitus

ADHD-diagnoosin saaneen toimittaja Jenny Lehtisen elämä helpottui, kun hän hyväksyi kaaoksen osaksi arkeaan.

 

Jenny Lehtisen sormet naputtavat pöytää rytmikkäästi. Seuraavaksi käsi siirtyy näpräämään vesipulloa, sitten haromaan lyhyttä, liilanväristä tukkaa.

Eleitä ei ehkä huomaisi, ellei Lehtinen, 38, olisi hetkeä aiemmin maininnut, että kun hänen pitää istua paikoillaan juttelemassa, hän touhuaa mielellään myös jotain muuta – pelaa vaikkapa tetristä.

Nuorempana Lehtinen pinnisteli levottomuuttaan vastaan. Elämä helpottui, kun hän neljä vuotta sitten sai ADHD-diagnoosin.

”Sen jälkeen tajusin, ettei minun tarvitse tehdä asioita samalla tavalla kuin muut”, hän sanoo.

Aina niin ei ole ollut.
 

Arvostelu teki estottomaksi

”Älä sitten mene tuon Jennyn rupusakkiin”, opettaja varoitti, kun Lehtisen luokalle tuli ala-asteella uusi tyttö.

Lehtinen oli klassinen luokan pelle, joka saattoi kesken tunnin kiivetä pulpetin päälle laulamaan.

”En ymmärtänyt käsityötunnilla, miksi sukkaa piti kutoa hiljaisuudessa. Opettaja sanoi, että ’jos et nyt ole hiljaa, numerot ropisevat’. Olin käsitöissä todella hyvä, mutta sain silti seiskan”, Lehtinen kertoo.

Nykyisin hän on kokemuksista myös kiitollinen. Lehtinen uskoo, että juuri arvostelun ansiosta hänestä kasvoi suorapuheinen ja estoton ihminen.

”ADHD voi joko romuttaa itsetunnon tai tehdä siitä entistä vahvemman. Minua on arvosteltu niin paljon, että en enää välitä siitä, mitä muut minusta ajattelevat.”

Siitä taas on hyötyä, jos tekee työkseen Marja Hintikka Liven kaltaista tv-ohjelmaa. Lehtinen on esimerkiksi valvonut kameroiden edessä kaksi vuorokautta ja kakonut ruokalappuun kanakastiketta, jota showpainijat hänelle pakkosyöttivät.
 

Luonteenpiirteitä vai oireita?

Aluksi ADHD-diagnoosi oli järkytys. Olivatko omat luonteenpiirteet vain tarkkaavaisuushäiriön oireita? Sittemmin kirjainyhdistelmä ADHD on auttanut Lehtistä ymmärtämään itseään. Hän ei olekaan laiska, vaikka jumittuu kesken ruuanlaiton pelaamaan kännykällä. Tai tyhmä, vaikka saa kiireessä päähänsä ryhtyä tyhjentämään saunanpesää.

Lehtisellä on kokemusta myös lääkkeistä.

”Kun kokeilin lääkkeitä, mietin, että tältäkö muista tuntuu: en myöhästellyt, eivätkä hommat jääneet kesken. Itse olin tottunut siihen, että ruokatunnilta palatessa koneella odottaa viisi keskeneräistä sähköpostia ja auki jäänyt kennelin nettisivu, jolle olen jostain syystä päätynyt.”

Nykyään Lehtinen käyttää lääkkeitä vain, jos hänen pitää suoriutua poikkeuksellisen vaativasta työtehtävästä. Hän potee lääkkeiden vaikutuksen lakattua samanlaista maailmantuskaa kuin monet krapulassa. Lisäksi Lehtisestä tuntuu, ettei hän ole rauhallisena ihan oma itsensä.

Diagnoosin suurin hyöty onkin ollut yksi tärkeä oivallus: oireita vastaan ei kannata taistella, sillä se vie voimat. Aikaisemmin Lehtiselle saattoi esimerkiksi käydä niin, että hän tuijotti pomoaan, nyökytteli – ja huomasi, että oli ajatellut kuluneen minuutin Terminator 2:n näyttelijäsuorituksia. Hän ei kehdannut tunnustaa pudonneensa kärryiltä vaan yritti päätellä, mitä pomo oli juuri sanonut.

”Nykyisin sanon samassa tilanteessa suoraan, että ’anteeksi, voisitkohan toistaa?’”

Palavereissa Lehtinen ei enää yritä pakottaa itseään rauhalliseksi vaan istahtaa jonkun läheisen työkaverin viereen. Nämä tietävät Lehtisen ADHD:sta eivätkä hermostu tämän levottomuudesta.

”Heitä härkkiminen ei haittaa. Saatan vaikka alkaa letittää Marja Hintikan tukkaa.”
 

Kaikki lahjat käyttöön

Samantyyppisiä elämää helpottavia tapoja Lehtinen on kehittänyt myös kotiin. Hän esimerkiksi hankkii kerralla aineet kolmeen eri ruokalajiin, joista helpoin on purkkihernekeitto-osastoa. Jos aikataulut pettävät, lasten ei tarvitse odotella nälkäkiukussa lasagnen valmistumista.

”Koska en pysty ripustamaan kerralla koneellista pyykkiä, panen ensin kymmenen vaatetta kuivumaan. Sitten teen jotain muuta ja ripustan seuraavat yhdeksän.”

Itsetuntemus on tärkeintä, mutta Lehtinen toivoisi kaltaisilleen ymmärrystä myös ulkopuolisilta. Paljon lahjakkuutta jää hyödyntämättä, koska koulussa ja monilla työpaikoilla hommat pitää yhä tehdä hiljaa paikoillaan istuen.

”Vilkas voi viedä tilaa muilta, mutta toisaalta on kamalaa, jos ihminen ei koskaan saa olla sellainen kuin on.”


Juttu on julkaistu uusimmassa Trendissä, joka ilmestyi 30.11.2016.
 

 

Teksti: Heini Maksimainen
Kuvat: Sanna Lehto

 

Lue myös:
 
Kristiina Komulainen: ”Rohkeus ei tarkoita sitä, ettei pelota, vaan sitä, että tekee vaikka pelottaa”

Kirsi Salo: ”On ajanhukkaa yrittää elää jonkun muun elämää”

 

 

Share

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Jotenkin on valtavan riemukasta ja hurmaavaa, että lilatukkainen nainen saa ns. normisti käyttäytyvät ihmiset tarkkailemaan omia mukaavuusalueitaan. Kaikki, mikä vie seuramaan tarkkaamatonta toimintaa, tekee säntilliselle muka muka oikein toimivalle ihmiselle suotavaa itsetarkastelua. 

On turhauttavaa, että edeilleen tuomitsemme toisin toimivan. vaikka meillä on enemmän tietoa erilaisista luonteenpiiretistä kuin koskaan. Kuinka kummassa me tuomitsemme, vaikka samaan aikaan tuuttaamme suvaitsevaisuus ideologiaa faceseinillemme 

Eläköön erilaisuus ja tavat toimia. Hyvä, kun joku saa hillityt ja hallitut jeesustelemaan. Sympatiaa ja sydän Jennylle, jonka arvelen joskus itkeneen ja ihmetellen omaa itseään. Ja aivan turhaan!

smuutsis (Ei varmistettu)

Amen, tämä oli niin hyvä ja tärkeä juttu. ADHD-sanaa viljellään liian usein ja turhaan ja se vie huomiota pois niistä, jotka oikeasti kamppailevat ADHD:n kanssa.

ps. JOULU ;)

Tepa (Ei varmistettu)

Jenny on kyllä niin ihana! :)

(Btw, JOULU!:))

Kommentoi