Näin opit kehumaan

Toimitus

Toimittaja Ilkka Pernu päätti opetella kehumaan muita. Seurasi ahdistavia hiljaisuuksia, limaisuuden pelkoa - ja kauniimpi maailma.


Taas sama juttu. En saa sanaa suustani. Bussipysäkillä viereeni astelee tyylikäs kolmikymppinen mies. Hänellä on juuri sellainen nahkalaukku, jollaista olen etsinyt. Olisi kiva lausua pieni kehu ja kysyä, mistä mies on laukun ostanut.

Sekunnit kuluvat, ja lopulta mies astuu kohdalle jarruttavaan linja-autoon. Miksi kauniit sanat eivät sujahda suustani luonnostaan? Miksi kehuminen on niin vaikeaa?

En ole ongelmineni yksin. Vaikka sosiaalisen median vuolaiden hehkutuskommenttien perusteella voisi kuvitella toisin, muiden kehuminen ei edelleenkään ole Suomessa kansalaistaito. Meistä useimmat eivät ole tahallaan tuppisuita, emme vain ole koskaan oppineet kehujiksi.

Onneksi lajiin on mahdollista harjaantua – tarvitaan vain hyvät opettajat. Sellaisiksi ovat minulle lupautuneet kehumistieteiden tohtorit, tapakouluttajat Kaarina Suonperä ja Susanne Ehrnrooth. Tästä alkaa täydellisen kohteliaisuuden metsästys.
 

Mykkä muuri vastassa

Ennen kuin opettelen kehumaan muita ihmisiä, yritän saada suuni kohte liaasti auki heidän seurassaan. Ei ole tukalampaa paikkaa aloittaa kuin hissi.

Kaarina Suonperä on antanut minulle yksinkertaisen tehtävän. Hän on käskenyt minun astua hissiin ja kajauttaa reippaasti hyvää huomenta.

Jokainen tietää, miten hississä käyttäydytään. Ahtaassa kopissa leijuva vaivaantuneisuus on usein niin sakeaa, että sitä voisi leikata veitsellä. Yksikin sana merkitsee turhaa lörpöttelyä, katsekontakti on päällekarkaus.

Kuuluu pling, ja tavaratalon hissin ovet avautuvat edessäni. Sisällä on tungosta. Katson ihmisiä, selvitän kurk­kuani ja kajautan kohteliaan tervehdyksen.

Hiljaisuus laskeutuu samaan tahtiin hissin kanssa. Päät nyökkäävät ja huulille muodostuu kyllä sanoja, mutta mitään ei kuulu. Suonperä oli tavallaan oikeassa. Näin hän ennusti ennen hissikoettani:

”Tulet huomaamaan, että sinulle toivotetaan huomenta – ei siis hyvää huomenta, vaan pelkkää huomenta. Tärkein sana jätetään pois.”

Ensimmäinen tehtävä oli vasta lämmittelyä, mutta se havainnollistaa, millaiseen muuriin huomaavainen voi törmätä. 
 

Maailman vaikein sana

Seuraavaksi vuorossa on oikea kehu. Ystävä on kutsunut minut kotitilalleen, jota hänen vanha äitinsä asuu. Puutarha on upea: siellä kasvaa 24 omenapuuta ja kesäisin yhteensä 200 eri lajia kasveja, kukkia ja hedelmiä.

Kehun yrttitarhaa rouvalle. Se on helppoa. Kerron, että paikka on ainutlaatuinen.

”No sehän nyt on sellainen, kauhean moskainen, roskainen ja heinäinen”, hän vastaa ja katselee jalkoihinsa.

Siihen on vaikea sanoa mitään. Kehut valuvat puutarhan multaan. Tulee tyhmä olo. Kaduttaa, että edes vaivauduin.

Rouvan vastaus on tyypillinen mollivoittoisille suomalaisille. Jos kehuja on vaikea antaa, on niitä myös vaikea vastaanottaa.

Kaarina Suonperän mukaan kohteliaisuusoppi on iskostettu koko kulttuuriin. Suomalaisista on sananlaskujen avulla muokattu ujoja hiirulaisia. Meille on opetettu, että vaatimattomuus kaunistaa ja rumat ne vaatteilla koreilee. Säästämme kohteliaisuuksia, koska vain kissa elää kiitoksilla. 

Tapakouluttaja Susanne Ehrnroothin mielestä hankaluuteen ottaa kehuja vastaan on kaksi syytä.

”Ihminen voi olla ujo, mutta enimmäkseen kyse on huonoista käytöstavoista. Meitä ei ole opetettu ottamaan toisia huomioon.”

Mikä Ehrnroothin mukaan on oikea tapa ottaa kohteliaisuus vastaan?

”Sanoa kiitos. Ei se ole sen kummempaa. Jos joku sanoo, että voi kun nätti hame, usein vastataan, että ’tää nyt oli jotain, mitä löysin kaapista’. Harva kuitenkaan pukeutuu niin, että nappaa vain jotain kaapista. Miksi emme voi tehdä niin kuin yhdysvaltalaiset ja ottaa kehuja vastaan onnellisena?”

Ilmiöllä on tosin myös toinen puoli: meillä ääneen lausutut kehut painavat enemmän kuin monessa muussa kulttuurissa.

Ehrnrooth myöntää sen mutta ei anna armoa.

”Yhdysvaltalainen kehuu toisia keskimäärin kymmenen kertaa päivässä. Jos suomalaiset pääsisivät edes kahteen kertaan, sekin olisi hyvä.”
 

Flirttivaara vaanii

En lannistu, vaan päätän jatkaa. Olen hakemassa naispuolista ystävääni juna-asemalta. Hän on aina kaunis, mutta tällä kertaa kiinnitän huomiota erityisesti vihreään kaulakoruun. Mainitsen, kuinka kivasti se sointuu hänen vihreisiin silmiinsä.

”Voi kiitos, olet itsekin tyylikäs”, hän vastaa ilahtuneena. Yllättävä vilpitön vastakehu ilahduttaa, kuin olisi saanut pienen mutta ajatuksella valitun lahjan.

Myöhemmin mietin, oliko kohteliaisuuteni tahdikas. Olisiko sen voinut tulkita väärin – tungettelevaksi flirttailuksi?

Ehkä tässä on yksi syy, miksi erityisesti miesten on vaikea ladella kohteliaisuuksia. Hyvien tapojen rikkomista pelätään niin, että kehut jätetään kokonaan väliin. Eipä ainakaan nolata itseä tai anneta limaista vaikutelmaa. Tapakouluttajat ovat kuitenkin yksimielisiä: kehuja ei voi mokata.

”Kehumisessa onnistuu aina, jos lähtee siitä, että sanoo ’on kiva nähdä ja olet kauniin näköinen tänään’”, Ehrnrooth toteaa.

Toisaalta vanhakantaiset herrasmiessäännöt ja kohteliaisuusetiketit – kuten se, että miehet pongahtavat seisomaan, kun nainen astuu huoneeseen – eivät välttämättä istu nykypäivään. Ehrnroothin mukaan on kuitenkin vain yksi tilanne, johon kohteliaisuus ei välttämättä sovi:

”Ei pidä kehua vasta sitten, kun on juonut alkoholia. Selvin päin annettu kohteliaisuus sen sijaan ilahduttaa ketä tahansa.”

Onkohan todella näin? Uskallan kehua ystäväni silmiä, koska tunnen hänet. Uskaltaisinko sanoa niin ventovieraalle? En välttämättä. Hölmöltä tuntuisi myös turvata selusta:

 ”Anteeksi, en yritä iskeä sinua, mutta...”

Flirttailu on vienyt elintilaa hyvätapaiselta kohteliaisuudelta. Se ei silti ole syy jättää kehua sanomatta.
 

Jurottajan voittokulku

Tapaan uuden tuttavan ensimmäisen kerran ravintolassa. Kohtaamisen lopuksi huomaan sanovani spontaanisti kehun.

”Sun ääntä on kiva kuunnella.”

”Oi kiitos”, hän vastaa.

Siitä tulee tosi hyvä mieli. On mukavaa, kun voi tehdä toisen ihmisen hetkeksi onnelliseksi. Eikä tarvitse edes itse luopua mistään, päinvastoin. Kehuminen on aito 
win–win-tilanne. Huomaan, että jopa yksinkertaiset kohteliaisuudet vapauttavat tilanteita, joissa ihmiset eivät tunne toisiaan ja ovat varautuneita.

Hauskinta on huomata, että omista juroista tavoista on mahdollista päästä eroon. Harjoittelun aikana totean, että kohteliaisuuksien lausuminen helpottuu päivä päivältä. Niin kuin missä tahansa, kehumisessakin kehittyy.

Sitä paitsi kehuessa alkaa katsoa ihmisiä uudella tavalla, tarkemmin. Olen alkanut nähdä ympärilläni ­lukemattomia kehumisen arvoisia asioita.

Kohteliaisuus kuuluu sivistyneen ihmisen ominaisuuksiin ja hyviin käytöstapoihin mutta on toisaalta paljon enemmän. Kun puhumme muille ihmisille kauniisti ja otamme heidät huomioon, osoitamme samalla arvostavamme heitä. Kehuminen ylevöittää. Siksi kehujen täytyy Kaarina Suonperän mukaan tulla sydämestä.

”Kehumisesta ei saa tulla maneeri. Siinä täytyy aina olla rehellinen.”

Tämän sanon täydestä sydämestäni: olipas ystävällistä, että luit tänne asti. Kiitos siitä.

 

Teksti: Ilkka Pernu
Kuvitus: Maiju Hukkanen

Juttu on julkaistu Trendissä 4/2015.
 

Share

Kommentit

nansk

Hyvä juttu, tykkäsin tästä! Muiden kehuminen ja siten kehujen vastaanottaminen saisi yleistyä. Olen yrittänyt itse parantaa tapojani tässä.

Kaikille tulee parempi mieli. Pikkuhiljaa maailmaa mukavammaksi paikaksi!

Kommentoi