Matleena Kuusniemi: ”En pelkää keski-ikää”

Toimitus

 

Näyttelijä Matleena Kuusniemi ei ole koskaan ollut yhtä onnellinen kuin 42-vuotiaana. Sen vuoksi hän haluaa kertoa, miksi keski-ikäistyminen on mahtavaa.
 

Matleena Kuusniemi istuu iltaa Vanhan Ylioppilastalon baarissa ja kuuntelee, kun rempseät näyttelijäkollegat väittelevät taiteen olemuksesta. Äänet kohoavat, sananpainot ovat itsevarmoja ja nokkeluudet sinkoilevat tupakansavusta paksussa ilmassa. Kuusniemi keskittyy tuijottamaan tuoppiinsa. Hän ei keksi mitään sanottavaa.

On 1990-luvun alku, ja Kuusniemi on päässyt ensimmäistä kertaa mukaan aikuisten teatteriryhmään. Muut Ylioppilasteatterin näyttelijät ovat mukavia ja ilmapiiri ryhmässä rento, mutta parikymppinen Kuusniemi ei tunne oloaan kotoisaksi. Hän miettii jatkuvasti, mitä muut hänestä ajattelevat ja jännittää sanomisiaan niin, että tunne lähenee paniikkia.

Keväällä 2016 epävarmuudesta ei näy jälkeäkään. Kuusniemi on pari viikkoa aiemmin palkittu Kultainen Venla -gaalassa Suomen parhaana naisnäyttelijänä. Hän haukkaa hyväntuulisena korvapuustia lähikahvilassaan Helsingin Kaapelitehtaalla ja sanoo olevansa onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin – kiitos ikävuosien.

Sen vuoksi 42-vuotias Kuusniemi haluaa kertoa jotain, mitä moni ei usko: keski-ikäistyminen on mahtavaa.

 

Ensimmäinen oivallus: Muiden mielipide ei ole tärkeä

”Vanhempana mitään ei tavallaan ole enää pelastettavissa, sillä oma polku on jo valittu”, Kuusniemi aloittaa ja pyyhkäisee kahvilan pöydälle varissutta sokeria lautasliinallaan.

”Se vapauttaa pois arvioivien katseiden alta. Sitä alkaa elää omien toiveiden mukaan – ei jonkin sellaisen, mitä kuvittelee muiden ihmisten haluavan.”

Siksi Kuusniemi ei hätkähtänyt, kun kollega ihmetteli alkuvuodesta Kultainen Venla -gaalassa, miksei häntä koskaan näy elokuvien ensi-iltajuhlissa.

”Ootko sä joku snobi”, kollega lohkaisi.

”Olen kaikki illat lasten kanssa pulkkamäessä”, näyttelijä vastasi hyväntuulisesti ja jatkoi juhlimista.

Kymmenen vuotta aiemmin hän olisi jäänyt analysoimaan kommenttia hermostuneena loppuillaksi. Silloin Kuusniemeä piinasi jatkuva epävarmuus.

”Olin herkkä ja ujo lapsi, ja minut kasvatettiin antamaan tilaa muille. Minulle opetettiin esimerkiksi, että isompi pala kakusta annetaan aina toisille”, hän sanoo.

Kuusniemi oppi olemaan tekemättä itsestään numeroa. Näkymättömästä lapsesta kasvoi pelokas nuori, jonka oli vaikea ilmaista muille toiveitaan ja ajatuksiaan.

”Tuntui siltä, että aina kun avasin suuni, möläytin jotain typerää. Koin, etteivät muut ihmiset ymmärrä, ja se oli raskasta.”

Hän ei osannut käyttäytyä muiden seurassa niin kuin olisi halunnut ja tuli mielestään väärin nähdyksi. Näytellessä tätä ongelmaa ei ollut. Parikymppisenä Kuusniemestä tuli ankara teatterikoululainen, joka käänsi arvioivan katseensa myös muihin.

”Kiinnitin älyttömästi huomiota muiden virheisiin. Olin suoraan sanottuna tuomitseva.”

Muutos tyytymättömästä kriitikosta itsensä ja muut hyväksyväksi aikuiseksi ei ollut salamannopea, sillä ensin Kuusniemen piti oppia pitämään itsestään. Mutta juuri siinä onkin hänen mielestään vanhenemisen lohdullisuus: kokemukset avaavat ihmisestä pikkuhiljaa uusia kerroksia.

Kuusniemeltä esimerkiksi vei vuosia oivaltaa yksi hänen oloaan eniten parantanut asia: Hän ei voi kontrolloida sitä, miten muut hänet näkevät. Siksi asiaa on turha murehtia.

”Nykyään minua ei enää häiritse, jos sanon jotain sellaista, mitä joku pitää sopimattomana. Ihmiset saavat olla sellaisia kuin ovat, eikä minun tarvitse ottaa itseeni, jos joku elää tai ajattelee eri tavalla kuin minä.”

 

Toinen oivallus: Oikeat ihmiset löytyvät

Hitaasti selvisi sekin, miksi Kuusniemen oli aina vaikeaa löytää paikkansa porukassa.

”Olen vasta aikuisiällä ymmärtänyt, että kavereiden saaminen ja yhteisöön kuuluminen vaatii omaa aktiivisuutta. Kavereita saa, kun menee ja kysyy pääseekö mukaan sen sijaan, että odottaa jonkun hakevan kotoa. Se on yksinkertainen mutta tärkeä asia.”

Kun Kuusniemi uskaltautui avaamaan suunsa ja tuomaan mielipiteensä julki, hän huomasi, etteivät ihmiset sittenkään tuomitse tai torju häntä. Syntyi itseään ruokkiva kierre: hyvät kokemukset tekivät rennommaksi ja rohkeammaksi, ja ihmisten kanssa oleminen helpottui.

Pieni hymy käväisee Kuusniemen kasvoilla, kun hän kertoo aikuisiällä löytäneensä ympärilleen ihmiset, joiden seurassa on hyvä olla. Kaikkia hänen lähimpiä ystäviään ja insinööri-aviomiestään yhdistää se arvokas ominaisuus, etteivät he loukkaannu, jos Kuusniemi on välillä poissaoleva tai vetäytyy hiljaisen tarkkailijan roolin.

”Omieni kanssa saan olla kokonainen, eikä minun tarvitse häivyttää itsestäni mitään puolia, jotta kokisin tulevani hyväksytyksi. Inhoan sitä, jos joku yrittää muuttaa minua. Odotan mieheltänikin, että hän tekee juuri niitä

asioita, joista itse tykkää, ja sanoo heti, jos jokin asia vituttaa.”

Tärkein oivallus Kuusniemelle on kuitenkin ollut tajuta, että vain hän itse on vastuussa omasta olostaan. Ei ole esimerkiksi puolison tehtävä tehdä häntä onnelliseksi.

”Jos sanon himassa, että minulla on masentunut olo, mieheni ei tarvitse osata ratkaista oloani tai edes tietää, mistä se johtuu. Usein en tiedä sitä itsekään. Minulle jo se on okei, että ihmiset ympärilläni kestävät tunteitani eivätkä ahdistu niistä. Minua ei tarvitse ymmärtää, kunhan vain saan olla.”

Kuusniemelle se on onnea.

 

Kolmas oivallus: Ammattitaito kantaa

Miten paljon virheitä ihminen voi tehdä! Surkeasti suoriuduttu! Kun Kuusniemi nuorempana luki kulttuurisivuilta arvosteluja elokuvistaan, hän ei rekisteröinyt kiitoksia vaan tarttui jokaiseen sanaan, joka oli mahdollista tulkita kritiikiksi, ja suurenteli niitä mielessään.

Kun vuodet kuluivat ja töitä riitti, Kuusniemen piti hyväksyä, että hän tekee jotain oikein. Hän onnistui niin yksinhuoltaja-alkoholistin kuin hienostorouvankin rooleissa, ja se kasvatti itsetuntoa. Viimeksi Kuusniemi esitti lapsensa hylännyttä entistä narkomaania tv-sarjassa Koukussa, josta parhaan naisnäyttelijän Kultainen Venlakin myönnettiin.

Nykyään kokemus ja varmuus näkyvät esimerkiksi siinä, että Kuusniemi ei enää hermoile ja pelkää koko uransa kaatuvan, jos yhtenä kuvauspäivänä kaikki takkuaa.

”Kun eräs ohjaaja sanoi minulle taannoin, että näyttelen epätasaisesti, ei tuntunut ollenkaan pahalta”, Kuusniemi sanoo ja naurahtaa.

Omaan ammattitaitoon luottaminen on tehnyt työn-

teosta rennompaa ja iloisempaa kuin aiemmin.

”Olen oppinut, että sen mitä teen, on riitettävä. Fokus on poistunut hyvällä tavalla itsestäni, ja sen ansiosta pystyn keskittymään paremmin työntekoon. Voi olla, että olen ratkaissut jonkin rooliini liittyvän asian aivan perseelleen, mutta ei kukaan muukaan voi ratkaista asiaa puolestani.”

 

Neljäs oivallus: Vastuu tekee onnelliseksi

”Minun täytyy onnistua pitämään tämä tyyppi elossa”, 34-vuotias Kuusniemi ajatteli liian suuressa pyjamassa sairaalan epämukavalla sängyllä. Hän piti sylissään vastasyntynyttä, lämmintä vauvaa ja ymmärsi, että ensimmäistä kertaa elämässään hänen oli opeteltava ottamaan vastuuta.

Se oli käännekohta. Aiemmin Kuusniemi oli pitänyt kynsin ja hampain kiinni vapaudestaan.

”En halunnut lukita vaihtoehtoja minkään asian suhteen – varsinkaan, jos tuntui, että minua yhtään painostetaan. Kävelin hanakasti pois parisuhteista enkä koskaan hakenut teatterikiinnitystä. Ajatus jämähtämisestä ahdisti ”, Kuusniemi muistelee.

Asian muuttivat esikoispoika Leo ja kolme vuotta myöhemmin syntynyt Tyko.

”Tajusin, että ei hemmetti, olen vastuussa näistä tyypeistä 24/7. Lasten luota ei voi kävellä pois.”

Vaippoja vaihtaessa oli aikaa ajatella esimerkiksi sitä, että aiempi vapaudenkaipuu saattoi johtua epävarmuudesta. Kuusniemi ei halunnut sitoutua muihin, koska ei luottanut itseensä.

”Mutta se, että lapsiin oli pakko sitoutua, tuntui hienolta. Kaikkein ihanin oli tunne, että minua tarvitaan.”

Hänen mielestään vanhemmuus on pohjimmiltaan melko yksinkertaista. 5- ja 8-vuotiaat pojat riemuitsevat, jos heidän kanssaan pelaa ja ulkoilee ja heidän juttujaan kuuntelee.

Kuusniemi elää nyt juuri sellaista elämää, jota hän olisi nuorempana kutsunut liian vähään tyytymiseksi: iloitsee siitä, että kotona on siistiä ja perhe pötköttelee sohvalla yhdessä. Kuusniemi sanoo oppineensa keskittymään siihen hyvään, mitä hänellä on, ja jättämään huomiotta sen, mitä häneltä puuttuu. Kolmikymppisenä hän kaipasi seikkailemaan reppureissulle Aasiaan jo ennen kuin oli purkanut laukut Euroopan-matkan jälkeen. Nyt perheen lomamatka kerran vuodessa riittää.

Joskus Kuusniemi tosin miettii, onko hänen moottorinsa sammunut, kun hän tuntee olevansa onnellinen hammaspesulla perheensä kanssa. Sitten hän muistaa, miten kuluttavaa oli, kun nuorempana mikään ei kelvannut.

”Joku voisi sanoa, että arkeni on vähään tyytymistä, mutta minulle se on läsnäoloa. Enää en ajattele, että koko ajan pitää elää kuin viimeistä päivää. Vanheneminen on tarkoittanut myös sitä, että jokaisen oman haluni toteuttamisen sijaan tahdon olla hyvä muille.”

 

Viides oivallus: Muutos on mahdollisuus kehittyä

Tuuliviiri. Sellainen Kuusniemi on aina ollut: helposti tylsistyvä ja muutoksia kaipaava. Siksi hän ei pelkää vanhenemista vaan on utelias tietämään, millaisia kokemuksia elämä vielä heittää eteen – siitäkin huolimatta, että on ammatissa, joka on erityisen armoton vanheneville naisille.

”On tsägää, kuuluuko niiden viiden joukkoon, jotka rooleja saavat. Mutta mielestäni on parempi luottaa tulevaisuuteen kuin murehtia.”

Alaan liittyvät ulkonäköpaineet eivät ole koskaan Kuusniemeä liiemmin huolettaneet.

”Minulla ei ole ollut ulkonäkökomplekseja. Ehkä siksi, että äitini ei koskaan kritisoinut omaa ulkonäköään”, hän kuittaa.

Kuusniemi uskoo, että vanhemmiten omaan ulkonäköön voi olla helpompaa olla tyytyväinen kuin nuorena. Hän itse pitää itsestään enemmän kuin koskaan ennen ja yrittää siksi myös kohdella itseään hyvin. Se tarkoittaa esimerkiksi pidättäytymistä oman kehon kritisoinnista.

”Olen ollut elämässäni ihan tarpeeksi kriittinen ja angstinen itseäni kohtaan. Ympäriltäni on jo alkanut kuolla ystäviä, enkä halua ankeuttaa jäljellä olevia päiviäni.”

 Nykyään Kuusniemeä ei haittaa edes satunnaisesti iskevä ulkopuolisuuden tunne.

”Vanhemmiten minusta on alkanut tuntua, että tykkään pelata ulkopuolisen paikkaa. Että oikeastaan se on turvani. Enää minun ei tarvitse yrittää olla mitään muuta kuin mitä olen.”

 

Teksti: Venla Pystynen
Kuvat: Jussi Puikkonen

 

Share

Kommentit

ikkiam
LUOMA

Tää oli ihana juttu!

Uusin Trendi oli!

Kiitos!

Kiti
Katso tarkemmin

Olen koko elämäni toivonut olevani vanhempi, varmempi ja tyynempi. Nuoruus on repivää, ja joskus tuntuu että olen liian herkkä kestämään sitä. 

Uskon, että tulen olemaan onnellinen keski-ikäinen.

Ensin vaan pitäisi opetella nauttimaan nuoruudesta ja luopua liiasta vakavuudesta.

maitokahvi
Päivän ajatus

Ihana juttu! Tosi kauniita ajatuksia itsensä hyväksymisestä, läsnäolon taidosta ja elämästä yleensä. Kiitos tästä! <3

Aivan upea haastis! Loistavia ajatuksia. Kiitos!

Ahdistus iski (Ei varmistettu)

Ahdistava juttu! Olen about saman ikäinen (40 v.) ja ajatus , että "mitään ei enää ole pelastettavissa" kuulostaa tosi pelottavalta. Ehkäpä siksi, koska oma polku on ei ole vielä löytynyt. Ja toisaalta vaikka olisikin, en toivoisi, että se olisi missään iässä kiveen hakattu.

Kommentoi