Mikään ei ole netissä enää salaista – paitsi keskinkertaisuus

Toimitus

Kehtaatko olla keskinkertainen? Netissä jaetaan nyt kaikki – paitsi harmaa arki.

 

Sängyssä makaa tuntematon nainen. Hänellä on vaaleat hiukset, nenärengas ja kalpea iho, ja hänen selfiensä
 tulee minua vastaan Instagramia selatessa.

Jos katsoo tarkkaan, voi panna
 merkille, että naisen kasvot kiiltelevät aavistuksen hiestä. Muuta erikoista kuvassa ei olekaan. Paitsi teksti. Kuva on merkattu tunnisteella #norovirus. Sen avulla pitsilakanoissa makoileva nainen haluaa kertoa koko maailmalle kärsivänsä ripulista ja oksentelusta.

Parin päivän päästä nainen lataa palveluun uuden kuvan. Hän on vaihtanut lakanat ja asettanut otsalleen kääreen. ”Eikö tämä ikinä lopu? #norovirus”, toipilas vaikeroi.

Maailman toisella puolella seuraan tuntemattoman ihmisen vatsataudin etenemistä ja pohdin, mitä vanhalle kunnon yksityisyydelle on tapahtumassa.

 

Julkiset potkut, 
julkinen ero

Yhdeksän vuotta sitten Facebook tuli Suomeen ja sai meidät raportoimaan tekemisistämme ja ajatuksistamme reaaliajassa muille ihmisille. Jo kavereiden ensimmäiset päivitykset tuntuivat kutkuttavan intiimeiltä paljastuksilta, vaikka jutut koskivatkin lähinnä sitä, kuinka tylsää oli istua kirjastossa selailemassa tenttikirjaa.

Niistä ajoista on tultu kauas. Viime aikoina olen lukenut sosiaalisessa mediassa päivityksiä, joissa liian 
ison asuntolainan ottanut avautuu vaikeuksistaan maksaa summaa takaisin, ja juuri eronnut kertoo tarkan päivämäärän, jona suhteen vaikeudet alkoivat.

Erouutisten ja maksuvaikeuksien lisäksi jaamme nettiin muitakin asioita, joita on pitkään pidetty tabuina tai salaisuuksina tai vähintään yksityisinä asioina.

Onkohan isovanhempien hautajaiskuvia koskaan ennen Suomen historiassa esitelty oman perheen ulkopuolisille ihmisille? Nyt esitellään. Koko maailmalle jaetaan nykyään myös se hetki, jona tuoreet vanhemmat tapaavat ensi kertaa perheen uuden tulokkaan.

Eikä pitsilakananainen ole ainut julkinen ripulipotilas. Instagramin vatsatautitunnisteen alle on ladattu kaikkiaan puolenkymmentätuhatta valokuvaa taudin kourissa kärvistelevistä ympäri maailmaa.

 

Tunteiden aika

Miksi ihmeessä? Dosentti ja folkloristiikan yliopistonlehtori Kaarina Koski antaa kaksi selitystä. Ensimmäinen on se, että sosiaalinen media on sekoittanut yksityisen ja julkisen.

”Intiimeistä asioista on aiemmin puhuttu kotona ja lähipiirissä. Julkisesti puhe vaikkapa ruumiineritteistä ei ole ollut sallittua, ainakaan paremman väen keskuudessa. Avioerokin oli pitkään asia, joka tuotti häpeää paitsi yksilölle, myös perheelle ja suvulle. Siksi siitä oltiin hiljaa”, Koski sanoo.

Nyttemmin monet tabut, vaikkapa juuri ero, ovat muuttuneet arkisiksi asioiksi. Niistä kerrotaan luontevasti, jos nyt ei koko maailmalle, niin muillekin kuin kaikkein läheisimmille. Koski uumoilee, että moni mieltää oman sosiaalisen median seuraajajoukkonsa suhteellisen pieneksi lähipiiriksi, vaikka erouutinen tai vatsatautikuva todellisuudessa tavoittaisikin satoja puolituttuja ja tuntemattomia. Toisen selityksen mukaan meistä on tehnyt lörppähuulisempia sosiaalinen media itse – ei se asenneilmaston muutos, joka sallii erosta puhumisen ilman hulttioksi leimautumista.

”Julkinen keskustelu on moniarvoisempaa kuin ennen. Netin ansiosta aiempaa useammat ihmiset saavat äänensä kuuluville. Ennen kuunneltiin auktoriteetteja, koska tavalliset ihmiset eivät edes päässeet ääneen”, Koski sanoo.

Nyt meillä on mahdollisuus jakaa asioita – ja sen me myös teemme.

Aitoustae

Mitä kaikkea tiedät parhaasta ystävästäsi?

Moni meistä ei tiedä edes kaikkein läheisimpien kavereidensa syvimmistä tunteista ja ajatuksista yhtä paljon kuin erään sellaisen ihmisen, jota suurin osa meistä ei ole koskaan tavannut: kirjailija Karl Ove Knausgårdin.

Norjalainen Knausgård on tämän hetken luetuimpia kirjailijoita, ja hänen teoksiaan on käännetty yli 20 kielelle. Minäkin olen viettänyt iltakausia ahmien kuusiosaisen Taisteluni-romaanisarjan sivuja, joilla Knausgård kertoo omasta elämästään käytännöllisesti katsottuna kaiken.

Ihailijoiden mukaan hänen teoksensa ovat määritelleet uusiksi koko kirjallisuuden. Samalla ne ovat myös järkyttäneet paljastuksillaan syvästi kirjailijan lähipiiriä.

Knausgård jos kuka tietää, että hyvä tarina muodostuu huipuista ja laaksoista: siihen kuuluu aina sekä iloisia sattumuksia että sielua repiviä vastoinkäymisiä. Siispä hän on avautunut kirjoissaan sekä lastensa syntymien aiheuttamasta euforiasta että isänsä synkästä alkoholismista.

Samalla ristiinvalotusperiaatteella toimii ihminen, joka päivittää nettipalveluihin onnistumisten ohella juttuja vastoinkäymisistään – vaikkapa postaa vapisevin käsin selfien sairasvuoteeltaan.

”Samoin kuin onnistumiset myös vastoinkäymiset ovat arjesta poikkeavia tapahtumia. Siksi niissä on aineksia koukuttaviksi tarinoiksi”, dosentti ja viestinnän tutkija Janne Matikainen sanoo.

Koukuttavien tarinoiden lisäksi vastoinkäymiset todistavat, että ruudun takana istuu oikea ihminen, ei päivitysautomaatti.

Täydellisyys on harvoin kiinnostavaa – ja vielä harvemmin se on uskottavaa. Jos kaveri puhuu aina vain siitä, millä kaikilla tavoilla asiat ovat elämässä hyvin, herää epäilys siitä, ettei tyyppi ole jutuissaan aivan rehellinen.

Juuri siksi omien kipukohtien paljastaminen täydentää omakuvan uskottavaksi, niin oikeassa elämässä kuin somessakin. Jos laatii kaksi iloista päivitystä siitä, kuinka ura on nousussa ja parisuhde kukoistaa, väliin naputeltu pikku paljastus vaikkapa vatsataudista vakuuttaa muut siitä, että omasta elämästä annettu kuva on aito.

Vatsatautijutut tosin ovat pieniä salaisuuksia verrattuna tempaukseen, jonka yhdysvaltalaisen Princetonin huippuyliopiston professori Johannes Haushofer teki viime keväänä.

Kuin julistaakseen avoimuuden ajan virallisesti alkaneeksi, Haushofer latasi Twitteriin käänteisen ansioluettelonsa, jossa hän luetteli hakemansa työt ja apurahat, joita ei ollut saanut.

Haushofer perusteli listaustaan sillä, että pelkkiin onnistumisiin keskittyminen on helppoa mutta haitallista. Totuus kun on se, että useimmat asiat, joita elämässämme lähdemme yrittämään, itse asiassa epäonnistuvat.

Monet samastuivat professorin sanoihin. Listauksen jakoivat omissa kanavissaan tuhannet ja taas tuhannet ihmiset, joista useat kiittivät kauniilla sanoilla Haushoferia avoimuudesta ja vertaistuesta omien epäonnistumistensa äärellä.

Avoimuus on rohkea ja kannatettava teko, jolla voi muuttaa maailmaa paremmaksi. Kun omat heikot kohdat eivät enää ole suuria salaisuuksia, vaan niistä puhutaan avoimesti edes netissä, kaikenlaisia tabuja on 
aiempaa helpompi rikkoa myös kasvotusten. Niin tutkija Janne Matikainen uskoo.

Mutta vaikka kertoisikin netissä avoimesti jopa uransa isoista epäonnistumisista, jotain jää aina paljastamatta: se, mikä jää ääripäiden väliin.

 

Siinä välissä

Bloggaaja kertoo yhtenä päivänä onnistuneista asuntokaupoistaan ja toisena lapsuutensa pahasta lukihäiriöstä. Tavallinen käyttäjä raportoi yhteisöpalveluihin paitsi häistään myös alakouluaikaisista kiusaamiskokemuksistaan.

Kaikki on siis kerrottu? Ei ihan niinkään.

Vain harva kokee joka päivä sekä suuria onnistumisia että jättimäisiä epäonnistumisia. Useimmiten oma suoritus niin aamun työpalaverissa kuin illan jumppatunnillakin on säkenöivän menestyksen tai täyden katastrofin sijaan jotain siitä väliltä, eli haalean keskinkertainen.

Mutta keskinkertaisuudesta on vaikea muotoilla vetävää tarinaa – sellaista, jonka osiksi jo filosofi Aristoteles määritteli selkeän alun, keskikohdan ja lopun.

Vaikka olisi ollut koko elämänsä seiska plussan oppilas matematiikassa, netissä tulee helposti kerrottua tarinaa, jossa keskinkertaisuus on korvattu epäonnistumisella.

Epäonnistumisesta alkaa juttu, jossa suuret vaikeu-det koulun matematiikan tunneilla olivat vähällä nujertaa haaveet rakennusinsinöörin urasta. Siinä keskikohta. Mutta eivätpä nujertaneetkaan, sillä käyttäjällä on nyt rakennusvirastossa työpaikka, jonne on mukava mennä joka päivä. Loppu.

Keskinkertaisuuden peittelyllä on hintansa. Netin piti tehdä yhteiskunnista aiempaa demokraattisempia ja päästää kaikki tasapuolisesti ääneen. Niin ei ehkä ole käynytkään, arvioi tutkija Janne Matikainen. Pienten ja suurten paljastusten kääntöpuolena nettiin syntyy hiljaisten ryhmä, joka ei pääse juttuun mukaan.

Hiljaiset somen

Sellaiseen kuuluu kaverini, jolla on ongelma. Hän haluaisi pitkästä aikaa antaa itsestään elonmerkin Facebookissa ja muiden seuraamisen sijaan tehdä itsekin päivityksen. Aihetta vain on vaikea keksiä, koska hänen elämässään ei ole tapahtunut mitään mullistavaa.

Ei, kaverini ei toivo, että olisi eronnut, saanut potkut töistä tai masentunut, vaan että mieleen tulisi mikä tahansa mehukas juttu, jonka avulla pitkän nettihiljaisuuden päättäminen tuntuisi oikeutetulta. Tällaisia asioita me tutkitustikin nykyään mietimme somea päivittäessämme.

Tarpeeksi mehevää juttua ei synny, ja kaverini kuulumiset jäävät taas kuukausiksi kertomatta. Hänen olonsa tuntuu samalta kuin meluisassa kaveriporukassa, jossa äänensä saavat kuuluviin ne, joilla on kovin ääni tai parhaat läpät. Ulkopuoliselta.

Ehkäpä yhteistä jaettavaa voisi saada siitä, mikä suurinta osaa ihmisistä todella yhdistää: tylsästä mutta vapauttavasta keskinkertaisuudesta.

”Monen arki on pohjimmiltaan harmaa tiistai, jona ei tapahdu yhtään mitään”, tutkija Matikainen summaa.

Ajatus keskinkertaisuudesta tavoiteltavana asiana ei itse asiassa ole kovin kaukaa haettu. Harmaa tiistai voi olla muutakin kuin tylsä, sen todisti jo parin vuoden takainen normcore-muoti. Tavallisuutta ylistävä trendi teki harmaista college-paidoista, perusfarkuista, juoksulenkkareista ja terveyssandaaleista tavoiteltavia ja kiinnostavia.

Koska elämä on aaltoliikettä, niin käy todennäköisesti pian myös sosiaalisessa mediassa. Kuka tietää, ehkä haluammekin seuraavaksi kertoa elämästämme tarinoita tunnisteella  #harmaatiistai.

Teksti Raisa Mattila
Kuva Toni Härkönen ja Timo Villanen

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2016. Tilaa Trendi tästä.

LUE MYÖS: Julkkikset lähtevät nyt Instagramista, pian lähdet sinäkin.

Kommentit

Kiti

Nykymaailmassa pitäisi aina olla kaunein, kiinnostavin ja paras. Se on uuvutavaa. Tasaisen hyvä arki ja juurikin se keskinkertaisuus eivät riitä, kaiken pitäisi olla jotenikin eeppistä. Se on hassua, sillä jokainen perushyvää arkea elävä on onnekkaampi kuin suurin osa maapallon ihmisistä.

Kiinnostava artikkeli kaiken kaikkiaan. Ispiroi uusimman postaukseni:

http://www.lily.fi/blogit/katso-tarkemmin/arki-onnekkaille

Katja Mäkelä
Onnellinen keho

Vältän itse facebookin käyttöä, en viihdy siellä. Siellä selaillessaan tulee tunne, että on oltava jotakin mieltä. Mitä jos en ole tai näen asian usealta eri kantilta? Instagram on siinä mielessä miellyttävämpi käyttää, voin vain olla ja katsoakuvia arjesta, olkoonkin joskus reilulla filtterillä sävytettyjä. Jatkuva kannanotto ja puolien valitseminen ehkä myy ja herättää huomiota, mutta en halua lähteä siihen kelkkaan. Jos en pärjää sosiaalisessa mediassa, niin ei se haittaa. Pärjään omassa elämässäni ja se riittää :)

annakarin
Anna Karin

Olenko ainoa, jonka oli pakko heti artikkelin alussa etsiä instagramista tuo vaalea noroviruspotilas? Uteliaisuus on välillä vähän nolo luonteenpiirre.

 

nakedtruth
naked truth

et ole... täällä toinen! :D

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.