”Minusta on tullut kaikista juuristaan ylpeä, aito ruskeaihoinen suomalainen”

Ladataan...
Toimitus

Toimittaja Sean Ricks teki pikkulapsesta asti kaikkensa sulautuakseen joukkoon kotimaassaan. Mitä tapahtui, kun hän lopetti yrittämisen?


Seisomme tyttöystäväni kanssa ravintolajonossa Helsingin Stockmannilla ja rupattelemme siitä, mitä tekisimme iltapäivällä. Vaikka minä olen kesätyöläinen ja hän elää opintotuella, olemme päättäneet vapaapäivän kunniaksi hemmotella itseämme ylihinnoitelluilla jokirapusalaateilla.

Edellämme jonossa seisoo vanhempi rouva, vähän höpsähtäneen oloinen, huoliteltu ja selvästi varakas. Maksettuaan lounaansa hän kääntyy tyttöystäväni puoleen ja tokaisee vilpittömästi: ”Hyvin olet sille suomea opettanut!”

Sitten hän jatkaa matkaansa. Tyttöystäväni on niin hämillään, ettei saa sanaa suustaan. Minua naurattaa ja, suomeksi sanottuna, myös vähän vituttaa.
 

Amerikkalaislapsesta suomalaispojaksi

Olin nelivuotias, kun muutimme äitini ja isosiskoni kanssa New Yorkista Suomeen 1980-luvun lopussa. Yhdysvaltalainen isäni oli kuollut muutamaa viikkoa aiemmin no­peasti edenneeseen imusolmukesyöpään.

Äitini halusi kotiin. Suomessa asuivat kaikki sukulaiset, koulutus oli ilmaista ja lapset uskalsi päästää pihalle leikkimään ilman valvontaa.

Minun maailmani oli hetken päälaellaan. Brooklynilainen rivitalonaapurusto vaihtui Atlantin ylityksellä tamperelaiseen Kaukajärven lähiöön metsän ja valtatien välissä.

Vaikka minulla oli ainoastaan Suomen passi, olin amerikkalainen lapsi. Ensimmäisenä päivänä Suomessa menin uuden kotitalomme pihaan leikkimään. Betoniset kerrostalot olivat yksinkertaiset ja karut, aikuiset seisoskelivat parvekkeella sillä aikaa, kun vaaleatukkaiset lapset juoksivat leikkikentällä. En ymmärtänyt heidän puheestaan sanaakaan.

Kaikki oli uutta. Amerikassa kuljimme autolla joka paikkaan, Suomessa piti ottaa siniharmaa nysse päästäkseen jonnekin. Myös ruoka oli erilaista. Siinä missä ennen tilasimme kotiin kiinalaista, nyt kokattiin itse kesäkeittoa ja janssoninkiusausta.

Vanhasta kodista muistuttivat television amerikkalaiset piirretyt ja enoni turkoosi Ford Taunus, josta puuttuivat turvavyöt. Isälläni oli ollut samanlainen. Muistin istuneeni sen takapenkillä siskoni kanssa matkalla lelukauppaan.

Lapsena uuteen tottui nopeasti. Suomen kielestä tuli äidinkieleni, ja väänsin pian Tampereen murretta. Sinä oli sää, minä oli mää, ja meillä pelattiin kiakkoo. Kerran kaverini houkutteli minut metsään poimimaan vadelmia. Pelkäsin viikon verran, että mahassani kasvaa kuoriaisia, mutta marjan maku oli hyvä, joten pyöräilin metsään uudelleen.

Minusta kasvoi tavallinen suomalaispoika. Itkin, kun Suomi hävisi Kanadalle jääkiekon MM-finaalissa 1994, pidin unelmakääretortusta, ajoin Helkaman pyörää ja katsoin torstai-iltaisin Speden spelejä.

Tiesin silti, että olen erilainen kuin muut. Koulukaverit saattoivat välillä sanoa ihan unohtavansa, että olen musta. Itse en päässyt unohtamaan. Kun koulumatkalla kaksi teinipoikaa kutsui minua täydessä bussissa kovaan ääneen neekeriksi, yksikään matkustaja ei sanonut mitään.

Olin tokaluokkalainen ja tein kuten kaikki muutkin: pidin suuni kiinni.

Minun suomalaisuuteni ei vuosien kuluessakaan tuntunut riittävän muille. Baarissa joku tuli vähän väliä ihmettelemään, mistä olen oikeasti kotoisin. Kadulla ihmiset tuntuivat katsovan minua vähän pidempään kuin muita vastaantulijoita.

Kerran kahvilassa suomalainen myyjä ei suostunut palvelemaan minua suomeksi, vaikka vastasin hänelle sinnikkäästi meidän kummankin äidinkielellämme. Molempia hämmentänyt kohtaaminen kulminoitui siihen, että mies ilmoitti – edelleen englanniksi – kahvilan menevän kiinni. Kello oli kaksi iltapäivällä, sulkemisaika ei ollut lähelläkään.
 

Miksi takerrun suomalaisuuteen?

Maaliskuun ensimmäinen päivä vuonna 2013 oli aurinkoinen, ulkona pakasti kevyesti. Sinä päivänä vaimostani ja minusta tuli pienen tytön vanhemmat. Olin yhtä aikaa iloinen ja hämmentynyt.

Minulle lapsen syntymä merkitsi isäksi tulemisen lisäksi toistakin mullistusta.

Minulla on sekä afroamerikkalaisia että intiaanijuuria, mutta en ollut koskaan pysähtynyt tutkimaan niitä. Vaimoni kannusti minua vuosien ajan ottamaan selvää ei-suomalaisista sukujuuristani, mutta en suostunut.

Minulla on kolme isovelipuolta, isän lapsia äitiäni edeltäneestä avioliitosta. Kun muutimme Yhdysvalloista Suomeen, yhteydenpito välillämme lakkasi vähitellen. Pikkupoikana ja teininä vakuutin itselleni, että perhe Atlantin toisella puolella ei merkitse minulle mitään. Elämäni on Suomessa.

Kun minusta 29-vuotiaana tuli isä, olin viimein valmis myöntämään, mistä kaikesta suomalaisuuteen takertumisessani oli kyse. Halusin totta kai olla yksi muiden joukossa, mutta samalla olin vihainen. Olin vihainen minut unohtaneille veljille, mutta kaikkein eniten olin vihainen isälle siitä, että hän otti ja kuoli ja jätti elämääni tyhjän tilan.

Nyt minun kuitenkin oli päätettävä, minkälaisia arvoja halusin opettaa omalle tyttärelleni. Oliko minulla oikeus riistää häneltä tieto omista juuristaan?

Oli aika päästää irti menneistä. Minun piti lakata sopeutumasta.
 

Mä hiihdän

Noina aikoina muuttui muukin kuin minun elämäni. Vuoden 2011 tienoilla ilmapiiri Suomessa oli alkanut kiristyä. Sen huomasi pikkuhiljaa esimerkiksi internetin keskustelupalstoilla, joilla ihmiset kirjoittivat omilla kasvoillaan avoimen rasistisesti – tavalla, johon kaltaiseni nettinatiivi ei ollut aiemmin törmännyt. Kaupungilla minua solvattiin enemmän kuin vuosiin.

Talouden taantuman ja kansallismielisyyden nousun vaikutukset alkoivat näkyä Suomessakin, eikä perussuomalaisten vaalimenestys ollut ainoa merkki. Ihmiset tuntuivat käpertyvän sisäänpäin ja sylkevän pelkoaan ja pahaa oloaan ulos aggressiivisin sanoin.

Ystävä- ja tuttavapiirini oli järkyttynyt, ja puolet Facebook-kavereistani fantasioi maastamuutolla. Minulla tilanne nosti pintaan vanhoja muistoja. Kuten hiihtämisen.

Neljäsluokkalaisena opettelin hiihtämään kerrostalomme pihalla, koska Suomessa pitää osata hiihtää. Äitini ja siskoni eivät tienneet lajista mitään, ja koulun liikuntatuntien hiihdonopetus perustui siihen, että kaikki osaavat tekniikan jo valmiiksi. Ryhdyin siis toimeen itsenäisesti.

Hiihdin päivästä toiseen ympyrää pyykinkuivaustelineillä. Suksissa ei ollut luistoa, mutta hiihdin hampaat irvessä iltahämäriin, kunnes äiti huusi sisälle joko syömään tai nukkumaan. Seuraavana päivänä koulun jälkeen aloitin alusta. En siksi, että olisin nauttinut hiihtämisestä vaan siksi, että olin päättänyt osata sen, mitä ajattelin oikean suomalaisen hallitsevan.

Harjoittelu tuotti tulosta. Hypin tasajalkaa sukset jalassa, kun liikunnanopettaja kertoi erään hiihtotunnin jälkeen ilouutisen: pääsin koulujen välisiin kisoihin. Olin äärimmäisen ylpeä saavutuksestani.

Ennen kisapäivää järkeilimme äitini kanssa, että pakkassäähän pitää pukeutua lämpimästi. Lopulliseen kisa-asuuni kuuluivat laskettelulasit, karvahupullinen untuvatakki, isot toppahanskat ja kahdet pitkät kalsarit. Tulin kisassa toiseksi viimeiseksi.

Vei parikymmentä vuotta ymmärtää, että elämäni oli pitkään yhtä perässähiihtämistä, ja tuo talvi kuvasti suhdettani kotimaahani.

Olin aina jäljessä, koska yritin niin kovasti kelvata ja olla joku muu kuin olen: pidin afrotukkani lyhyenä, valehtelin pitäväni Uuno-elokuvista ja koulussa lauloin Maamme-laulun kovempaa kuin muut laulut.

Kunnes tuoreena isänä, jytkynjälkeisessä Suomessa sain ajatuksen: Mitä jos lopettaisin yrittämästä sulautua joukkoon? Mitä minusta jäisi jäljelle?
 

Hyvinvointivaltion huomassa

Suomi on antanut minulle paljon. Olen yksinhuoltajaäidin poika. Perheemme ei ollut varakas, mutta olen saanut korkeakoulutuksen, sillä se oli käytännössä maksuton.

Vaimoni opiskelee vielä, ja asumme kahden tyttäremme kanssa Alvar Aallon arkkitehtitoimiston suunnittelemassa opiskelija-asuntosäätiön kolmiossa. Meillä on 72 neliömetriä ja parveke, saunavuoro ja pihalla parkkiruutu vuoden 2004 punaiselle perhefarmarille.

Vaikka toistaiseksi vain toinen perheemme aikuinen käy töissä, meillä on varaa nauttia silloin tällöin pienpanimo-oluita ja haaveilla ulkomaanmatkoista.

Joulukuussa pelkäsimme nuoremman, kymmenkuisen, tyttäremme siepanneen laatikon pohjalla pyörineen patterin suuhunsa. Muutamaa tuntia myöhemmin sairaalan päivystyksessä lääkäri esitteli meille röntgenkuvaa, joka osoitti pelkomme turhaksi.

Sairaanhoitopiiriltä tuli parin viikon kuluttua lasku kuvauksesta ja lääkärin vastaanotosta: 32,70 euroa.

Pieni summa muistuttaa, miksi yksin jäänyt äitini toi perheemme Suomeen. Silloinkin, kun olen pelännyt, etten ole riittävän suomalainen, minusta on tuntunut, että näkymätön hyvinvointivaltiomme on halunnut sijoittaa minuun. Se on opettanut yhteisvastuuta ja toisista huolehtimista. Jos ei aina vapaaehtoisesti, niin viimeistään verotuksella.
 

Turvallinen elämä lapselle

Se, mitä nyt ajattelen Suomesta ja suomalaisuudesta, on vahvasti sidoksissa lapsiini. Kuten useimmat vanhemmat, haluan lasteni pääsevän helpommalla kuin minä. Haluan, että heillä on edellytykset mahdollisimman turvalliseen ja hyvään elämään. Siinä suhteessa muistutan omaa äitiäni lähes kolmekymmentä vuotta sitten, kun hän nousi lentokoneeseen, paitsi että palaamisen sijaan minä haluan jäädä.

Toivon tyttärieni varttuvan yhteiskunnassa, jossa he saavat myös tulevina vuosina sen terveydenhoidon, jota tarvitsevat – eivätkä hoitoa, johon heillä pelkästä omasta pussistaan olisi varaa.

Kuopuksemme on vähän esikoista tummempi. Toivon, että hän ei joudu lapsena tai aikuisena kohtaamaan huutelua ja hämmästelyä ihonvärinsä vuoksi, vaan hänen suomalaisuutensa on jo itsestäänselvyys muillekin kuin hänelle itselleen ja lähipiirille.

Toivon myös, että kumpikaan tytöistäni ei parin vuoden päästä hiihdä pihamme pyykkitelineiden ympäri, ellei todella rakasta hiihtämistä.

Tätä kaikkea toivon paitsi lasteni parhaaksi myös itseni vuoksi. Olen sen verran itsekäs, että toivon tyttärieni tuntevan olonsa kotimaassaan niin hyväksi, että he tahtovat aikuisina asettua tänne asumaan. Haluan osallistua heidän elämäänsä lähietäisyydeltä – jotain, mitä oma isäni ei päässyt koskaan tekemään.
 

Aito ruskeaihoinen suomalainen

Entä mitä tapahtui minulle, kun neljä vuotta sitten päätin lopettaa perässähiihtämisen?

Kun olen lakannut yrittämästä olla enemmän suomalainen, olen alkanut olla enemmän minä.

Olen ottanut yhteyttä ja tutustunut uudelleen veljiini ja puhun avoimesti juuristani lapsilleni. Annan tukkani olla juuri niin pitkä ja kihara kuin itsestäni hyvältä tuntuu. En enää ole hiljaa, kun kohtaan muukalaisvihaa kadulla tai keskusteluohjelmissa, vaan kerron epäilijöille kerta toisensa jälkeen, että suomalaisuus on paljon laveampi asia kuin kieli, uskonto tai ihonväri.

Samalla minusta on tullut kaikista juuristaan ylpeä, aito ruskeaihoinen suomalainen. Se tuntuu helvetin hyvältä.

Tätä kirjoittaessani vanhempi tyttäreni katsoo vierelläni piirrettyjä tabletilta. Kesken kaiken hän pysäyttää ohjelman ja puhuu hienoisella Tampereen nuotilla.

”Dad”, hän aloittaa – hän kutsuu minua samoin kuin minä kutsuin omaa isääni. ”Arvaa mitä?”

”Kerro.”

”Ihmisen on tärkeetä olla oma itsensä. Silloin on kivaa.”

Silitän hänen hiuksiaan ja hymyilen. En saa sanaa suustani.

 

Tilaa Trendi tästä!


Kuvitus: Anja Reponen


Lue myös:

Ei anneta Trumpin ja abortinvastustajien polkea naisten oikeuksia - näin voit vaikuttaa

Koko ikänsä painonsa takia vähätelty Ann-Mari: ”En uskonut olevani minkään arvoinen”

 

Share
Ladataan...

Kommentit

Sienitukka (Ei varmistettu) http://sienitukka.blogspot.fi

Hienosti kirjoitettu! Aivan mahtava juttu!

Nuuh beibe!

Tärkeä ja hieno juttu!

Pirpanana (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kertomuksesta. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi. Voit olla varma, että suurin osa kanssaeläjistäsi täällä rakkaassa kotimaassame yhtyy ajatuksiisi ihmisestä ihmisenä. Paskat nakkaamme ennakkoluuloisille uuvateille.

IlonaBanana (Ei varmistettu)

Nyt kävi niin että iski liikutus, oli sen verran hyvä teksti! Tämän seurauksena nyt raikaa kaikenkattavaa hyväksyntää ajava lippulaiva the Ark. Mikäs sen osuvampaa?

MamaKemi (Ei varmistettu)

Kiitos tästä kirjoituksesta. Itselläni on kahden kulttuurin lapsia, myös tummaihoisia, ja minulla on täysin samanlaisia toiveita lasteni suhteen kuin sinulla omiesi. Jos olisin tiennyt (tajunnut) silloin kun he olivat vasta ajatuksissani millaisia vaikeuksia heillä tulisi olemaan, ja kuinka sydän syrjälläni joutuisin olemaan joka kerta kun he menevät ovesta ulos, olisin ehkä miettinyt muutaman kerran enemmän. Olen ollut ymmälläni kuinka paljon vihaa ja ennakkoluuloja kanssasuomalaisillani on kaikkea hiemankin erilaista kohtaan. Lapseni ovat Suomessa syntyneitä Suomen kansalaisia, mutta onko heillä oikeasti samat oikeudet kuin muilla suomalaisilla? Jo nimi vaikuttaa. Onneksi asumme Helsingissä jossa ehkä ollaan enemmän totuttu hieman erinäköisiin ihmisiin mutta totuuden nimissä on sanottava että ulokomaille muutto on käynyt mielessä enemmän kuin kerran. Onko se sitten Suomen kannalta hyvä että korkeakoulutuksen suorittanut poikani vie osaamisensa muualle? Ei, mutta hänellä on oikeus olla onnellinen ja tuntea itsensä hyväksytyksi ja onnelliseksi juuri sellaisena kuin on. Jos ei täällä niin sitten muualla. Voi kun tämä maailma olisi hiukan parempi paikka meille kaikille.

Sarppa (Ei varmistettu)

Kiitos <3 Sinä olet aloittanut tärkeän työn, jotta myös minun ruskeaihoiset suomalaislapseni eläisivät suvaitsevaisemmassa Suomessa.

Kommentoi

Ladataan...