Kuinka pitkään terapiassa kannattaa käydä?

Toimitus

Samuli Edelmann kertoi joskus naistenlehdessä tai Ylen keskusteluohjelmassa käyneensä kahdeksan vuotta terapiassa ja jatkavansa hoitosuhdetta ehkä koko loppuelämänsä.

Kiitos Freudin ja kumppaneiden, olemme ymmärtäneet, että ihmissielun sopukoista ei analysoitava matsku lopu kesken. Osa meistä on Sampan tavoin omaksunut jenkkiläisen suhtautumisen terapiaan elämäntapana.

Psykoterapeutti Jonathan Alpert yrittää kuitenkin hätistää elämäntyylipotilaita ulos terapeuttien vastaanotoilta. Hän kirjoittaa The New York Timesin artikkelissaan, että terapian tulisi olla tavoitteellista toimintaa, josta opintojen tavoin valmistutaan joskus, ehkä jopa muutamassa kuukaudessa.

Alpertin mukaan avain tavoitteelliseen terapiaan on aktiivinen terapeutti, joka ei vain seulo potilaan isäsuhdetta ja kysy säännöllisin väliajoin lakonisesti ”Miltä sinusta tuntuu?”, vaan tarjoaa ratkaisuja ja laatii konkreettisia toimintasuunnitelmia.

Koko Alpertin kirjoituksen, jossa viitataan myös suomalaiseen tutkimukseen, löydät tästä.

Oletko käynyt terapiassa ja jos olet, kuinka pitkään? Kommenttilaatikkoa saa myös käyttää parhaimpien ja paskimpien terapiakokemusten purkuun.

Teksti: Jenna Kämäräinen, joka kirjoitti tämän jutun valmiiksi arkistoon meille pureksittavaksi.

Kuva: A-lehtien arkisto

Share

Kommentit

Esme (Ei varmistettu)

Olen käynyt terapiassa puolen vuoden ajan, parin viikon välein. Sitten sain äkillisen traumani käsiteltyä ja tuntui että ei ollut enää puhuttavaa siitä aiheesta. Tai tarvetta työstää asiaa. Jätimme tilanteen "auki" terapeutin kanssa, eli menen vielä keskustelemaan jos siltä tuntuu. En usko että koskaan sanon hyvästi, mutta toivon kävelleeni siitä ovesta viimeisen kerran ulos.

mussukka (Ei varmistettu)

kävin lähes kolme vuotta terapiassa varhaisteiniajan syömishäiriön vuoksi. halusin lopettaa kaksi kertaa viikossa olevan terapian kun henkinen hyvinvointini alkoi olemaan hyvässä kunnossa ja terapiaistunnot alkoivat muuttua omaksi ylianalysoimiseksi ja märehtimiseksi. terapeutti kuitenkin suuttui tästä. terapiasuhde päättyi muutenkin oudosti - terapeutti perui tapaamisia usein viime tinkaan sairauteen vedoten, nukahteli kesken sessioiden ja tempaisi aina aika-ajoittain mielestäni aiheettomia laskuja. eräänä päivänä hän jätti vastaajaani viestin, että olen hänelle vielä velkaa muutamima satasia terapiaistunnoista. hänellä oli osoitteeni ja kaikki henkilötiedot tallessa ja terapiasuhde oli vieläpä julkisesti sponssattu. en maksanut laskua tai sopinut seuraavaa tapaamista, sillä karhukirjettä ei koskaan tullut eikä terapeutti soitellut sen jälkeen perään.

terapia tosin auttoi minua pääsemään yli ongelmista ja toivon sydämestäni kaikkia valitsemaan terapian pillereiden sijaan. kaikki terapeutit eivät toivottavasti nukahtele kesken kaiken tai vastaa kaikkeen potilaan snaomaan vain "hmmmmm......"

mussukka (Ei varmistettu)

Esme, sama tunne minullakin. ei vain enää juttua riittänyt ja eräänä päivänä havahduinkin siihen, että mitäs sitä seuraavaksi juttelisi. julkisten rahojen hyötykäyttöä. not.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mutta mistä niitä terapeutteja löytää?!

Apupyörillä

Kävin noin kaksi vuotta terapiassa nuoruuden ongelmien ja niistä johtuvien itsetunto- ja itsenäistymisongelmien takia, jotka puhkesivat masennuksena ja pahanolontunteen kohtauksina noin parikymppisenä. Lopetin terapian viime keväänä, sillä minullakaan ei mussukan tapaan enää riittänyt puhuttavaa. Tajusin, että osaan jo itsekin - suunnitella aikataulujani, selvitä stressistä, uskoa itseeni.

Nuo kaksi vuotta olivat korvaamattomia ja terapeuttini oli loistava - jämäkkä, mutta lempeä ja tosi fiksu. En olisi koskaan osannut toimia tunteitteni kanssa yksin, tai edes poikaystäväni, muiden ystävieni tai perheeni avuin. Lääkkeitä en koskaan syönyt.

En usko, että olisin lyhyemmässä ajassa toipunut niin paljon, että  pystyisin nyt sanomaan olevani terve. Minulle kaksi vuotta oli juuri sopivasti. :).

Vierailija: itse olen opiskelija, ja pääsin terapeutille YTHS:n kautta. Kävin siellä muutaman kerran arvioinnissa ja sain muutamia terapeuttien nimiä, joita kannatti kokeilla. Luulisin, että myös esim yleinen terveydenhuolto tai työterveyshuolto osaa ohjata saman kaltaisessa tilanteessa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen lapsuudesta asti sairastanut masennusta. Yläasteikäisenä kävin terveydenhoitajilla., lukioikäisenä psykologeilla ja psykiatreilla juttelemassa. Välissä oli muutama vuosi etten saanut aikaiseksi uudella paikkakunnalla käydä missään. Nyt olen käynyt kaksi vuotta psykoterapiassa ja haen vielä kolmatta vuotta, jotta saamme vielä "lopullisen silauksen" asioille, minulle työkaluja elämään ja teemme harjoituksia. Vuoden päästä näkee pystynkö pärjäämään omillani. Lääkesuhde minulla pysyy edelleen mielialahäiriöpoliklinikalla vaikka varsinainen terapia loppuu.
Suosittelen kyllä kaikkia käymään "edes" psykologilla juttelemassa, jos kärsii edes lievästä masennuksesta, liiasta stressistä tms. Se, että saat aukaista ajatuksesi ja tunteesi ammattilaiselle ja joka ei muuten liity elämääsi mitenkään on kasvattavaa ja saat itsekin jäsenneltyä ajatuksesi eri tavalla, kuin märehtimällä kaiken yksin.

Vierailija (Ei varmistettu)

..jatkan vielä, että olen hakeutunut eri paikkakunnilla yleensä ihan terveyskeskuksen kautta. Olen varannut ajan hoitajalle, jolle olen selittänyt tilanteeni ja tarpeeni ja hän on sitten varannut psykologille aikaa, ja lopulta sitten psykologi rupesi puhumaan psykoterapiaan hakeutumisesta. Kyllä joku aina ohjaa eteenpäin ja kertoo miten sinun pitää toimia :)

Vierailija Leena Kärras (Ei varmistettu)

Sairastuin uupumukseen ja masennukseen ja työstin omia asioitani terapiassa. Kävin yhteensä kolmella terapeutilla joista kahden kanssa en edennyt juurikaan, terapia suunta ehkäpä minulle väärä, eivätkä he henkilöinä tuntuneet tavoittavan niitä asioita minussa joita minun piti katsoa.

Kolmannen kanssa etenin huikeaa vaihtia, tuo terapia suunta (luovuusterapeuttinen) sopi minulle todella hyvin. Terapian lisäksi olin mukana projektissa jossa rakennettiin työvälineitä kuntoutumiseen ja tasapainossa pysymiseen myöhemminkin. Tärkeintä mitä sain paranemisen lisäksi olivat työkalut mukaani, eli voin työstää tästä lähin itse eteen tulevaisuudessa tulevia asioita.

Itselleni se omilla jaloilla seisominen, riippumattomuus muista, on suunnattoman vapauttavaa.

amormi

Itse olen käynyt neljä vuotta ja hoitosuhde jatkuu edelleen. Toisinaan tuntuu että haluasin vain jättää homman kesken, mutta miksi luovuttaa kun on kerrankin joku ketä oikeasti kuuntelee. 

Vierailija (Ei varmistettu)

Sairastin imusolmukesyövän 16-17 -vuotiaana. Aloitin terapian aika pian sairastumisen jälkeen. Kävin kaupungin omalla nuorisopsykiatrisella poliklinikalla noin vuoden ajan - tervehdyttyäni ei juttua enää riittänyt ja elämä oli avoinna kaikelle. Sovimme, että minulla on vielä vuoden ajan oikeus varata aika (ilman mitään uusia hakemuksia yms.) jos siltä tuntuisi, mutta sellaista tunnetta ei ikinä tullut uudestaan (olen nyt 24-vuotias). Tuon vuoden verran nuo tapaamiset olivat itselleni täysin välttämätön asia henkisen jaksamisen ja unilääkkeittä nukkumisen vuoksi.

sweetsplendor (Ei varmistettu)

Lukioikäisenä kävin jonkin aikaa terapiassa vaikeiden perhesuhteiden ja kiusaamisen vuoksi. Terapia oli todella avuksi ja auttoi eteenpäin ja pääsemään yli vaikeista asioista.

Myöhemmin, viime syksynä ensimmäisen yliopiston aikana pääsin yliopiston kautta psykologille ahdistuksen vuoksi. Sain tietyn määrän istuntoja jotka olivat hyvin avaavia ja helpottivat, vaikkakin avasivat uudelleen kipeitä asioita. Koin hoitoajan aivan liian lyhyeksi, oli muistaakseni kahdeksan kertaa.

Hoito jäi ikäänkuin kesken puoleksi vuodeksi kun loppukeväästä hakeuduin lopulta onneksi uudelleen terapiaan pakko-oireisen häiriön ja vakavan ahdistuksen vuoksi. Hoitoni alkaa syyskuussa ja odotan sitä innolla, sillä haluan todella "parantua" ja elää vapaammin ilman ahdistuksen luomaa taakkaa.

Olen ollut onnekas, sillä molemmat psykologini olivat loistavan empaattisia ja taitavia. He tuntuivat ymmärtävän minua hyvin ja tunsin oloni yllättävän vapautuneeksi. Jopa odotin sinne menoa, jotta saisin taas helpomman olon puhumalla. Itselleni se todella toimii. En häpeä psykologilla käyntiä, mutta en myöskään sitä mainosta. Lähimmille kerron. Tärkeintä on että itse saa apua vaikeuksiin.

khdn (Ei varmistettu)

Suomeen ollaan jo vuosia markkinoitu terapiaa elämäntapana. Nyt on meneillään jokin kulttuurinen murrosvaihe, jossa tällaistakin hömppää esiintyy.

Luin artikkelin vuodelta 2005, jossa Leena-niminen henkilö kertoo ihmetelleensä sitä, kun mielenterveystoimistossa kysyttiin lääkärin lähetettä ja terapiaan hakeutumisen syytä. Hän oli omien sanojensa mukaan hakenut terapeuttia saadakseen elämäänsä "harmoniaa" ja voidakseen "kasvaa ihmisenä". Mitään varsinaista ongelmaa hänellä ei ollut, mutta eihän terapiaan nyt ongelmien takia hakeudutakaan, vai mitä?

Jutussa kannatetaan selvästi asennetta, jonka mukaan terapian ei pidäkään olla vain ongelmien hoitoa, vaan jotain joogaan tai meditaatioon rinnastuvaa lifestyle-tuunausta tai "hyvän olon" palvelua. Lopultakin sain selvyyden siihen, miksi hoitojonot ovat tässä maassa niin pitkiä. Elämäntapatuunaajat ja mielihyväliitäjät ryöstävät resursseja, ja siitä halutaan vielä tehdä yleisesti hyväksytty käytäntö.

hanna84 (Ei varmistettu)

Kävin terapiassa 4,5 vuotta. Terapeuttini tuli todella tutuksi minulle ja koin terapian jälkeen 1 kk ajan surua ja ahdistusta..koska tuttu henkilö oli poistunut elämästäni..Käsittelin surua kirjoittamalla siitä..kavereille ei voinut puhua asiasta, koska he eivät olisi ymmärtäneet mua ja miltä minusta tuntui se että pitkä hoito-muoto oli päättynyt, eikä ollut enää ketään kenelle jutella ja purkaa asioitaan : (.

Kommentoi