Koko ikänsä painonsa takia vähätelty Ann-Mari: ”En uskonut olevani minkään arvoinen”

Toimitus

Ann-Mari Leinonen, 40, sai lapsesta asti kuulla, ettei kelpaa. Kun Leinonen raiskattiin, hän ei ajatellut ansaitsevansa apua.


”Ainoa toiveeni oli, että mies sanoisi minulle jotain kaunista. Seisoimme aamuyöllä taloni rappukäytävässä, ja kaivoin kotiavaimia laukustani. Paria tuntia aiemmin mies oli istunut baarissa samassa pöydässä minun ja ystäväni kanssa. Minä olin hiljainen, sillä mieleni oli maassa riidan takia, joka minulla oli ollut ihastukseni kanssa.

Kun olin lähdössä kotiin, mies juoksi minut kadulla kiinni ja sanoi, että haluaa tulla mukaani. Minua lohdutti, että edes jonkun mielestä olin kaunis ja haluttava. Luotin mieheen, sillä olin kuullut hänen kertovan ystävälleni lapsistaan. Hän vaikutti ihan tavalliselta suomalaiselta mieheltä.

Heti kun suljin oven takanamme, mies muuttui aggressiiviseksi. Ensin hän alkoi haukkua kotiani. Seuraavassa hetkessä hän kiskaisi nahkavyön housuistaan ja alkoi kuristaa minua sillä. Olin niin ällikällä lyöty, etten tiedä, miten pystyin toimimaan. Sain revittyä vyön pois kaulaltani, mutta mies hyökkäsi kimppuuni uudelleen. Päässäni välähti ajatus: minun pitää päästä keittiöön hakemaan veitsi. ’Ei missään nimessä’, toinen ääni päässäni sanoi, ’hänhän voi viiltää kurkkusi auki’.

En tiennyt, olisinko viiden minuutin päästä enää hengissä.
 

Ilkeät kommentit murjoivat itsetuntoa

’Ootpa sie Ansku lihonut! Varmaan 15 kiloa tullut lisää’, sanoi sukulaistätini, kun olin teini. ’Läski’, huusivat pojat koulussa. ’Kuka tuon näköistä panisi’, sanoi mies baarissa, kun olin parikymppinen.

Olin lapsesta asti pyöreä. Opin, että jos ihminen ei ole laiha, hänen ulkonäkönsä on vapaata riistaa muiden kommentoitavaksi. Vartuin pikkukaupungissa, eikä siellä hyväksytty ketään, joka erottui joukosta, oli kyse sitten ylipainosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta. Ilkeiden kommenttien takia aloin ajatella, että olen muita huonompi, vaikka esitin, etteivät haukut tuntuneet missään. Olin rempseä ja kova suustani ja osasin vastata kipakasti.

Kun riparikesänä laihdutin 15 kiloa, tuntui kuin maailma olisi avautunut. En enää ollutkaan se hiukan pullukka tyttö, vaan nuori nainen, joka sai miehiltä paljon huomiota. Se imarteli.

Sitten löysin ensirakkauteni, joka oli yksi kotikaupunkini suosituimmista pojista. Seurustelimme viisi vuotta. Kilot tulivat takaisin vähitellen. Muutama tuttu alkoi naljailla painonnousustani, mutta en näyttänyt kenellekään, miten paljon se sattui. Piilotin pahan oloni niin kuin aiemminkin, olemalla rempseä ja rääväsuinen.

Lukion jälkeen erosin poikaystävästäni, mutta jokainen miessuhde, jota sen jälkeen yritin pikkuisessa kotikaupungissani solmia, päättyi ikävästi: sain kuulla, etten kelpaa.

Muka hyvää tarkoittavat ystäväni yrittivät naittaa minua miehille, joiden kanssa minulla ei ollut mitään muuta yhteistä kuin kilot. Läski pariutukoon läskin kanssa, he tuntuivat ajattelevan. Tuntui, etteivät he nähneet minussa muuta kuin painoni.

Niin tutut kuin tuntemattomatkin kokivat oikeudekseen kertoa, kuinka paljon paremmin minulla menisi ilman ylipainoa: ’Olisit nätimpi laihempana.’ ’Saisit helpommin töitä laihempana.’ ’Löytäisit itsellesi miehen laihempana’, minulle sanottiin. Aivan kuin olisin ollut vajaaälyinen reppana, koska en painanut 60 kiloa. Kokeilin laihdutuskuureja pussikeitoista Atkinsin dieettiin. Välillä sain kiloja pois ja sen myötä positiivista huomiota muilta ihmisiltä. Mikään laihdutuskuuri ei kuitenkaan ollut pysyvä, sillä painonpudotus lähti vääristä syistä: olin alkanut uskoa, että olisin parempi ihminen, jos painaisin vähemmän, ja kun en onnistunut, lannistuin entisestään.

Vasta kun muutin kotikaupungistani muualle opiskelemaan, ymmärsin, kuinka pahasti itsetuntoni oli murtunut. Opiskelukaupungissani tutustuin samanhenkisiin ihmisiin. Se oli iso muutos: minussa nähtiin muutakin kuin ulkoiset ominaisuuteni, ja sain paljon ihania ystäviä.

Rakkaudessa olin silti kerjäläinen. Kerjäsin huomiota miehiltä olemalla se hauska tyyppi, jonka seurassa ei tule tylsää. Olin roolini vanki, eikä kukaan nähnyt, etten kunnioittanut itseäni. Kun kiinnostuin jostakusta, tein hänen eteensä kaikkeni: neuloin villasukkia, leivoin pullaa, olin kuskina, autoin uralla etenemisessä. En saanut koskaan vastakaikua.

Rakkaudenkaipuuni huipentui, kun olin 32-vuotias. Ihastuin työkaveriini, jonka kanssa flirttailin jatkuvasti. Vetovoima välillämme oli voimakas. Olin täysin hullaantunut, mutta samaan aikaan tunsin huonoa omaatuntoa, sillä mies oli varattu. Mutta kun hän kertoi, että suhteessa meni huonosti ja hän lupasi jättää avovaimonsa, uskoin kaiken. Alennuin ottamaan vastaan armopaloja toisen naisen mieheltä.

Kun olimme tapailleet kymmenen kuukautta, kuulin eräänä viikonloppuna vahingossa, että mies oli järjestämässä tupaantuliaiset uudessa kodissaan. Hän oli ostanut sen avopuolisonsa kanssa kertomatta minulle mitään. Meille tuli iso riita, ja lähdin hukuttamaan suruani baariin – siihen samaan, josta lopulta päädyin kotiin pöytääni istuneen miehen kanssa.
 

Uskoisiko kukaan, mitä tapahtui?

Raiskauksen aikana tuntui kuin tilanteessa olisi ollut kaksi minää: toinen, joka seurasi tilannetta vierestä ja antoi ohjeita, ja se toinen, joka makasi sängyssä lamaantuneena ja pelokkaana.

Mies oli humalassa, ja tajusin, että hän tappaa minut, jos en saa häntä laukeamaan. Tuntui kamalalta olla aktiivinen ja esittää, että nautin tilanteesta, mutta ääni pääni sisällä sanoi, että minun on nöyrryttävä. Kun mies lopetti, olin niin väsynyt, että nukahdin.

Aamulla ajattelin nähneeni pahaa unta, mutta mies makasi yhä vieressäni. Pelkäsin, että hän satuttaa minua uudestaan, mutta en kehdannut hakea naapurista apua. Häpesin tapahtunutta. Olin varma, ettei kukaan uskoisi, mitä minulle on käynyt, sillä syytin itsekin itseäni: miksi olin tuonut miehen luokseni?

Minun oli lähdettävä töihin, joten herätin miehen, vaikka pelkäsin. Hän oli yhä aggressiivinen ja alkoi kiroilla. Sain kuitenkin puhuttua hänet ulos asunnosta.

Suihkussa hinkkasin itseäni puhtaaksi pitkään. Vartalossani oli mustelmia ja ruhjeita. Peitin kaulalla olleet kuristusjäljet meikkivoiteella.

Kello kymmeneltä olin töissä niin kuin pitikin. Kun kävin työkavereideni kanssa lounaalla, jankutin heille vain, että minulla oli edellisiltana tosi huono poka.

Parin päivän päästä puhuin puhelimessa hyvän ystäväni kanssa ja selitin yhä samaa tarinaa huonosta seksistä, kun hän kysyi: ’Etkö ymmärrä, että sinut on raiskattu?’ Järkytys, kuvotus ja paha olo iskivät saman tien.

Pitkään aikaan en pystynyt nukkumaan kunnolla. Aistini olivat yliherkässä tilassa, ja olin jatkuvasti valmis pakenemaan. En pystynyt olemaan isoissa ihmisjoukoissa tavaratalossa tai konserteissa, sillä vieraat ihmiset ahdistivat. Pelkäsin, että joku tekisi minulle jotain pahaa. Kun menin kaverini kanssa kenkäkauppaan, jossa tuoksui nahka, minun oli pakko kääntyä pois. Muistin heti nahkavyön, jolla mies oli kuristanut minua.

Kesti viikkoja, ennen kuin menin sukupuolitautitesteihin. Kun näytettä ottanut hoitaja kysyi voinnistani, aloin itkeä hysteerisesti. Hän ehdotti terapiaa, mutta en mennyt. Elämässäni tapahtui silloin muitakin rankkoja asioita: isoisäni kuoli. Hän oli elämäni tärkein ihminen, jolle olin aina kelvannut sellaisena kuin olin.
 

Kroppa alkoi reistailla

Kesällä 2009, kun raiskauksesta oli kulunut vuosi, kroppani alkoi reistailla. Lääkärit epäilivät suolistosyöpää. Lopulta selvisi, että minulla on krooninen suolistosairaus, joka oli villiintynyt stressin takia. Verenpaineeni oli tapissa, ja tuntui kuin kireä vanne olisi puristanut päätäni. Pelkäsin, että päästäni katkeaa verisuoni.

En ollut pystynyt syömään kunnolla kuukausiin ja laihduin parikymmentä kiloa. Kun tutut alkoivat kehua ulkoista muutostani, huomio tuntui ensimmäistä kertaa elämässäni täysin absurdilta. Oli kamalaa tajuta, miten automaattisesti ihmiset pitävät hoikistumista hyvänä asiana. Minä olin laihtunut, koska minulle oli tehty pahaa.

En pystynyt käsittelemään pahaa oloani muuten kuin rankalla juomisella. Puhuin kokemastani vain humalassa, ja kun puhuin, tapasin baareissa muitakin naisia, jotka oli raiskattu. Suurin osa heistä söi masennuslääkkeitä, osa oli yrittänyt itsemurhaa, ja osa oli viillellyt itseään. Silloin ymmärsin, että jos haluan selvitä, minun on haettava apua. Silti vielä valitessani raiskaustukikeskus Tukinaisen numeroa mietin, voinko sanoa, että minut on raiskattu. Vähättelin sitä, mitä minulle oli käynyt, sillä olin joutunut olemaan tilanteessa aktiivinen. Vasta terapiassa tajusin, että minulla on oikeus olla rikki.
 

Millaista on oppia rakastamaan itseään

Nyt raiskauksesta on kahdeksan vuotta. Tärkeimpiä selviytymiskeinojani ovat olleet terapia ja puhuminen. En olisi selvinnyt ilman ystäviäni. Heille sain itkeä tuntikaupalla, ja pahimpinakaan aikoina minua ei jätetty yksin.

Samalla tajusin, että läheiset ystäväni hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Tuon oivalluksen avulla opin pikkuhiljaa rakastamaan itseäni, ja se on maailman ihanin tunne. Kun tietää olevansa rakkauden arvoinen, saa elämään oikeanlaisia ihmisiä.

Olen nyt eri ihminen kuin ennen raiskausta, myös hyvällä tavalla. En halua enää kerjätä välittämistä. En voi sietää tilanteita, joissa ihmiset eivät ole aidosti läsnä vaan esittävät.

Olen kuitenkin armollinen vanhalle minälleni, joka haki rakkautta vääristä paikoista ja vääriltä ihmisiltä. En pysty muuttamaan menneisyyttä, mutta olen oppinut siitä.

Ennen kävin paljon bilettämässä, mutta enää se ei kiinnosta. Mieluiten vietän aikani ystävien kanssa selvin päin, vaikka elokuvissa tai muuten seurustellen.

En ole perustanut vielä omaa perhettä, sillä minun on ollut vaikea laskea ketään lähelleni. Kaipaan silti parisuhdetta ja kaikkea hyvää, mitä elämällä voisi olla annettavana. Ajattelen vieläkin, että seksi on kaunis ja pyhä asia, ja kaipaan miehen vartaloa. Mutta pystyäkseni menemään sänkyyn minun pitäisi luottaa kumppaniini valtavasti.

Tajusin, että paranemisprosessini etenee, kun vuosi sitten ystävystyin erään miehen kanssa ja sydämeni alkoi lepattaa erityisellä tavalla. Siihen asti olin luullut, ettei maailmassa ole miestä, joka näkee minussa sen, mitä oikeasti olen. Hän näki. Se oli aluksi hyvin pelottavaa ja hämmentävää, mutta kun kerroin hänelle raiskauksesta, en tuntenut enää olevani likainen.

Kyse ei ole rakkaudesta eikä edes toiveesta siitä, että välillemme kehkeytyisi mitään, vaan sielunkumppanuudesta ja ystävyydestä. Hänen kohtaamisensa yksinkertaisesti avasi pitkästä aikaa silmäni sille, että maailmassa on hyviäkin miehiä, ja ehkä joku minullekin.

Olen oppinut luottamaan uudestaan tulevaisuuteen. Sitä en olisi koskaan uskonut.” 
 

Tilaa Trendi tästä!


Teksti: Venla Pystynen
Kuva: Maija Astikainen


Lue myös:

Räppäri Mercedes Bentson rankka nuoruus: ”Narkkareiden maailmassa naisilla ei ole arvoa”

 

 

Share

Kommentit

vahvanäppi (Ei varmistettu)

Kiitos arvokkaasta kirjoituksesta ja avautumisesta! Hyvää jatkoa ja voimia Sinulle! Toivottavasti saat vielä sellaisen perheen, josta olet haaveillut.

Kommentoi