Miten ystävästä erotaan?

Toimitus


Kun olin yläasteella, mummani pohti isosiskoni parisuhde-elämää. Hän oli jo tovin epäillyt romanssin hiipuneen ja kysyi siksi minulta: ”Menikö niillä bänks?” Sanavalinta paljasti, että kahdeksankymppinen mummani, joka osti minulle ja sisarilleni Tuija Lehtisen romaaneja joululahjaksi, luki kirjat aina ennen kuin pani ne pakettiin.

Minun oli helppo vastata mummalle myönteisesti, sillä eroon päättyneen yksiavioisen parisuhteen tunnistaa jokainen: kun ei seurustella, pussaillaan muitakin kuin puolisoa, ja suhteen osapuolet ovat yleensä puhuneet asiasta ennen kuin vaihtavat eritteitä uusien tyyppien kanssa.

Muiden ihmissuhteiden loput ovatkin sitten hyhmäisempiä.
 

Kouluvuosina minut feidattiin pari kertaa kaveriporukasta. Se kävi aina pikkuhiljaa: jätettiin kutsumatta yhteisiin rientoihin, vastaamatta puhelimeen ja jos viesteihin vastattiinkin, hyvin niukkasanaisesti. Kun yritin kysyä asiasta, sain epämääräisiä vastauksia siitä, että kaikkihan on ihan hyvin, joten lakkasin kysymästä. Erkaannuimme, ja lopullisia syitä eroon en tiedä vieläkään – ja kävi ilmi, etteivät tienneet feidaajatkaan. Yksi lähetti minulle vuosia myöhemmin kirjeen, jossa kertoi, että ”jotenkin siinä vain kävi niin, ei sitä kukaan päättänyt”.

Sen murehtiminen, mitä tein väärin – miten eron oli pakko olla minun vikaani – jätti jäljen. Olen aikuisiällä alitajuntaisesi harjoittanut ystävyyssuhteissa hajauttamispolitiikkaa: haalinut ystäviä mahdollisimman eri elämänalueilta ja siten varautunut siihen, että jos yksi jättää, muut ottavat kopin.
 

Väitän, että käytökseni johtuu siitä, että yksipuoliselle ystäväeroille ei ole protokollaa. Jos ystävyys päättyy riitaan, homma on molemmille selvä. Jos ystävät kasvavat erilleen esimerkiksi toisen muuttaessa eri kaupunkiin, silloinkin asia on pihvi.

Mutta jos ihminen vain ajautuu siihen fiilikseen, ettei enää halua olla ystävänsä kanssa, hän ei ole siitä tilivelvollinen samalla tavalla kuin kumppanille ollaan. Jättäjäystävän ei odoteta tiedottavan, että nyt meni bänks. Kokemuksesta tiedän, että jätettynä syiden penääminen tuntuu helposti ruikuttamiselta – vastareaktio on pitää kiinni itsetunnon rippeistä ja ajatella uhmakkaasti, että ”ok, älä sitten kerro”.

Ystävälempattuna korostan: olet ystävälle velkaa sen, että kerrot, että tämä oli tässä. Loukkaavinta yhdessä koettuja hyviä hetkiä kohtaan on hiljaisuus ja asian kieltäminen.

 

Lue muita toimituksen blogissa julkaistuja kolumneja:
 

Tätä kukaan ei kerro synnyttämisestä

Lapsetonkin vanhenee

Eksä, mikset nostalgisoi kanssani?

 

Share

Kommentit

Laura Kangasluoma

<3 Niin tunnistettava tuo sun tekstisi.

My Man Jeeves

Juuri näin!

Vierailija (Ei varmistettu)
Usko Irma-tätiä

Ehkä se jättäjä ei vain osaa tehdä sitä lopullista päätöstä, että tämä oli nyt tässä ja sen takia jättää ystävyyden outoon välitilaan. Ei se nyt varsinaisesti mikään puolustus ole, mutta itse ymmärrän hyvin miten vaikeaa tuollainen asia olisi ottaa esiin. Varsinkaan jos ei ole aivan varma vielä, haluaako "erota" vai ei.

Tosin tuota "ghostaamista" näkyy deittailumaailmassa yllättävän paljon. Nykyään on enemmän sääntö kuin poikkeus, että lyhyet tapailut lopetetaan vain jättämällä vastaamatta viesteihin yms. Todella karua toimintaa. Ehkä meidän kaikkien olisi syytä ottaa itseämme niskasta kiinni ja kunnioittaa toisia edes sen verran, että puhumme suoraan. Ja loppujen lopuksi niin välttää monta kiusallista tilannetta tulevaisuudessa.

Entinen ystävä (Ei varmistettu) http://www.lily.fi/blogit/toimitus/miten-ystavasta-erotaan#comments

Itse olen kokenut yläasteiässä kun parhaan ystävän kanssa ystävyys alkoi haihtua ja loppua, kuten tässäkin jutussa kuvailtiin, ja lopulta sain tekstiviestin "en halua olla enää sun ystävä". Tämän ja tuon kirjoittaja kuvaileman tilanteen molemmat kokeneina valitsen feidauksen koska vaan, koska suora ystävän "jättämäksi tuleminen" on edelleen yksi elämäni raadollisimmista kokemuksista.

Kathryn (Ei varmistettu)

MIKSI tulevalle ex-ystävälle pitäisi asia erikseen sanoa? Eihän ystävyyden alkamistakaan sovita erikseen, vrt. parisuhde?
Miksi loukata vielä lisää ihmistä, jonka seura syystä tai toisesta ei enää tunnu virkistävää, iloiselta, hyvältä, siltä miltä se joskus tuntui? Koska jo se on molemminpuolinen suru. Yksipuoliseksi se muuttuu siinä vaiheessa, kun toinen asettuu toisen yläpuolelle ja sanoo, että sä et enää kelpaa.
Jos ystävyyttä ei lopeteta/siitä ei erota, on sattumalta törmääminenkin helpompaa. Jos ystävyys taas on lopetettu, en itse ainakaan tietäisi, miten reagoida vaikka kaupungilla törmätessä.
Mun mielestä "ystävyyseroihin" vaaditaan riita ja välit katkeavat, mutta ihan yhtä hyvin välit voivat vain väljähtyä ja tiet mennä eri suuntiin. Ei kaikkia ihmisiä ole tarkoitettu meidän elämiin ikuisiksi ajoiksi; joku täyttää tehtävänsä poikkeamalla mukana hetken ja jatkamalla sitten omia polkujaan ilman sen kummempaa draamaa.

Sakura (Ei varmistettu)

Paras ystäväni ystävystyi uuden ilkeämielisen kiusaajan kanssa ollessani nuori. Yhtäkkiä en ollut mitään, kenellekään. Sekä paras ystäväni että koulun muun tytöt alkoivat kiusaamaan minua. Tämä jätti pitkät jäljet aikuiselämääni, en luota "naisystäviin". Olen hyvä ystävä monen miehen kanssa. Koen yhä edelleen että monet naiset ovat vaikeita ja juoruilevat liikaa enkä halua olla sellaisessa mukana.

Kommentoi