Kaksi kysymystä (yli)painosta

Toimitus

 

Paino puhuttaa lilyläisiä jälleen. Bloggaajat ovat esittäneet kaksi tiukkaa kysymystä, joita he pohtivat kiinnostavasti kirjoituksissaan:

1. Onko miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan tiettyä painoa?

"Olen tehnyt syntiä. Olen lihonut aika lailla tasan 20 kiloa siitä kuin aloimme puolisoni kanssa seurustella", kirjoittaa Kissankieli Hello Dolly! -blogissaan. Hän ärsyyntyi lehtijutusta, jossa ex-pyöräilijä selittää, miten miehellä on oikeus odottaa puolisoltaan edustavuutta.

2. Muuttuuko ihmisen identiteetti, kun hän laihtuu?

"Jos rehellinen olen, niin minäkuvani perustuu hyvin paljon ylipainooni", sanoo Häähaaveita-blogin Miiza. Kun ihmisen ulkonäkö muuttuu rajusti, pysyykö identiteetti perässä?

Teksti: Julia Thurén, jota yleensä tympii paino-keskustelu, mutta tällä kertaa siinä oli kiinnostavia pointteja.

Kuva: A-lehtien kuva-arkisto

Share

Kommentit

Miukula (Ei varmistettu)

Noh, vastatakseni ensimmäiseen kysymykseen: Jos on puhtaasti kyse ulkonäöllisistä seikoista, niin mielestäni toisen ulkonäön kritisoiminen ei kuulu parisuhteeseen. Odotan kuitenkin parisuhteessa toisen huolehtivan itsestään oman hyvinvointinsa takia - ylipaino on liitettynä moniin sairauksiin, ja koska itsekin huolehdin terveydestäni (mm. urheilemalla ja syömällä terveellisesti) odotan sitä myös kumppaniltani. Haluan elää kumppanini kanssa mahdollisimman pitkään terveenä =) Vaikka kuinka huolehtisi terveydestään, eihän se silti ole selvää, että eletään 100-vuotiaiksi yhdessä... mutta emme sitten ainakaan edesauta sairausten syntyä huonoilla elintavoilla. Eli lyhyesti: tiettyä painoa voi kohtuudella odottaa, jos se liittyy terveydelliseen aspektiin. Jos mallinmittoja odottaa pelkästään ulkonäöllisistä ja "edustus" syistä, on parisuhdetta ja omia arvojaan ehkä mietittävä uudestaan.

Miiza

Ärsyttävä asetelma, esim Satuhäiden papin puheessa ja tuossa Kissankielen mainitsemassa artikkelissa on se, että miehellä on oikeus odottaa edustavuutta puolisoltaan. Siis toisinsanoen; miehet saa rupsahtaa rauhassa, mutta jos nainen ei pysy 20-vuotiaan kiloissa ja ihossa niin se on jo suurinpiirtein kuolemansynti. Ärsyttävää. Aargh.

ElinaPK
Sataman valot

Terveet elämäntavat ovat yhtä oikeutettu odotus puolisolta kuin puhtaat vaatteet ja hyvä hygienia, mutta tällöin kyse on kokonaisvaltaisesta itsestään huolehtimisesta, jota toteuttavat molemmat parisuhteen osapuolet eikä se kyllä itsessään liity suoraan ylipainoon mitenkään. Itse olen lievästi ja syntymästäni asti liikuntavammainen nainen, jonka vamma näkyy mm. kömpelyytenä ja puhevikana. Mieheni on terve tavallinen mies eikä parisuhteemme toimisi tippaakaan, jos mieheni ei pystyisi hyväksymään vamman aiheuttamia kosmeettisia ja motorisia haittoja. Sen sijaan meillä saa kumpikin olla juuri sitä mitä on ja sillä on luonnollisesti suora vaikutus molempien itsetuntoon. Ulkonäkö on loppujen lopuksi pelkkä kuori, mutta luonne on se, jonka kanssa eletään ja homman täytyy toimia. :)

CougarWoman
CougarWoman

Tuli niin paljon asiaa että tein aiheesta ihan oman postauksen. :) 

Toimitus
Toimitus

Huippua, kun teit!

1. Periaatteessa varmaan nuorempana olisin vastannut, että vain laiha mies kelpaa. Nykyisen mieheni kanssa tämä ei ole edes kysymys. Molemmat ollaan kärsitty hetkittäisestä ylipainosta tahoillamme. Hän hyväksyy minut täysin sellaisena kuin olen, jopa silloin kuin lihoin lääkityksen takia, ja minä hyväksyn hänet, vaikka saatammekin joskus vihjailla toisillemme epäterveellisistä ruokatavoista.

2. Se, mikä on ihmisen kokonaisvaltainen henkinen identiteetti, ei muutu ainakaan minun kohdallani. Ainoastaan ulkoinen identiteetti ja identiteetin projisointi ulkomuotoon muuttuu, joskus radikaalistikin. Se, miten näkee itsensä ja miten haluaa tulla nähdyksi.

muumimoi (Ei varmistettu)

Olen sitä mieltä, että jos parisuhteessa on onnellinen ja elää terveellisesti niin ei pitäisi tulla mitään kamalia painon nousuja! Jos mun mies lihois muutaman vuoden sisällä 15kiloa niin kyllä mä olisin ihan hänenkin puolesta huolissani, että mikä on...... Ja ylipaino on kaikessa suhteessa huono homma! Se on vaan epäterveellistä ja sä voit huonosti ja tulee kaikenlaisia sairauksia kaupan päälle.

phocahispida

Identiteetti on jännä juttu. 65 kiloisena, juuri pituuskasvupyrähdyksen ottaneena olin laihimmillani, mutta vuosia kestäneen, ajoittain aika äärimmäisyyksiin menevät, koulukiusaamisen jäljiltä henkisesti lihavimmillani. Tuli murrosikä, lantio, rinnat ja kuin tyhjästä 10kg lisää, 5krt viikossa treenaamisesta huolimatta.

Oma "hyvän olon painoni" on noin 75-78 kiloa, olkoonkin, että siinä on painonindeksin mukaan muutama kilo liikaa. Nyt tuohon painoon on matkaa muutama kilo, mutta tunnen itseni silti vähemmän läskiksi kuin koskaan ennen. Ehkä väliin jääneet vuodet ja hyväksytyksi tulemisen kokemukset ovat tehneet tehtävänsä?

Painostahan ei saisi puhua, jos paino alkaa jollain kuutosta suuremmalla luvulla, mutta ...78 kiloa naista, miltä se näyttää? Vaikkapa tältä:
http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/2012/12/17/takaisin-kiinteaksi-laskiksi/
 

CougarWoman
CougarWoman

Va-va-voom! Johan tässä heteronainenkin kuolaa ;D 

Beautiful1

Samoilla linjoilla olen phocahispidan kanssa. (kirjaimellisesti)

Olen koko ikäni huomannut, että minua tuomitaan paljon ulkonäön perusteella..koulukiusaaminen, huonot ihmissuhteet, työmaailma.. Annoin sen vaikuttaa omaan minäkuvaani ja sairastuin teini-iässä syömishäiriöön ja laihdutin yhden kesän aikana itseni todella laihaksi. Mitä ympäristö teki? Kehui sitä, miten näytän naiselta (olin jotain 14-15-vuotias). Työmaailmassa olen myös huomannut sen, että jos olet hoikka (vaikka et olisi terve), olet tehokkaamman ihmisen maineessa. Ja joissain ihmissuhteissa kuvitellaan, että on toisen omaisuutta ja voi määritellä sen miltä toisen kuuluisi näyttää. Mutta kaikkea voi sattua, masennusta tai muuta sairastelua.

Pitkän taistelun jälkeen olen vihdoin hyväksynyt itseni ja oman kehoni, vaikka painoindeksin mukaan olen montakymmentäkiloa ylipainoinen tällä hetkellä. Olen aloittanut salilla käymisen nuorempana, joten osa painostani selittyy sillä. Mutta tiedän myös olevani myös keskivertoihannetta isompi tällä hetkellä. Ja se on minulle ok. Olen vasta parantumisvaiheessa ja opettelen kehoni kanssa uutta tapaa elää..viime viikolla kohtasin uuden lääkärin ja ensimmäisessä lauseessa hän sanoi, että alat vaan liikkua enemmän, sillä mieli piristyy. Tiedetään. Niinhän se masennuskin loppuu, kun sanotaan vain että hymyile. :D

Viimeiset pari vuotta olen taistellut monesta tekijästä johtuvan uupumuksen kanssa ja saanut nyt ns. "elämäni kuntoon". Syön terveellisesti, liikun säännöllisesti, muistan levätä ja nautin nykyisestä elämästäni. Ironista tässä on se, että kun olen käsitellyt asiaa kaikki nämä vuodet, tunnen itseni nyt "pääni sisällä" hoikaksi. Tässä näkee sen omien ajatusten merkityksen minäkuvan luomisessa.Ajattelen sen niin, että tämä hetki on se, missä eletään. Ja jos en voi olla onnellinen itseni kanssa nyt, en ole sitä myöskään "sitten kun" olisin laihempi. Onnellinen ihminen on terve ihminen, oli sitten lihava tai laiha.

kao kao
Kao Kao

1.Mielestäni on, sillä ylipaino voi olla terveysriski. Kuitenkin odotusten ja omien toimien pitää vastata toisiaan: Jos odotat, että puoliso pysyy hoikkana mutta hänellä on tapana saada kiloja herkästi syömistään herkuista ja puolisolla ei, ei tällöin puolisokaan saa vieressä syödä suklaata ja näin saada toisen lankeamaan suklaaseen. Jos toisella jää liikunta vähäiseksi, ei nalkutus toimi, pitäisi selvittää hauska tapa liikkua yhdessä ja houkutella toinen mukaan. Eli mielestäni jos toisella on odotuksia toisen painon/ulkonäön suhteen, hänen pitäisi osallistua myös sen ylläpitämiseen. En ole kuitenkaa sitä mieltä, että toista saisi painostaa muuttumaan ja että odotuksiaan saisi tuoda esiin, jos toinen niistä ahdistuu. 

2. Oma minäkuvani on kirkkaampi, kun olen laihempi, koska olen laihempi vain silloin, kun kuntoilen säännöllisesti. Yhdistän siis minäkuvan terveestä liikkuvasta ja liikunnasta energisestä ja iloisesta tytöstä laihaan itseeni. Tällä hetkellä, kun en voi liikkua häpeän lihomistani ja epäpirteää olemustani, minkä vuoksi minäkuvanikaan ei ole kovin hyvä. Yritän kuitenkin hiljentää sen äänen ja nauttia silti siitä, että olen olemassa ja ihan nätti pyöreänäkin. :)

Hannushka

1. Ei miehen kuulu 'ODOTTAA'  puolisolta tiettyä painoa mutta mielestäni parisuhteessa on molempien huolehdittava sekä toisistaan että itsestään. Kun erään tuntemani pariskunnan naispuolinen antoi itsensä lihota yli 60kg, istui baarissa kainalokarvat vilkkuen ja myönsi ettei aja talvella säärikarvoja ollenkaan, en todellakaan ollut yllättynyt kun hänen miehensä jäi kiinni sextingistä nuoremman itsestään huolta pitävän naisen kanssa. Minusta toisen huomiot ja halut tulee ottaa huomioon, ja vaikkei ollakkaan niitä pulkannaruja, ylipainoisenakin voi pitää huolta itsestään ja hygieniasta, ja tämä minusta kuuluu parisuhteessa MOLEMMILLE.

2. Vaikeampi kysymys. Monesti ihmisen joka laihtuu suuria määriä, uuteen elämään 'laihana' täytyy vähän niinkuin adaptoitua, kyllä se muuttaa elämää, ympäristön suhtautumista, suhtautumista itseensä ja avaa mahdollisuuksia mihin ei ennen ole pystynyt, oli se sitten uimapukuun pukeutuminen ensimmäistä kertaa 15 vuoteen tai joku laajemman skaalan mahdollisuus.... 

Nella
Nellancholia

Tämä saattaa nyt viedä keskustelua ohi aiheen, mutta minusta karvojen ajelun edellyttäminen kumppanilta on aivan yhtä kohtuutonta kuin painorajojen asettaminen. Se, että joku ei ajele sääri- tai kainalokarvojaan, ei tarkoita sitä, etteikö pitäisi itsestään huolta tai olisi hygieeninen. Vaikutti jotenkin siltä kuin päinvastaista oltaisiin vihjattu naisiin liittyen. Koska karvojen ajelu ei mielestäni liity ihmisen yleiseen hyvinvointiin (menestyväthän miehetkin elämässä ajelematta sääriään), tästä pointista tulee ennemminkin mieleen, että naisella on parisuhteessa velvollisuus olla aina ja iankaikkisesti tarpeeksi feminiininen. (Ja naiskeho luonnollisessa tilassaanhan ei ole koskaan tarpeeksi feminiininen vaan vaatii jatkuvaa ehostamista ja ylläpitoa kuin joku helkutin työmaa.)

Itse lukisin yleiseen hyvinvointiin puhtauden kehosta vaatteisiin ja elinympäristöön, suht terveellisen ruokavalion, kohtuuden alkoholin (ja muiden päihteiden) käytössä, riittävän unensaannin, ja työnteon kohtuullisissa määrin (eli siinä määrin kuin realistisesti pitkällä tähtäimellä jaksaa ja antamatta työn tulla jatkuvasti parisuhteen tielle). Minun vinkkelistäni näiden asioiden työstämiseen on sukupuoleen katsomatta kummallakin velvollisuus ihan solidaarisuuden nimissä, että yhdessä olisi mahdollisimman hyvä olla ja tasapainoista elää.

LTD

Ompa itseänikin tämä asia mietityttänyt jo pidemmän aikaa, mutta nyt kun se on puheenaiheena yleisestikin niin laitoimpa sitten minäkin oman tekstini :) http://www.lily.fi/blogit/ready-fly/puhuttava-puheenaihe-tanaan

Vivi
Elämäni palasia

Olen yrittänyt pitää näppini hallinnassa tämän ylipainoaiheen kohdalla, koska ärsyttää, mutta nyt päästin ne vihdoin näpyttämään vapaasti:
http://www.lily.fi/blogit/elamani-palasia/vastaus-ylipainokeskusteluun

Kissankieli
Hello Dolly!

Valtakunnanpahiksena olen jäävi sanomaan mitään 20 kertyneen kilon (siis teinivuosista, siitä kun tapasin mieheni) kanssa. Pyytämättä nämä ovat tulleet, joskin olen syönyt ahkerasti niiden saamiseksi :D Ymmärrän, että se mitä suuhuni pistän on yhtä kuin se mitä puntarissa näkyy. En ylpeile näillä. En käy yllyttämään lihomiseen. En hehkuta miten kivaa on kun mitkään vaatteet eivät koskaan sovi. Oletan kuitenkin ihmisarvoni säilyvän. Ei vaan vaadin niin. Väitän että kukaan ei lämpimikseen ole ylipainoinen, vaan taustalla on aina henkisiä solmuja ja tunne-elämän möykkyjä. Myönnän etten hallitse syömisiäni, vaikka olen todistettavasti ameebaa fiksumpi. Ne eivät ole aina tekosyitä mitä me lylleröt lataamme tiskiin. Ruoka on siitä v-mäinen huume, että sitä on pakko nauttia jonkun verran, mutta kohtuudella ja se on kuulkaa ystävät hyvät tarkkaa kuin puuhevosen ****reiän poraus, sillä kun suhde ruokaan on syystä tai toisesta vaikeutunut se ei koskaan tule entiselleen. Kun teininä nälkiinnytin itseäni kuviteltujen läskien kadottamiseksi tapahtui jotain mitä ei mikään itsekuri fiksaa: suhde ruokaan kieroutui. En ole ajatellut jäädä tällaiseksi, mutta olen huomannut että henkinen työ on tehtävä huolella.

Ai niin se identiteetti. Useita kymmeniä kiloja laihduttaneena ja ne kaikki takaisin saaneena koen identiteetin muuttuvan. Ennen kaikkea minulle on kasvanut suuri tarve tulla nähdyksi ihmisenä eikä pelkkänä tomumajanani. Laihduin ja kiinteydyin joitain vuosia sitten sen kuuluisan itsekurin, Go Fat Go -ruokavalion ansiosta. Juoksin kolme kertaa viikossa tunnin lenkin ja voitin liput puolimaratonille, jonne intopiukeana treenasin. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Ensin tuli rytmihäiriö. 20 000 lisälyöntiä vuorokaudessa normaalin 500 sijaan. Tälle ei ole yhtä selitystä, mutta siihen liitetään stressi. Kardiologi sanoi ettei suosittele maratonia (edes puoli) kenellekään, varsinkaan jos sydämen toiminnassa on poikkeavuuksia. Kymmenen kilometrin lenkki on vielä okei, kroppa kestää sen, mutta kun siitä lähdetään pitempiin matkoihin se alkaa olla liian suuri rasite koko fysiikalle. Ai että miksi uskoin häntä? Olin elämäni kunnossa, mutta jokin aika tärkeä osa alkoi toimia väärin.

Ja sitten muiden reaktiot. Toki olin mielissäni kun ihmiset kehuivat miten olen muuttunut, mutta se tuntui samalla pahalta. Varsinkin miehet katsoivat minua eri tavalla. Olen aina ollut rintava ja kyllähän ne tuli tosi kivasti esiin kaventuneen vyötärön kiitos. Kerran olin tunkemassa kolikoita pysäköintilippulaitteeseen ja joku heppu tsekkaili minua pitkään ilmeisesti näkemästään pitäen ja tuli jutulle. Tähän sijoittuu kliimaksi, käänne joka muutti kaiken, en pystynyt muuta kuin ajattelemaan että sinä näet vaan tissit ja perseen, et minua. Minä olen täällä sisällä ja vaikka kuoreni kertoisi minusta jotain, sinä et halua jutella MINUN kanssani vaan tämän RUUMIIN kanssa. Tiedän, se oli hysteerinen reaktio, mutta laihtuneelle tuttu. Kenellekään ei tule yllätyksenä, että lopetettuani juoksemisen joka ikinen kilo on tullut takaisin, kavereiden kera.

Tiedän että tämä on vain mun (henkinen) ongelmani, mutta jotenkin luulen etten ole yksin. Ai miksi? Koska ihmiset toimivat ajatusmaailmaltaan yllättävän samalla tavalla. Kaikki haluavat tulla kohdatuksi ihmisinä, eivätkä ruumiina. Jos ulkoinen kauneus on prioriteetti, minkä arvon saavat ne jotka eivät voi koskaan olla länsimaisen kieroutuneen mittapuun mukaan "kauniita"? Pitääkö kokea vastentahtoinen rumana olo jotta tietää miltä se tuntuu? Esimerkiksi raskausajan tulehtunut kokovartaloakne palauttaa tosi nopeasti maanpinnalle. Se tunne kun kohtaamasi ihmiset katsovat sinua inhoten? Priceless.

ElinaPK
Sataman valot

"Jos ulkoinen kauneus on prioriteetti, minkä arvon saavat ne jotka eivät voi koskaan olla länsimaisen kieroutuneen mittapuun mukaan "kauniita"?" Hyvä kysymys. Ulkoinen kauneus tuntuu olevan yllättävän korkea prioriteetti, kun otetaan huomioon, että se on katoavaista ihan jokaisen kohdalla. Jokainen meistä vanhenee ja rypistyy joka tapauksessa, vaikka miten yhteiskunta ja media tuntuvat ylistävän kauneutta ja nuoruutta. Sitä paitsi täytyy muistaa, ettei kaunis ulkonäkö ole mitään, jos sieltä kuoren alta ei tule esiin elämäniloa, itsetuntoa ja vilpitöntä ystävällisyyttä ja se on se juttu, mikä suo jokaiselle mahdollisuuden kaunistua olipa vyötäröllä kertyneitä kiloja tai ei. 

Olen Nellyn kanssa samaa mieltä siitä, ettei ihokarvojen poistaminen ole mikään hygieniajuttu, vaan naisiin kohdistuva tosi syvälle asettunut kauneusihanne, jota me naiset itse pidämme yllä. Toisaalta siistissä ulkonäössä ja pikkuisessa ulkonäkökeskeisyydessä on myös puolensa. Näin liikuntavammaisena törmää edelleen ennakkoluuloihin, joissa kömpelö liikkuminen ja puhevika liitetään älylliseen vajavaisuuteen. Kun kuitenkin katsoo mitä laittaa päällensä, pistää hiukset siististi ja iskee vähän ripsiväriä silmiin, niin se kompensoi selvästikin vamman aiheuttamia haittoja. Loppu onkin sitten omasta asenteesta kiinni. 

ElinaPK
Sataman valot

Siis Nellan! Nyt meni nimimerkki väärin, kun oikein sormet sauhuten kirjoitti. ;)

Miiza

Joku viisas on joskus sanonut, että kukaan ylipainoinen ei ole ylipainoin omasta tahdostaan. Hullulta kuulostaa toki, koska ylipaino on pääsääntöisesti itseaiheutettua, mutta tuo lääkäri tuolloin  totesi, että jos ylipainoisilta kysytään, niin harvassa on ne, jotka eivät haluaisi olla hoikempia kuin ovat, joten siinä valossa kukaan ei ole "huvikseen" ylipainoinen. 

Usein meillä ylipainoisilla on tietotaito laihduttamisesta. Tiedetään varmasti melkein paremmin kaikki asiat ulkoa kuin fitnessgurut konsanaan, mutta se toteuttaminen on se vaikein osuus. Kaikki ne henkiset paineet ja tunteet, tunnesyöminen, tunteiden hallinta jne jne.

Väittäisin, että ylipainoinen ihminen kuulee elämänsä aikana enemmän törkyä ulkonäöstään, painostaan ja jopa luonteestaan (ylipainonsa takia) kuin ns. normaalit ihmiset. Ja valitettavasti tuolla töryllä on tapana kasaantua itsesyytöksiksi, häpeäksi jne. Ja varmasti kaikki ymmärtävät, että se ei helpota laihdutusurakkaa.

Tsemppiä kaikille laihduttajille ja painonsa kanssa kamppaileville :) 

Kommentoi