Miksi lapsettomuudesta pitäisi puhua entistä avoimemmin

Ladataan...
Toimitus

Lapsettomuudesta puhutaan usein kuin mielenterveysongelmista: siitä kärsitään yksin tai avaudutaan vasta jälkikäteen. Maria Kuosa (kuvassa yllä) ja Noora Friman ovat lapsettomia, joiden oloa hiljeneminen pahensi entisestään. Siksi he päättivät puhua.


Kotkalainen Maria Kuosa, 39, sai ensimmäisen keskenmenonsa kymmenen vuotta sitten. Hän oli miehensä kanssa Kanarian-lomalla, kun hänet vietiin hotellilta ambulanssilla Las Palmasiin sairaalaan. Siellä varmistui se, mitä Maria oli pelännyt pakokauhuisesti koko alkuraskauden ajan. Keskenmeno.

Palatessaan sairaalasta hotellille Maria istui bussissa isot vaipat sortseissa, tuijotti ulos ja ajatteli, että tämä ei voinut olla totta. Hän soitti ystävälleen Suomeen ja kertoi, mitä oli tapahtunut.

Niin hän teki myös, kun keskenmenoja tuli lisää, yhteensä neljä seitsemässä vuodessa. Marialla todettiin endometrioosi ja monirakkulaiset munasarjat. Hän tuli kyllä raskaaksi, mutta mikään ei tuntunut pysyvän sisällä. Lapsen saamisesta tuli pakkomielle. Maria teki kahdeksan vuoden aikana 32 raskaustestiä ja osti 20 vauvanvaatetta.  

”Olin raivohullu haluni kanssa saada lapsi.”

Maria hoiti hulluutta puhumalla. Hän masentui ja puhui lisää. Rääkkäsi itseään kuntosalilla, pyöräili lumituiskussa – ja puhui, puhui, puhui. Miehelleen, sukulaisilleen ja varsinkin ystävälleen, jota hän kutsuu sielunsiskoksi.

”Puhuminen on aina auttanut minua. Oli aikoja, kun en päässyt edes töihin tai sängystä ylös, mutta aina olen puhunut”, Maria sanoo.
 

He lepertelevät kahviloissa vauvoilleen ja kuljettavat taaperoitaan olkapäillä. Heillä on tutti käsilaukussa ja työpisteen seinällä kuva lettipäisistä sisaruksista. Varsinkin näin keväisin tuntuu, että heitä on kaikkialla, kuten raskausmahansa kanssa keinahdellen kulkevia naisiakin: heitä, joilla on lapsia.

Mutta kaikki lapsiin liittyvä ei näy päällepäin. Esimerkiksi: keskenmeno, negatiivinen raskaustesti, hedelmöityshoitojen alkaminen, inseminaatio, endometrioosi, hormonilääkitys, kohdunpoisto – ja odotus, joka vain jatkuu ja jatkuu eikä suostu muuttumaan näkyväksi, ei kahdeksi viivaksi, kasvavaksi mahaksi, lapseksi, josta voisi ottaa kuvan. #mybaby #cutebaby

Lähtökohtaisesti emme tiedä, ketkä ympärillämme olevista ihmisistä kärsivät tai ovat kärsineet lapsettomuudesta. Paljon heitä kuitenkin on: joka kuudes pari kohtaa Suomessa lapsettomuuden.

Lapsettomuudesta puhuminen muistuttaa hieman mielenterveysongelmista kertomista. Usein niistäkin kärsitään hiljaa tai avaudutaan, kun ongelma on ohi. Kuinka monen tunnetun ihmisen masennuksesta olemme lukeneet – sen jälkeen, kun se on selätetty?

Kyse on yksityisyyden säilyttämisestä, mutta myös häpeästä. Lapsettomuudesta kärsivän mielessä voi risteillä monia aatoksia: Kelpaanko uuteen työhön, jos muut arvelevat minun olevan epävakaa ja jotenkin viallinen? Onko alati surullinen ihminen rasittava ystävä?

Mutta yhä enemmän on myös sellaisia kuin Maria. Heitä, jotka puhuvat ja kertovat avoimesti, miten iso asia voi olla se, mitä ei edes ole.
 

Maria tietää, että tahaton lapsettomuus näyttää ulkopuolisille samalta kuin tietoinen valinta elää ilman lapsia, mutta on aivan erilaista.

Hän päätti omalla kohdallaan tehdä selkeän eron vapaaehtoisesti lapsettomiin ryhtymällä lapsettomien vertaistukiryhmän vetäjäksi. Hän kutsuu sitä ”kaapista tulemiseksi”: Marian lapsettomuudesta tiesivät lähisuku ja ystävät, mutta ryhmän vetäjäksi ryhtyminen oli askel aiempaa isompaan avoimuuteen.

Maria antoi haastattelun Etelä-Suomen Sanomiin ja alkoi päivittää Facebookiin kuulumisia kirkon ja kätilöiden järjestämistä Tyhjän sylin messuista, ennen äitienpäivää vietettävästä lapsettomien lauantaista ja lapsettomien yhdistyksen Simpukan tapahtumista.

Maria kirjoitti runon lapsettomuusaiheiseen runokirjaan, ja nyt hän on kansikuvassa lapsettomuudesta kertovassa valokuvateoksessa, josta tämänkin jutun yhteydessä olevat kuvat ovat. Kirjan on tehnyt valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta, ja sen nimi on Odotus.

Marian motiivi avoimuudelle on sama kuin monilla, jotka kertovat vaikkapa sairaudesta tai kohtaamastaan kriisistä julkisesti: jospa joku saisi apua kuullessaan, ettei ole yksin ja ainoa.

Tiedon jakaminen vähentää myös tilanteita, joissa oletetaan, että kaikilla tietynikäisillä on lapsi. Hetkiä, joina tuttava kyselee, oliko hyvä äitienpäivä, tai kioskin myyjä tyrkyttää kotiinvietävää lapsille ja sanoo: ”Vie edes äidillesi, jos lapsia ei ole.”

No, Marian äiti on kuollut ja lapsia hän ei ole saanut, vaikka haluaisi. Häälahjaksi saadut vauvantossut ovat jääneet käyttämättä.
 

Jos lapsihaaveestaan ei halua kertoa muille, se jää omaksi salaisuudeksi. Vaikenemisessa ei tietenkään ole mitään pahaa, asiahan on tavattoman yksityinen.

”Olisin halunnut lapsen, mutta sitä ei vain tullut”, sanoo nainen, jonka mielestä ajatus asian jakamisesta tuntemattomien kanssa tuntuu vieraalta. ”Lapsettomuudesta ei tullut meille kriisiä, enemmänkin elämäntapa”, hän sanoo.

Jokainen lapsettomuuden kanssa kamppaileva käsittelee asiaa eri tavoin, ja Marian tapa on avoimuus. Siinä vaiheessa kun lapsettomuudelle ei näkynyt loppua, Maria kertoi työkavereilleen jättäytyvänsä äitiysloman sijaan lapsettomuuslomalle. Hän otti töistä palkatonta vapaata ja lähti Tansaniaan vapaaehtoistyöhön. Siellä hän tajusi, että hänen parisuhteensa oli tiensä päässä.

”Se suhde oli niin surullisilla asioilla raiskattu. Joitakin pareja lapsettomuus yhdistää, meidät se erotti.”

Maria huomasi olevansa miehelleen katkera. Mariasta tuntui, että mies ei osannut olla läsnä hänen surussaan: lohduttaa, tukea, pitää vaikka vain kädestä kiinni osoituksena siitä, että oli Marian vieressä.

Marian nykyisellä miehellä on lapsia edellisestä liitosta. Arki sujuu, mutta Maria myöntää, että ei ole kevyttä tai helppoa hyväksyä, että muut saavat lapsia, kun hän ei.

”Joka toinen viikonloppu, kun mieheni lapset ovat meillä, se osattomuus iskee vastaan: välillä rajummin, välillä ei ollenkaan.”

Maria voi nyt paremmin kuin niinä aikoina, joina hän halusi melkein enemmän kaksi viivaa raskaustestiin kuin itse lapsen. Vauvakuume on aluksi ainakin osittain hormonaalista, mutta hiljalleen siitä muodostuu osa itseä. Ajan kanssa lapsettomalle kehittyy lapsettoman identiteetti, Maria sanoo.

”Minäkin vetelin aluksi hormoneja ja kävin tutkimuksissa, mutta en tiennyt olevani ’lapseton’.”

Vaikka lapsensaantihulluus on ohi, Maria ei ole lakannut suremasta eikä valmistunut kypsäksi lapsettomaksi. Eikä hän totisesti ole lakannut puhumasta. Maria ei ole koskaan saanut avoimuudestaan kritiikkiä, mutta välillä hän miettii, kyllästyvätkö muut hänen lapsettomuuteensa.

”Muitahan saattaa ärsyttää lapsettomien suru. Että mitä ne siellä taas huutelee, on maailmassa pahempaakin tapahtunut.”

Surujen vertailu on tuttua niille, jotka päättävät kertoa avoimesti suruistaan. Lapsettomuus? Mitä se on verrattuna syöpään? Kohtukuolema – eihän se edes tuntenut lastaan!

”Tässä oppii sitäkin, ettei itse mitätöi toisten suruja”, sanoo Maria.

”Minussa lapsettomuus istuu kuin tikku paskassa hamaan hautaan asti. Oma päätökseni on, jäänkö siihen kieriskelemään vai elänkö elämääni.”
 

Vaikka avoimuus voi altistaa arvostelulle, se tuo myös esiin lapsettomuuden koko kaaren. Tamperelainen Noora Friman, 36, (kuvassa yllä) huomasi jo lapsettomuustaipaleensa alussa seitsemisen vuotta sitten, että lapsettomuudesta kerrottiin julkisuudessa lähinnä tarinoita, joissa asia oli loppuun käsitelty. Joko lapsi tuli ja toi onnen mukanaan tai sitten lasta ei saatu, mutta päähenkilö selvisi pettymyksestä ja löysi elämälleen uuden suunnan.

Nämä tarinat eivät lohduttaneet Nooraa. Tuntui, että hän oli itse yksin keskellä surua ja hämmennystä, mutta muiden osalta draaman kaari oli kuljettu onnelliseen loppuun. Noora kävi vertaistukiryhmässä ja alkoi kirjoittaa Toiveissa-nimistä blogia. Vapunpäivänä 2013 hän kirjoitti:

”Kateus, katkeruus, inho, pelko, kauna. Tunteeni ovat alhaisia. Olen katkera siitä, että olen jäänyt niin yksin. Olen katkera siitä, että elämästäni ja tunteistani tehdään oletuksia eikä minua muisteta kuunnella. Minua inhottaa paisuva vartaloni, ällöttävä endometrioosikudos, joka koko ajan valtaa tilaa sisältäni. Minua pelottaa, että tämä ei koskaan lopu.”

Blogin lukijoissa ja vertaistukiryhmässä oli paljon niitä, jotka olivat vastaavassa tilanteessa kuin Noora. Nopeasti kuitenkin paljastui myös lapsettomien vertaistukeen liittyvä tragedia: kuka tahansa voi milloin tahansa tulla raskaaksi. Ensikohtaamisella voi kokea, että toinen lapseton ymmärtää täysin. Päästään syvällisiin ja luottamuksellisiin keskusteluihin – kunnes seuraavalla tapaamisella toinen onkin raskaana. Tilanne on vaikea molemmille.

”On hurjaa, että aloin itsekin pelätä raskaustestin tekemistä: Mitä jos se on positiivinen? Miten kerron muille, jotka vielä odottavat?”
 

Sellaista tilannetta ei tullut. Noora katsoi vierestä, kun aina uusi lapsettomuustarina hänen vierellään päättyi. Hän itse kärvisteli hormonihoidoissa ja endometrioosikipuja taltuttavassa Panacod-pöhnässä. Suomessa jopa 200 000 hedelmällisessä iässä olevaa naista sairastaa endometrioosia, ja noin puolella  heistä esiintyy lapsettomuutta.

”Tuntui, että olin aina viimeinen, joka jäi vertaisryhmään istumaan, kun muut siirtyivät eri maailmaan.”

Endometrioosista ei parane, mutta osalla kivut hellittävät, kun koko kohtu poistetaan. Lopulta niin tehtiin myös Nooralle. Nyt hänestä tuntuu, että juuri avoimuus on se asia, joka auttoi surussa tämänkin vaiheen yli.

”Miksi sulkea toiselta se tieto, jonka avulla hän pääsee lähemmäs minua ja voi auttaa? Vaikenemalla sulkisin itseni avun piiristä”, Noora sanoo.

Mutta voiko lapsetonta auttaa surussa? On ainakin yritettävä, sillä lapsen saamisessa on kyse elämästä ja kuolemasta, myös lasta toivovan aikuisen näkökulmasta. Jopa viidesosalla lapsettomista naisista on masennusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Miehet kärsivät keskimäärin vähemmän kuin naiset, mutta varsinkin jos lapsettomuuden syy löytyy miehestä, kriisi voi olla kova.

Noora kertoo kokeneensa syvää ulkopuolisuutta suhteessa maailmaan, jossa kaikilla muilla näyttäisi olevan lapsi – tai vaikka kuukautiset.

”Lopulta olin kateellinen siitäkin, että kollegalla on menkat. Minulla niitä ei hoitojen takia ollut”, Noora sanoo.

Suru lapsettomuudesta meni niin pahaksi, että Noora menetti turvallisuuden tunteensa, ahdistui ja alkoi pelätä itsetuhoisuutta.

”Jos seisoin rautatieasemalla, piti seisoa tosi kaukana raiteesta, sillä pelkäsin, että voisin astua raiteille. Olisin tehnyt mitä vain, että se ahdistus olisi loppunut.”

”Välillä en saanut henkeä, huohotin vain pinnallisesti ja saatoin mennä makuuhuoneeseen peiton alle enkä tullut pois moneen tuntiin.”

”Pelkäsin kaikkea: että joku läheinen kuolee, lemmikeille tapahtuu jotain tai talo palaa.”

Kaikesta kokemastaan Noora kirjoitti blogiinsa. Hän puhui läheisille ja ajatteli, että se suojaa häntä itseltään.

”Suruun auttaa, että muutkin tietävät, miksi ja mitä suret”, Noora sanoo.
 

Noora kirjoitti blogiaan alun perin nimimerkillä. Nyt hän julkaisee siellä myös esimerkiksi lehtijutut, joissa kertoo lapsettomuudesta nimellään ja kuvallaan. Kuten Marian, myös hänen ajatuksiaan ja kuviaan on tuoreessa Odotus-valokuvateoksessa.

”Avoin puhe on tietynlainen suojamuuri”, Noora sanoo. ”Nyt kukaan tuttu ei kysy hölmöjä tai ehdota, että hankkisin lapsia.”

Noora ei halua, että lapsettomuuden ympärillä kyräillään tai koko aihetta vältellään.

”On ollut helpottavaa tajuta, että lapsiuteluihin voi vastata myös näin: minulla ei ole lapsia, mutta haluaisin, että olisi.”

Avoimuuden kautta Noora on löytänyt vielä yhden motiivin puhua lapsettomuudesta. Ehkä nekin, jotka eivät ole lapsettomuutta kokeneet, ymmärtävät sitä paremmin, jos joku kertoo, millaista se voi olla ja mistä se voi johtua.

Tie on jokaiselle lapsettomalle erilainen. Siitä, että yhä useampi puhuu omastaan ja kertoo avoimesti, millainen tie voi olla, on hyötyä: samalla yhä
useampi ymmärtää, että lapsettoman tarina ei aina pääty siihen, kun synnytyslaitokselta kannetaan kotiin pikkuisiin nuttuihin puettu uusi elämä.
 

Lapsettomuutta ei näe Noorasta päällepäin – eikä hänestä näe sitäkään, että hän odottaa nyt omaa lasta. Noora ja hänen miehensä ovat adoptiojonossa neljättä vuotta. Lapsi haetaan Etelä-Afrikasta.

Noora opettaa suomea maahanmuuttajataustaisille lapsille Tampereella. Hän on kertonut lapsettomuudesta ja adoptiolapsen odottamisesta myös oppilailleen.

”Oppilaat ottavat sen tosi ihanasti. Nyt he odottavat meidän kanssamme.”

Opettaja uskoo, että hänen oppilailleen tekee hyvää huomata, ettei biologisen lapsen saaminen ole itsestäänselvyys.

”Vaikka puhun oppilaille terveystietotunnilla ehkäisystä, he varmaankin muistavat minun kauttani myös sen, että lapsia ei hankita tuosta noin vain.”

Toisinaan lasten suorapuheisuus tekee näkymättömästä näkyvää.  Hiljattain yksi Nooran ekaluokkalaisista oppilaista kysyi, onko opettajalla lapsia. Ei minulla ole, Noora vastasi. Ekaluokkalainen ei peitellyt hämmästystään:

”Eikö? Kun sä tunnut ihan äidiltä!”

Lapsi puki sanoiksi Nooran tunteen: hänestäkin tuntuu ihan äidiltä.
 


Haluatko vaikuttaa Trendin sisältöihin ja kertoa mielipiteesi jutuistamme? Liity tästä Trendin lukijapaneeliin.


Teksti: Reetta Räty
Kuvat: © Raisa Kyllikki Ranta, Odotus-kirjasta teokset Maria, Lahti 2012 ja Noora ja Mathilde, Tampere 2012.

 

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Lukija (Ei varmistettu)

Hei,

Kiitos mielenkiintoisesta jutusta!
Lily voisi osaltaan auttaa keskustelussa luomalla aiheelle oman kategorian blogipostauksiin. Nyt lapsettomuuskeskustelut ohjautuvat lähinnä "vauvakuume" -kategoriaan, mikä on saanut useat lapsettomuudesta kärsivät bloggarit kommentoimaan, että lapsettomuus on usein jotain ihan muuta kuin vauvakuumetta.

terkuin lukija :)

Toimitus
Toimitus

Kiitos palautteestasi! Tosi hyvä pointti, otamme tämän huomioon kategoriasuunnittelussa.

Kommentoi

Ladataan...