Kun kuurouduin, tajusin eläväni

Toimitus

Eräänä aamuna heräsin, enkä kuullut oikealla korvallani mitään. Oli poikkeuksellisen valoisa alkutalven lauantai, nousin verkkaisesti, keitin kahvia ja päätin hakea apteekista jotain jeesiä tukkeutuneeseen korvakäytävään. Ehkä se oli vaikkua tai piilevä korvatulehdus? Lääkäriin? Ei tullut mieleenikään, korvahan oli vain lukossa.

Viisi vuotta myöhemmin korva on edelleen lukossa. En kuule oikealla korvallani mitään, en edes niitä kuulotestin matalimpia ääniä, jotka tärisevät kallon luissa niin, että sattuu. Korvaa on tutkittu (mitään ei näy), aivoni kuvattu (ei yllätyksiä), kuulolaitetta testattu (se ei auta) ja leikkausta vaadittu (ei ole resursseja). Kuurolle korvalle ei voi tehdä mitään – eikä kukaan vuosien aikana konsultoimistani lääkäreistä osaa sanoa varmaksi, mistä äkillinen kuuroutumiseni johtuu. Yksi veikkasi, että syy on lapsuuden korvatulehduksissa, toinen epäili aiempaa hoitovirhettä, kolmas arveli, että vika on hermostossa tai ehkä kuuroutuminen on käyttämäni lääkkeen mystinen sivuvaikutus. Tai sitten kuuroutuminen johtuu pikkiriikkisestä ongelmasta, jota ei ole mahdollista tutkia nykytekniikalla. Ei se selviä. Äkillisen kuuroutumisen kanssa on vain elettävä.

Toispuolinen kuurous on erityisen masentavaa, koska musiikki on aina ollut tärkein harrastukseni. Kirjoitin musiikista intohimoisesti, myös työkseni, kävin konserteissa jatkuvasti, soitin ja lauloin ja hankin kotiin laadukkaat äänentoistolaitteet. Nykyisin en enää kuule musiikkia stereona. Konsertit ovat puuroa (kuvittele kuuntelevasi suosikkibändiäsi erittäin huonoista autostereoista ja pääset lähelle kuuntelukokemustani…), ja kovat äänet saavat aikaan jyskyttävän päänsäryn.

Voin laskea minuuteissa ne hetket päivässä, joina kuulo-ongelmani ei vaikeuta elämääni. Tuntuu, että joudun mainitsemaan viastani koko ajan jollekulle: ”Sanotko uudelleen?” ”Voidaanko istua sivupöytään, täällä on liian hälyisää.” En pysty puhumaan puhelimessa kuin toisella korvallani, ja puheluun vastaaminen katuvilinässä on riskialtista, sillä luuri korvallani en kuule mitään, mitä ympärilläni samaan aikaan tapahtuu. Kun ystävä huutaa kadulla nimeäni, en kuule, mistä suunnasta huhuilu tulee. Entä jos lapseni eksyy joskus vaikkapa mökillä lähimetsään, ehkä tiedä mistä suunnasta hän huutaa äitiä?

Vammani ei näy päällepäin, joten siitä mainitseminen tuntuu erityisen kiusalliselta. ”Siis etkö sä kuule sillä mitään? Ihan kamala ajatus”, olen saanut kuulla moneen otteeseen. No niin onkin, ja minä joudun kuule elämään tämän ”ajatuksen” kanssa joka päivä, tekisi mieleni vastata. Että mietipä, kuinka paljon pelkään sitä, että toinenkin korvani kuuroutuu aivan yhtä äkillisesti tai selviää, että kyse onkin jostain paljon oletettua pahemmasta.

Miten sitten olen jaksanut pitää lipun korkealla ja elää pelosta huolimatta? Haluaisin sanoa, että valaistuin eräänä päivänä, mutta ei. Hyväksyin muutoksen pikkuhiljaa.

Ensin huomasin, ettei alkanut itkettää, kun joku kysyi kuulostani. Sitten säädin kuulokkeistani stereoäänet monoksi. Uskaltauduin suosikkibändini konserttiin ja nautin musiikillisen ilotulituksen sijaan tunnelmasta. Opin elämään epätietoisuudessa siitä, onko tänään viimeinen päivä, kun minulla on myös vasen korvani tallella. Aika auttoi. Ja se, että muistin huolissaan olemisen lisäksi elää.

Yritän elää samaa elämää kuin ennenkin. Enää en tosin käy klubeilla, välttelen ihmislaumoja ja pyydän ravintolassa hiljaista reunapöytää. Uskaltaudun hälyisiin kaveriporukan iltoihin, vaikka osa jutuista menisikin ohi. Riemukkaiden hetkien eläminen vaikka puoliteholla on niin paljon arvokkaampaa hyvinvoinnilleni kuin niiden hetkien pintaan nostavan nostalgian ja mahdollisen surkuttelun varominen.

”Elää sinun pitää ja muistaa se, että elät.” Näin mahtipontisesti on lausunut aikoinaan F.E. Sillanpää. Tuon lauseen olen tatuoinut mieleeni, koska vähitellen sen oivalsin ja sisäistin. Olin ollut niin keskittynyt suremaan sitä, etten kuule oikealla korvallani, etten muistanut, että minulla on vasen korva, jolla kuulen aivan riittävän hyvin.
 

Teksti: Anna Karhunen


Lisää ajateltavaa: 

Parisuhde ei ole sairaus

Lapsiperheet, menkää ravintolaan

 

 

Share

Kommentit

raijairina

Kiitos, kun jaoit tarinasi! Mulla meni kylmät väreet tätä lukiessani, kun musiikki ja äänet ympärillä on myös omassa elämässäni tosi tärkeitä. Mutta ilmeisesti kaiken kanssa oppii elämään; mulla on ystävä, joka on täysin kuuro toisesta korvastaan ja työskentelee tästä huolimatta ammatikseen laulajana. <3

Tuo Sillanpään sitaatti on kyllä niin hieno, että jos ottaisin tatuoinnin, tahtoisin siihen tuon tekstin ;)

Toimitus
Toimitus

Kiitos ihanasta kommentistasi! Onpa kannustava tuo ystäväsi kohtalo, hienoa. Toistaiseksi sitaatti toimii mullakin "mentaalitatuointina", sopisi ihoonkin kyllä :) /Anna

Vierailija (Ei varmistettu)

Sopeutuminen tuollaiseen yhtäkkiseen kuuroutumiseen on varmaan hankalaa. Itse olen koko elämäni seurannut sukulaisen lähes-kuuron elämää ja kasvanut siihen, että sama kohtalo on luultavasti itsellänikin. Kun sitten kuulon menetys alkoi, ei se tuntunut edes isolta jutulta kun se oli aina ollut mahdollisuus. Tekniikka kehittyy ja apuvälineet myös, näiden avulla elämäni pysynee lähes normaalina vielä parikymmentä vuotta kunnes kuuroutuminen on ehtinyt sellaiselle asteelle ettei työelämässä enää välttämättä pärjää. Tsemppiä sulle!

Toimitus
Toimitus

Kiitos kommentistasi ja tsempeistä! Tuo on totta ja lohdullista, että tekniikka kehittyy koko ajan, siitä on ollut lääkäreidenkin kanssa puhetta :) Hyvää jatkoa myös sulle! /Anna

Minäpä vain (Ei varmistettu)

Minulle tuli myös yksi elämää hankaloittava sairaus muutama vuosi sitten. Omasta mielestäni pahinta on muiden kauhistelut: "Voi miten kamalaa, miten sinä kestät!". No, olen oppinut kestämään, ja hyväksymään. Luulen, että iso juttu on ollut se, että sairauteni (vaikka en tähän kuolekaan) on opettanut minulle elämän rajallisuutta ja keskeneräisyyttä.. ja sitä, että todellakin pitää elää "kuin viimeistä päivää", niin hyvin kuin se minun ominaisuuksillani nyt onkaan mahdollista.

Ja kun katselen ympärilläni, niin erittäin monilla ihmisillä on joku elämää rajoittava terveydellinen ongelma (mitä vanhemmaksi elää niin sitä enemmän niitä on). Joillain se on isompi, joillain pienempi. Ja jotkut antavat sen häiritä elämää, toiset eivät.

Toimitus
Toimitus

Tosi hyvä kommentti, kiitos että krijoitit sen <3 Ja hyvää vointia sinulle!

Kaijsap (Ei varmistettu)

Ihana, kun jaoit tarinasi! Itselläni on sama juttu, mutta vaan vasen korvani on kuuro. Sen lisäksi kuuro korvani tinnittää kovasti 24/7. Se on tosi rasittavaa, mutta onneksi mun kuuloni meni pikkuhiljaa alas, ettei mennyt kertaheitolla. Siten olen oppinut elämään totutellen vähitellen siihen. Soitan paljon ja laulan plus kuuntelen musiikkia, joten on ollut jonkun verran vaikeaa suhtautua niihin uudelleen "monona". Mutta jaan täysin tarinasi! Vaikeita päiviä tulee, mutta oon onnellinen, että pystyn edelleen nauttimaan musiikista kuitenkin hyvin paljon. Hälyisät paikat ovat pahimpia ja se kun ei aina tiedä, että puhuuko älyttömän kovaa, mutta onneksi ainakin omat läheiset ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä. :) Voimia sinulle elämään, eiköhän tässä pärjätä! :)&lt;3

Toimitus
Toimitus

Mulla on myös tuo tinnitus, se on oikeastaan kuurouttakin rasittavampaa... Mutta on monia päiviä, kun en kiinnitä siihen enää oikeastaan huomiota. Mahtavaa, että olet löytänyt musiikin riemut mononakin, mua vielä vähän jännittää esimerkiksi julkisesti laulaminen, kun nuotin löytäminen tuntuu haastavalta. Pikku hiljaa :) Hyvää jatkoa ja kiitos kommentistasi <3 /Anna

Kohtalotoveri (Ei varmistettu)

Kirjoituksesi pysäytti minut. Se olisi voinut olla minun kirjoittama, lähes kaikilta osin. Minun kohtaloni oli vasemman korvan kuulonmenetys. Se oli heinäkuinen tiistai-ilta neljä ja puoli vuotta sitten, tavallinen ilta pyykinpesun parissa. Vasen korvani meni lukkoon, enkä sillä hetkellä ymmärtänyt, miten se elämääni vaikuttaisi. Seuraavana aamuna kun heräsin, oli korva edelleen lukossa. Lähdin normaaliin tapaan töihin ja kävellessäni mietin, että kaikki ei ole nyt kohdallaan. Soitin lääkääriin. Mietin, että enkö painanutkaan vihreää luuria, puhelin oli mykkä. Olin painanut, mutta vasen korvani ei kuullut hälytysääntä.

Ravasin niin yksityiset lääkärit, kuin Husin korvaklinikat. Maksoin itseni kipeäksi ylipainehappihoidosta, josta ei kuitenkaan ollut apua. Pääni kuvattiin myös, mutta sieltä ei löytynyt syytä. Varmin diagnoosi on se, että vasemman sisäkorvan solut ovat tuntemattomasta syystä lopettaneet toimintansa. Tähän saattaisi olla hoitokeino (leikkaus tms), mutta ei niin kauaa, kun toinen korva kuulee. Yhdellä kuulevalla korvalla pystyy elämään, sanottiin. Niin.

Suurin hätäni oli myös musiikki. Edelleen on. Tunnistan myös muut sinun elämässä muuttuneet asiat. On kiusallista, kun ei pysty kohdistamaan mistä suunnasta ääni tulee. On kiusallista kysyä mitä? On kiusallista, että olin aikaisemmin hyvinkin eläväinen ja rakastin seurallisia tilanteita. Enää en niin paljon. En kestä sitä tunnetta, että ajattelen antavani itsestäni tyhmän kuvan kysymällä mitä, tai katsomalla ohi, jos resurssit ei riitä meneillään olevaan (oleviin, kääk, älkää vaan puhuko yhtä aikaa ihmiset) keskusteluihin. En haluaisi olla ihminen jolla on erityistarpeita, esimerkiksi suuren pöydän ääressä tietty istumapaikka.

Minulla on lisävaivana kuuron korvani soiminen. Se soi 24/7. Välillä hiljempaa, mutta taustaäänistä riippuen kovempaa. Ajattelin aikaisemmin että tulen tästä vielä hulluksi. Ehkä en kuitenkaan tule. Yritän myös hyväksyä tämän pikkuhiljaa. Mutta kaikkeni antaisin että saisin kuuloni takaisin!

Toimitus
Toimitus

Kiitos, kun kommentoit! Allekirjoitan kaiken sanomasi, todella tutulta kuulostaa - myös tuo korvan soiminen. Paljon kaikkea hyvää sulle! /Anna

Eräs (Ei varmistettu)

Täsmälleen sama kokemus minulla! Kuulo vain oli hävinnyt toisesta korvasta yhtenä aamuna kun heräsin. Minullakaan ei ole löytynyt mitään elimellistä vikaa, mikä selittäisi kuulon yhtäkkisen häviämisen.

Toimitus
Toimitus

Niin mystistä! Surullista ja samalla jotenkin lohdullista, ettei paini tämän(kään) asian kanssa yksin. Kaikkea hyvää <3 /Anna

EllaGusGus

Kiitos, että jaoit tämän! Todella moni painii tällaisten "näkymättömien sairausten" kanssa, joten et ole yksin. Harvemmin näistä lukenut, joten tärkeää, että nostetaan esiin. Ihanaa, ettet anna tämän rajoittaa enää elämääsi :)

Toimitus
Toimitus

Kiitos kommentistasi Ella! <3 /Anna

Pyjama
Pyjamapäiviä

Kiitos, kun jaoit tarinasi. Hurjinta minusta on nuo "yhtenä päivänä vaan jotain tapahtui eikä koskaan selviä, että mistä johtuu" -tarinat. Meillä on perhepiirissä yksi tällainen, jolla on vuosien varrella tullut yhtä sun toista hankalaa vaivaa, johon lääkärit eivät osaa sanoa mitään. Sormi suussa vaan miettivät, että milleköhän erikoislääkärille pitäisi edes lähettää.

Tsemppiä!

Toimitus
Toimitus

Kiitos kun kommentoit Pyjama! Nämä on hankalia tilanteita, mutta ei auta kun elää eteenpäin. Kivaa kevättä! /Anna

puolikuuro ja värisokea (Ei varmistettu)

12-vuotiaalla tyttärelläni kävi samoin viime kesänä, yhtäkkiä vasemmasta korvasta hävisi kuulo ja siitä asti hän ei ole kuullut sillä mitään. Sanoo sen tuntuvan samalta kuin olisi korva lukossa, mutta mikään ei auta. Häneltä hävisi tosin kyllä syksyn mittaan väritkin, ei enää näe punaista eikä vihreää, vaan ne ovat pelkkää harmaata. Havahtui värien häviämiseen vasta itsekin silloin tosissaan, kun sai jälki-istuntoa niskoittelusta, kun piti värittää liikennevalot eikä löytänyt punaista eikä vihreää puuvärikynää. Siihenkään ei syytä ole löytynyt.

Teepannu (Ei varmistettu)

Kuuloni katosi stressaavassa elämäntilanteessa toisesta korvasta vuosia sitten. Lisäksi tuli keinuttava pyörrytys ja etova olo. Kun kuulo oli kokonaan toisesta korvasta hiutunut pois ja monta lääkärindiagnoosia saatu sain lopulta diagnoosiksi Menieren taudin. Kortisonit ja asentohuimauksen hoitokonstit oli jo kokeiltu. Kuulo palasi pikkuhiljaa mutta vieläkin taajuuksia puuttuu ja korva sirisee, paineentunteeseen olen jo tottunut täysin. Kuulonmenetyksessä pahinta oli se kun kaikki musiikki muuttui räkäiseksi punkiksi muutamaksi vuodeksi. Pikkuhiljaa aivot oppivat kuitenkin kompensoimaan asioita ja nyt luulen kuulevani musiikin kutakuinkin niin kuin se on oikeastikin, vaikkakin kyseessä voi olla vain tottumus. Pyörrytyksen tunne oli niin karmea että kuulonaleneminen ei oikeastaan edes harmita kunhan keikutus pysyy poissa.

Kommentoi