Maria Veitola: ”Älä ole mulkku”

Toimitus

Hyvinä päivinä älykäs, lojaali ja hauska, huonoina umpimielinen alistaja ja kiukkupussi.

Sellainen oli vanha työkaverini, josta ei koskaan tiennyt ennalta, millä tuulella hän minäkin päivänä on. Pahimmillaan hän ei tervehtinyt, räpläsi kokouksissa tympääntyneenä puhelintaan ja tuhahteli ylimielisesti muiden ideoille. Aina välillä kohdalle osui päivä, jona hän oli iloinen ja kannustava, mutta se tuntui ulkokultaiselta teatterilta.

Hän ei koskaan selitellyt poukkoilevaa käytöstään ja pyysi sitä anteeksi tasan kerran, baarissa.

”Anteeksi, että olen mulkku. En haluaisi olla”, hän sanoi oluttuoppiinsa vaikka suuntasikin sanansa minulle. ”Minulla on niin vaikeaa, etten osaa olla kiva.”
 

Suljin silmäni, hengitin syvään ja mietin, miten vastaisin hänelle räjähtämättä. Epäystävällisiä ihmisiä on ollut aina. Nykyään kuitenkin tuntuu, että itseilmaisu merkitsee yhä useammalle sitä, että he voivat olla millaisia urpoja tahansa aina kun siltä tuntuu.

Kun olen puhunut vanhojen sukulaisteni kanssa perinnöstä, jonka he ovat omilta vanhemmiltaan saaneet, he ovat puhuneet arvoista, joihin heidät on kasvatettu: ystävällisyys, avuliaisuus ja muiden ihmisten kunnioittaminen olivat itsestäänselvyyksiä, joita koulussa ja kotona korostettiin.

Nykyään tuo kuulostaa monesta ällöltä ja lällyltä feikkaamiselta. On coolia olla oman tiensä kulkija, vastustaja, uhmaaja ja suunsoittaja.
 

Ajattelemme, että aitous on sitä, että on rehellinen. Ja jos oma paha olo kerran on totta, tunteitaan ei pidä padota ja muiden pitää vain ottaa ne vastaan. Ikään kuin suoruus olisi ylevää ja tärkeämpää kuin se, että ottaa muut huomioon.

Kun olin hengitellyt hetken ja antanut työkaverini tuijotella tuoppiinsa, sain muotoiltua vastaukseni.

Muistutin häntä, että muillakin ihmisillä saattaa olla hankalaa. Omat vaikeudet eivät ole syy olla mulkku. On hyvä olla rehellinen, mutta silti voi päättää olla ystävällinen.
 

Ystävällisyys on valinta. Valinnan tekeminen ei tarkoita, että oma huono olo pitäisi sivuuttaa. On kuitenkin eri asia purkaa paha olo nyrkkeilysäkkiin tai puhua terapeutille kuin vittuilla työkavereille ja ystäville livenä tai somessa.

Olen itsekin välillä äksy. Stressi, väsymys ja pelko tekevät minusta kireän, enkä aina jaksa hymyillä. Mutta jos huonoissa fiiliksissä satun tylyttämään läheisiäni, yritän kertoa heti, miksi käyttäydyin tyhmästi ja pyydän anteeksi. Valtaosan ajasta olen ystävällinen, koska haluan olla.

Juuri se, että kaikilla meillä on omat surut ja murheemme, on syy sille, miksi meidän kuuluu olla toisillemme kivoja. Uskon myös, että toisilleen mukavat ihmiset saavat yhdessä aikaan hienoja asioita ennen kaikkea siksi, että heillä on hyvä olla.
 

Siksi sanon kaikille epäystävällisille saman kuin työkaverilleni: Mikä tahansa syy sinulla onkin sille, ettet viitsi huomioida muita esimerkiksi nostamalla suupieliäsi, mieti uudelleen. Olisiko tämä asia, johon kannattaa käyttää voimia?

Ystävällisetkään ihmiset eivät välttämättä jaksa rakastaa kusipäätä ehjäksi.

 

Maria Veitola rankan vuoden jälkeen: Auttaako positiivinen ajattelu?

On rohkeutta puhua muista hyvää

 

Kommentit

Naislaif
Naislaif

Olenpa törmännyt ihmisiin, jotka ovat sitä mieltä, että on epärehellistä olla ilmaisematta kielteisiä ajatuksia ja tunteita. Harmillista on, että samaan aikaan positiivisuus ei kuulu ilmaistaviin asioihin. 

Ristiriita on ilmeinen tai sitten mulkut ihmiset eivät kykene tuntemaan iloa ja positiivisuutta. 

Rehellisyys on tunteiden suodattamista ottaen huomioon tilanteen. Rehellinen pystyy olemaan myös hiljaa ja ihan itsekseen. 

Ihan rehellisesti olen joskus itsekin melko lähellä mulkkua, mutta sillon vetäydyn yksinäisyyteen ja kiusaan vain itseäni. 

Päivikki (Ei varmistettu)

Itse en kykene olemaan mulkero kuin joskus omalle miehelleni, joka puolestaan ei kykene mulkeroimaan edes minulle, kiltti, positiivinen ja vahva valoisa ihminen on hän :) Omien tunteiden tulkinta ja tunnustaminen onkin koko jutun ydin, jotta meistä ei tule mulkeroita. Jatka samalla linjalla ihanainen Maria!

Ilari og (Ei varmistettu)

no pakko miettii et kun tuli toi älä ole mulkku niin aloin miettiin kun yhessö blogissa sanoin et sen vaatetus ei ihna mätsännyt täysin ja se oli eka kerta kun puhuin sille toki sitten puhuin tunteista mitä herkuttelu ittele voi aiheuttaa ja sen kierteen muta loin funaa et olinkohan nyt mulkku sille ja pahotin sen mielen kun mun mielestä se e i täysin stemmanut ja ku en oo juurikaan puehllut muodista ihmsiten kaa tok istten ku ntulee jok uvau juttu niin sitten myös senki nsanon . en sisi dissanut vaatteita mut kerroin et ei ollu täysin sitä kontrasittii jankuttamsieks menee :D.

ku luin ton jutun niin aloin jsut miettiin millainen oon livenä ja tajusin et se ei oo helppo oheti alkuun alottaa sillain lämmöllä ja tää o nselitys mut sitten ku nalottaa sen eniin niin tulee sitä henksitä rakakutta ja sydän alkaa miettiin jo jotain et oiskohan meistä jotain juttui ja siks vähän himmailen sillä ystävällisyydellä tai siis juu koitan alotta sillain rauhaksiin mut eiks se millä tapaa alottaa niin oo sit se juttu mihin se kääntyy? ku siit tulee tosi lämmin olo ittelle mut huomas et hyvää taphtuu lisää ja onko siihen lämpöön jatkuvasti valmis ku ei pysty nukkuun ehkäpä koita ntäänää olla vaan ihan normisti.
mut mitä sä sitte npelkääät?

mun pitäisi aian se kiukku käydä purkaas mettään ja sit taas voi jatkaa mut ei aina muista ja niit tulee niit kiukutteluit monesti typeränä just lapselle kun se on siinä lähellä ja se johtuu siit jos oon ajtuksissani ja siihen tulee häiriöö typerä tapa kyllä mut toissalta nykyään vähemmän menee pöriseen sinen omaan maailmaan ja on paljon muakvempi vaan jutella nisit kaiksita jtuuista esim niit negatiivisäkin juttui voisi samalla puhelal kun niit hyvii mut pysyykö balanssi se onkin toinen juttu.
mut toi loppu oli hiensoti sanottu ja siitä pitää olal kiitollinen monasti tiettämättää kusipää ta iselalen noman tien kulkia ei vittuilia vaa nenemmän omissa oloissaan viihtynyt ja välillä rähisiä selalsta se oli ennen nyt askeleet kerrallaan. oli helpompaa alkaa kirjoittaa nisit omsita jutuista kun puheessa oli viakee löytää sitä omaa lankaa ja selvittää ne solmut todellakin arvokasta on se yhteistyö henkisesti :) ja tähän loppuun kirous perkele kun oon surkee noissa captchoissa vaikak on helppoi niin aian mokaan sen ainakin yhden kerran :D

Fanisi (Ei varmistettu)

Ihan kun olisin itse kirjoittanut nämä sanat. Maria, oot ihana, hyväsydäminen ja empaattinen, upea ja kaunis ihminen, sisältä ja ulkoa❤

Herätti huomoni tämä: "Hän ei koskaan selitellyt poukkoilevaa käytöstään ja pyysi sitä anteeksi tasan kerran, baarissa.
”Anteeksi, että olen mulkku. En haluaisi olla”, hän sanoi oluttuoppiinsa vaikka suuntasikin sanansa minulle. ”Minulla on niin vaikeaa, etten osaa olla kiva.”

Ja wastauksesi oli: "Muistutin häntä, että muillakin ihmisillä saattaa olla hankalaa. Omat vaikeudet eivät ole syy olla mulkku. On hyvä olla rehellinen, mutta silti voi päättää olla ystävällinen."

Puhuitko hänen kanssaan enemmänkin esim. hänen tunteistaan miksi hän on kuin on? Holhoava ja ylimielinen suhtauminen ei asiaa ainakaan paranna. Minä itse mietin: "Oliko kawerisi oikeasti mulkku wai oliko hänellä kenties henkisesti waikeaa, kuten hän itse toteaa! Oliko hän kenties masentunut/ahdistunut kärsi paniikkihäiriöistä?? Selwisikö näistä mikään sinulle?"

Itse olen sairastanut masennus/ahdistusoireita/paniikkihäiriöitä jo wuosia ja ennenkuin uskalsin hakea apua olin oireillut melkein 10 v!! Sittenkin kun sain diagnoosin ja lääkkeet nii mun "huono" käytökseni jatkui. Tähän wäliin, olen mies ja elänyt yksin sairauteni kanssa, joten tukea ei ollut, ei olkapäätä johon nojata kertoa miltä tuntuu waan kaikki patoutui sisään. Huomasin pian etteiwät lääkkeet auttaneet waan päinwastoin, SSRI myrkyt, kutsun juuri sillä nimellä, koska ne tappoiwat esim. lipidon, erektion, kropassa kulki sähköiskuja niin paino nousi hallitsemattomasti waikka söin ihan niinkuin ennenkin. Lääkärit syyttiwät mua: "Sun PITÄÄ OTTAA ITTEES niskasta kiinni ja lähteä ulos tehdä sitä ja tätä....." Tuon kun sanoo masentuneelle, woitte olla warmoja, että se sywenee! Esim. painonnousu, mä oon 163 cm pitkä ja painoin pahimmillaan 106,7 kg!!!!!! Ja lääkärit oli kuin rakit räksyttämässä, että laihduta jne. Kunnallinen psykiatria Sture 23 on yx witsi, juuri paniikkidiagnoosin antanut lekuri ehdotti hoidoksi päiwäsairaalaa, jossa tapaisin muita ryhmässä ja meillä olisi kiwaa....! Mä olin hetken kerrankin sanaton, sit totesin: "Ymmärsinkö oikein, että minä paniikki/masennus/ahdistus tapaus menisin muiden joukkoon istumaan ympyrään niinkuin Kaksi Lensi yli käenpesä elokuwassa?" "Kyllä!" Se oli wastaus koulutetulta lääkäriltä, joka mun kieltäydyttyäni wielä hoitajansa wieressä touhottaessa, että se olisi hywä. Sanoin: "Miten luulette, että pystyn tässä tilassa menemään joukkotapahtumaan ja awautumaan ongelmistani tuntemattomille?" "?" Juuri tuo oli merkki lekurin päässä ja totesin, että moikkis mulle tuli just hywä olo ja paranin, lähdin siis pois ja jatkoin omalääkärin kanssa. 6 v. söin lekureiden kehotuksesta waikka yritin sanoa, ettei ne auta (useita eri walmisteita kokeiltiin), mutta aina sama, sä et woi lopettaaa niitä noin waan. Noh 6v tuli ja luin artikkelin netistä miten SSRI-lääkkeet aiheuttaa tahatonta lihoamista ja kamelin selkä katkes. Omalle lekurille: "Näiden pas....n syöminen loppuu nyt, että kiitti waan syyllistämisestä, ettette muka tienneet niiden juuri lihottwan, nyt loppuu!" No sehän meni paniikkiin ja yritti wielä, että pienennä annosta jakamalla tabu! Mä sanoin, et ei käy loppuu seinään, niihän ei saisi tehdä, enkä suosittele, ellet tunne itseäsi ja kroppaasi. Lopetin ja kas jonkun ajan päästä 10 kg oli häwinny. Lääkäri kysy mihin? Wastasin et niihin sun rohtoihin ku en koskenu ni se oli siinä! Tukea ei tullut mistään, ja psykiatrian puolen lääkäri suo on upottawa, kesti kauan ennenkuin löysin yksityiseltä upean daamin, joka ei ollut pystyynkuollut walkotakki jonka ilmekään ei wärähdä sanoit mitä waan. Tämä kys. daami eli mun juttujen mukana, nauroi jopa mun wärikkäälle selostukselle ja näin loi kontaktin ja mun luottamuksen, hetki oli upea! Käwin juttelemassa aina sillon tällöin, ja sitten kerran mainitsin, että woisiko mua kenties waiwata aikuisiän ADHD/ADD? Hän oli heti tilanteen tasalla, ja wastasi, että oli aiemmin ajatellut juuri wastaawaa! Mutta se ei ollut hänen erikoisalaansa waan hän tunsi mieslääkärin, jonka tiesi olewan spesialisti juuri ADHD/ADD diagnosoinissa ja niiden hoidossa, sain nimen ja nron, warasin ajan. Kolme käyntiä ja katos olin elänyt ilmeisesti koko elämäni ADD:n eli keskittymishäiriö, tässä linkki josta paremmin selwiää: https://paivitasala.wordpress.com/mita-adhd-on/mika-on-add/ Sain lääkkeet, mulla oli myös masennuslääke, joka ei ollut SSRI-pohjainen, siis ADD-lääkkeiden lisäksi, se oli peruja tältä Daamilta! ;) Useiden kokeilujen jälkeen wasta 4. lääke otti hieman kiinni, mulla ilm. luontainen toleranssi, joten "kowatkin" lääkkeet on mulle ilmaa. Mutta löytyi kuitenkin, ja nyt wiime kewäänä eräänä pvänä päätin jättää sen masennuslääkkeen wex kun en tuntenut, että olisi mitään apua....ja kas taas paino lähti alaspäin.....;) nyt 78-82 kgn wälillä menee, joten kehoa kannattaa tutkailla ja kuunnella kun tabuja ottaa!

Miksi näin pitkä selostus? Koska harmistuin alussa siteeraamisista kohdista. Kokenut toimittaja, ei kuunnellut työkaweriaan sen perusteella waan kylmä tuomio, mulkku! Ymmärrän miehiä, jos awaudut tunteistas, niin nokkaan koskee tai juuri kylmä tuomio, hullu se on! Olen kokenut, en nyt nokkaan saamista, mutta jos olisin jatkanut sitä tarinaani, niin kyllä, nenukki olisi ollut kipeä! Tunnen nykyään paljon kohtalotowereita, joista suuri osa on naisia. Naisilla on kenties luonnostaan parempi empatia kyky tai ainakin kuunnella toista, joten sekin juuri muhun osui! Tiedän se on waikeaa nähdä päällepäin, kun awauduin fb:ssa äitini lähdön olessa lähellä. Siis yhtäkkiä waan huomasin kirjoittawani, tajusin koko jutun wasta kun painoin enteriä ja se oli yhtäkkiä maailmalla, mun niin suojelema ja mua kuristanut tauti/taudit! Pelkäsin reaktioita, onneksi kirjoitin keskellä yötä töiden jälkeen, sillä että olisi poistanut, löin läppärin kannen kiinni ja käwin nukkumaan. Seuraawa pvä ja fbn awaaminen olikin sitten frendien tuki pommitusta tykkäyksiä lähes sata, kommentteja paljon ja privawiesteinä yllätyxiä, ihmisiltä joita en ollut nähnyt lukiowuosien, entisten duunikawereiden, joita itsekin pidin iloisuuden ja terween mielen omaawina. Sieltä tuli wihdoin wertaistukitarjouksia kaikkien wuosien jälkeen. Toki ymmärsin, että ne owat wain sanoja, joilla ilmaistaan tuki, koska jos tosissaan olisi mennyt jonkun owen taa joka ilmoitti sen aina olewan auki, niin......tiedä häntä! Tähän lisäksi, warsinkin ennenkuin olin saanut diagnoosin ja pitkään wielä senkin jälkeen, mä olin MULKKU! Todellakin! Mua ärsytti kaikki, mun jutut oli negatiiwisia, tuskastuin mitä pieninimmistä asioista, olin myös todella agressiiwinen warsinkin werbaalisesti, en kawereita waan asiakkaita kohtaan....kohtauksen ohi mentyä, häpesin ja wajosin omaan itseeni, mutta silti kukaan kolleegoista ei sanonut mulle poikkisanaa eikä kysynyt sitä tärkeintä: "Onko sulla kaikki hywin?" Ei ollut, eikä ollut kysyjiä, joten kun kelaa fbssa yli 600 "kaweria", toki tää tapahtui ennen fbtä, mutta silti ei yhtään kaweria, ei kukaan kysynyt, miten menee? Miksikö? Koska olin myös kohtausten ulkopuolella todella sosiaalinen, witsailin, pilailin ja pelleilin työkawereideni kanssa, kukaan ei näe toisen läpi eli KYSY YSTÄWÄLTÄSI, KAWERILTASI, miten sinulla menee? Ole tukena ja läsnä, ehdota kahwille menoa, leffaan mitä waan. Paras asia sanoa, on, että mitä mä woin tehdä sun kanssa? Mutta teet mitä waan, niin kyllä, kyseessä saattaa olla pelkästään pesunkestäwä MULKKU!

Terweisin,

I'm not crazy, just a little cuckoo ;)

Ps. Tää koski muhun ja aiheutti tän purkauksen, koska jo siinä paljastuu pintaa, että jatko kyssärit olisi olleet paikallaan: "”Minulla on niin vaikeaa, etten osaa olla kiva.”

Pss. Mä tunnen wieläkin noin.....

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.