Läppärityöläisen talvet Thaimaassa: ”Työn arki iskee, vaikka hommia tekisikin uima-altaalla”

Toimitus

Kun Sari Kilpiäinen ryhtyi läppärityöläiseksi, hän tajusi, ettei enää ikinä jämähtäisi työhön, josta ei nauti. Talvet maailmalla vaativat kuitenkin yksinäisyyden ja epävarmuuden sietoa. Kilpiäinen kertoo tarinansa uudessa Trendissä, jonka teema on Matka.


”Viisi vuotta sitten en ollut onnellinen. Joka sunnuntai minua ahdisti seuraavan aamun herätys töihin, eikä uni meinannut tulla.

Olin ollut pari vuotta toimistotyöläinen, mutta työni oli joustamatonta ja huonosti johdettua. Elin viikonlopuille ja vapaallakin valitin työstäni miehelleni. Olin myös kyllästynyt Suomen talveen. Päivien pimennyttyä olin valmis nukkumaan ympäri vuorokauden, ja ankea työ vain korosti oloani.

Alkuvuonna 2013 aloin miettiä, voisivatko opinnot ratkaista turhautumiseni: jos etenisin työpaikallani esimiestehtäviin, pääsisin perustyöstä eroon. Niinpä elokuussa aloitin opintovapaan ja tradenomin aikuisopinnot.

Samoihin aikoihin it-yritys, jossa mieheni oli töissä, ilmoitti työntekijöille kahden kuukauden lomautuksesta. Mieheni näki tilaisuutemme tulleen: olin jo opintojeni ansiosta aiempaa onnellisempi, mutta entä jos pääsisin vielä eroon pimeydestäkin? Mitä jos lähtisimme talveksi Thaimaahan?

Mieheni ehdotti työnantajalleen, että hän tekisi puolikasta kuukautta puolella palkalla neljän kuukauden ajan, jolloin häntä ei tarvitsisi lomauttaa. Työnantajalle tämä sopi. Minunkaan opettajistani yksikään ei vastustanut ajatusta etäopinnoista, sillä aikuisopinnot saa yleensäkin räätälöidä itselleen sopiviksi, opiskelijoilla kun on perheet, työt ja harrastukset.

Sovimme, että teen virtuaalikurssien tehtäviä, luen tentteihin ja korvaan poissaoloani raporteilla ja esseillä. Hankimme Phuketista tuliterän asunnon suoraan rakennuttajalta, pakkasimme omaisuutemme varastoon ja vuokrasimme pois kämppämme Helsingissä. Phuketin hintataso on todella edullinen Suomeen verrattuna, joten tiesimme pärjäävämme taloudellisesti.
 

Lähdimme marraskuussa. Söimme ulkona kolmesta neljään kertaan päivässä ja pesetimme pyykit pesulassa. Asunnon vuokraan kuului kaksi siivoojakäyntiä viikossa. Arki oli rennompaa kuin Suomessa, kun aikaa ei mennyt kotitöihin. Ruokaostosten tekeminenkin tuntui seikkailulta, kun supermarket oli täynnä tuntemattomia tuotteita.

Aloin herätä ilman kellonsoittoa auringonnousuun, vaikka yleensä aamuherätykset ovat minulle vaikeita. Söin rauhassa aamupalan, treenasin talomme kuntosalilla ja jäähdyttelin uima-altaalla. Sitten tein iltapäivään asti koulutehtäviäni. Aluksi ahnehdin liikaa opintoja enkä saanut tehtyä niitä aikataulussa. Välillä kirjojen avaaminen tuntui vaikealta, kun vaihtoehtona oli lähteä rannalle. Mutta kun tiputin ylimääräiset kurssit pois, opintoni alkoivat edetä.

Kolmen kuukauden jälkeen eksoottisuus hävisi arjesta. Asiat, jotka olivat aluksi viehättäneet, rupesivat risomaan. Hidas palvelu ei ollutkaan enää merkki rennosta elämäntyylistä vaan tehottomuudesta. Ahdisti, ettei kraanavettä voinut juoda ja että tuotimme jatkuvasti kauhean määrän muoviroskaa. Kaipasin uuniani. Thaimaan-kodin keit­tiössämme sitä ei ollut, enkä voinut kokata himoitsemaani makaronilaatikkoa. Helmikuussa olin jo valmis varaamaan lentoliput takaisin, mutta se jäi tekemättä, sillä olimme sopineet olevamme Thaimaassa huhtikuuhun saakka. Silloin pääsisimme Malesiaan katsomaan Formula 1 -kisoja.

Murjotin yksin kotona verkkareissa ja katsoin Netflixiä. Mieheni yritti ymmärtää ja tukea, mutta riitelimme välillä railakkaastikin. Lukemalla muiden läppärityöläisten blogikirjoituksia ymmärsin kuitenkin, että kyse on ohimenevästä kulttuurisokista ja koti-ikävästä. Vähitellen tunne meni ohi, ja vietimme lopulta Phuketissa viisi hienoa kuukautta.
 

Paluu Suomeen oli yllättävän hankala, sillä kärsin käänteisestä kulttuurisokista. Ihmisten hymyilemättömyys otti päähän. Tuntui, että kaikilla oli huonot käytöstavat: kassaa ei tervehditty kaupassa, ihmiset tiuskivat, metrossa tönittiin.

Seuraavana talvena ei ollut vaikeaa päättää, että palaisimme Thaimaahan, tällä kertaa yliopistokaupunki Chiang Maihin. Mieheni oli alkanut it-yrittäjäksi ja saattoi tehdä töitä etänä. Minulla oli yhä tradenomin opintoni, ja etäopiskelu oli nyt helpompaa, sillä olin löytänyt itselleni sopivat rutiinit. Olin opiskellut Suomessa myös personal traineriksi ja saanut muutamia asiakkaita. Heistä tuli etävalmennettaviani: tein heille Thaimaasta käsin treeniohjelmia ja analysoin heidän ruokapäiväkirjojaan. Hiljalleen ajatus läppärityöläisyydestä alkoi muhia päässäni.

Nyt olemme Chiang Maissa jo neljättä talvea. Koulutan pienyrittäjiä somemarkkinointiin verkkokurssien avulla ja teen nettisivuja.

Työskentelen coworking-tiloissa eli yhteisöllisissä työtiloissa, joita Aasian diginomadien pääkaupungissa Chiang Maissa on paljon. Niissä on työpisteiden ja valokuitunettiyhteyden lisäksi yhteisiä lounaita, after workejä, työpajoja, taukojumppia ja meditointia. Toisaalta yhtä lailla täälläkin istutaan kuulokkeet korvilla eikä puhuta kenellekään. Kun näkee kaikkien tekevän tosissaan töitä bisneksensä eteen, saa omankin draivin päälle.

Koska läppärityöläiset reissaavat paljon, ihmiset ympärillä vaihtuvat. Syvempiä ihmissuhteita olen Thaimaassa luonut vain muutaman, ja välillä onkin ollut yksinäistä. Pariskuntana tutustuu helpommin muihin samassa elämäntilanteessa oleviin, mutta monet diginomadit ovat sinkkuja. Onneksi yhteydenpito kavereihin Suomessa on ollut helppoa Skypen ja Facebookin kautta ja mieheni on tukenani.
 

Olen oppinut, ettei ulkomailla olo itsessään tee au­tuaaksi. Arjen ongelmat ovat kaikkialla samat. Esimerkiksi Thaimaassa sairastaminen on ihan yhtä nihkeää kuin Suomessa, ellei helteen takia jopa pahempaa. Vapaus päättää aikatauluista vaatii itsekuria ja tarkkaa arjen suunnittelemista. Välillä risoo, että ihmiset ajattelevat meidän olevan lomalla, vaikka elämme täällä suht samanlaista arkea kuin Suomessakin. Silti läppärityöläiseksi ryhtyminen on parasta, mitä olen tehnyt.

Kun uskalsin hypätä pois ankeasta työstäni, elämänasenteeni muuttui. Aloin nähdä uusia mahdollisuuksia esteiden sijaan. Enää en jämähtäisi työhön, josta en nauti. Pari vuotta sitten olin sitä mieltä, että muutan kokonaan pois Suomesta, mutta Thaimaan jatkuvassa helteessä hikoillessani olen jopa oppinut tykkäämään talvesta: pimeys­ ahdistaa yhä, mutta lumiset viikot ovat huippuja.

Olen kiitollinen, että voin nauttia sekä Suomen että ulkomailla olon hyvistä puolista. Kesäisin minun on pakko päästä Suomeen ja marjametsään, mutta talvisin on mukavaa karata iltapäiväksi uima-altaalle nauttimaan lämmöstä, hypätä skootterin selkään tutustumaan uusiin paikkoihin tai nauttia tuoreita trooppisia hedelmiä.”
 

Sari Kilpiäinen, 33, on someammattilainen ja personal trainer, joka on viettänyt Thaimaassa neljä talvea läppärityöläisenä miehensä kanssa.

 

Tilaa Trendi tästä!


Lue myös:

Ulos uraputkesta: millaista on irtisanoutua vakityöstä ja heittäytyä uuteen?

Itseään on pakko oppia kehumaan

 

Teksti: Venla Pystynen
Kuvat: Getty Images ja Heidi Hietanen

  

Share

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.