Olen feministi, ja minun kannattaisi joskus pitää suuni kiinni

Toimitus

Ensin minulle tuli paha mieli, sitten alkoi ärsyttää. Pian ärsytys vaihtui hämmennykseen, jonka jälkeen hävetti.

Tämä tunneskaala on viimeisimmän vuoden aikana tullut minulle tutuksi. Olen törmännyt siihen puhuessani tai lukiessani niinkin erilaisista aiheista kuin valokuvista, kättelystä, romaanihenkilöistä ja muotinäytöksestä, mutta tunteet ovat olleet joka kerta samat.

Tunteet tulivat vastaan esimerkiksi silloin, kun luin, että australialaisen kirjallisuusfestivaalin järjestäjät suuttuivat yhdysvaltalaiskirjailija Lionel Shriverille. Festivaalin pääpuheenvuorossa Shriver puolusti oikeuttaan kuvitella – siis kirjoittaa romaaneja ihmisistä, joiden elämään hänellä ei oikeasti ole kosketuskohtaa. Tai silloin, kun Facebook-feedissäni oli peräkkäin kahden fiksun ihmisen täysin vastakkaiset mielipiteet siitä, onko ok, että kymmenet merkittävät länsimaiset lehdet julkaisevat valokuvan Välimereen hukkuneesta syyrialaislapsesta.

Molemmilla kerroilla tunteitani on heiluttanut intersektionaalinen feminismi. Siitä on viime aikoina ruvettu puhumaan Suomessakin, ja se tarkoittaa yksinkertaistettuna sen tiedostamista, että eri ihmisillä on erilaisia etuoikeuksia ja valta-asemia. Suomessa syntyneellä valkoihoisella korkeakoulutetulla heteronaisella on yhteiskunnassa erilaiset haasteet ja mahdollisuudet kuin vaikkapa Brasiliassa asuvalla tummaihoisella lesbolla – ja se vaikuttaa esimerkiksi siihen, että ajattelemme Shriverin kommenteista tai hukkuneiden lasten kuvista eri tavalla.
 

Feministinä on helppo kuvitella olevansa hyvien puolella: Kannatan yhtäläisiä mahdollisuuksia kaikille. Vastustan sitä, että ihmistä syrjitään esimerkiksi sukupuolen, etnisyyden, seksuaalisen suuntautumisen tai uskonnon perusteella.

Jep, mutta samalla voin kuitenkin olla täysin sokea sille, kuinka etuoikeutettu itse olen. Minun kokemukseni ei ole kaikkien kokemus, enkä minä siksi voi puhua kaikkien puolesta. Saattaa jopa olla, että olen osa ongelmaa enkä ratkaisua.

Totuus sattuu. Tai hävettää.
 

Tutkija ja feministi Saara Särmä kirjoittaa mutkattomassa ja viisaassa Anna mennä -kirjassa tutusta tilanteesta. Viime talvena Särmä luki blogitekstin, jossa Koko Hubara nosti Finlandia-romaani Oneironin esimerkiksi kulttuurisesta omimisesta – käsite, jota Lionel Shriver kirjallisuusfestivaalin puheenvuorossaan suomi ja josta moni ei vielä ennen Hubaran postausta Suomessa puhunut. Kyse on siitä, kuka saa edustaa kenen kokemusta. Onko oikein, että kirjailija, joka ei ole kokenut, millaista on olla rodullistettu, syömishäiriöinen juutalaisnainen, ottaa asiakseen kertoa sellaisen henkilöhahmon elämästä ja kamppailuista, ja ehkä jopa hyötyy siitä?

Särmä kertoo ensin hämmentyneensä Hubaran kritiikistä. Se osuu kirjaan, josta hän nautti, ja sen New Yorkin juutalaiseen romaanihenkilöön, josta hän erityisesti piti. ”Pidän itseäni tiedostavana ihmisenä ja tunsin itseni tyhmäksi, kun en ollut tajunnut teoksen mahdollista ongelmallisuutta”, Särmä kirjoittaa. Tuttu tunne.

Asia ei ole yksinkertainen, eikä itselle uusia asioita tarvitse edes esittää ymmärtäneensä hetkessä. Särmän neuvo hämmentyjille onkin yksinkertaisuudessaan nerokas: ”Tärkeintä on kuunnella, eikä defenssipäissään kiistää toisen kokemus.”
 

Se on hyvä ohje moneen tilanteeseen. Usein tekisi hyvää olla kuvittelematta, että tietää, miltä toisesta tuntuu. Tai olla tyrkyttämättä valmista ratkaisua, joka omasta näkökulmasta on ihan hirveän näppärä mutta joka monen muun korviin kuulostaa samalta kuin minusta kuulostaa ikäiseni miesjohtaja mansplainaamassa, että kyllä ne on pätevimmät, jotka Suomessa pomoiksi valitaan, Suomi on tasa-arvoinen maa. Täällä ketään syrjitä. Tai sama ihminen päättelemässä, että itsensäpaljastajat ovat urbaanilegenda, koska hän ei ole sellaiseen koskaan törmännyt.

Siksi on hyvä saada muistutus siitä, että jos elämä olisi 1500 metrin juoksu, moni ei suinkaan lähtisi radalle lähtöviivalta vaan takamatkalta. Tähän tarkoitukseen suosittelen etuoikeuskävelyä. Sellainen on esimerkiksi HS:n Kuukausiliitteen testi, jossa lasketaan etuoikeuspisteitä. Pisteen saa, jos voi vastata kyllä esimerkiksi kysymykseen ”voin ostaa laastaria, joka on samanväristä kuin ihoni”, ”vanhempani kannustivat minua opiskelemaan” ja ”tulin tähän paikkaan ilman, että minun piti miettiä rappusia tai kynnyksiä”.

Oma testitulokseni (olen etuoikeutetumpi kuin 38 prosenttia testin tähän mennessä tehneistä) on minulle selkeä muistutus siitä, että olen jatkuvasti tilanteissa ja seurueissa, joissa minun kannattaa pitää suuni kiinni ja kuunnella. Kuunteleminen on keino antaa tilaa myös niille ihmisille, joiden kokemuksiin en Suomessa syntyneenä keskiluokkaisena keski-ikää lähestyvänä naisena automaattisesti törmää aina kun katson televisiota ja selaan Twitteriä ja Facebookia. Samalla opin itse jotain uutta.

Ja uutta oppiessa joutuu joskus myös hämmentymään ja häpeämään.



Lue myös:
 
Pariskunnat, menkää itseenne

Puhu rasistille

 

 

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Kati, jos haluat välttämättä suoltaa tämän kaltaisia aivopieruja...

"...ikäiseni miesjohtaja mansplainaamassa, että kyllä ne on pätevimmät, jotka Suomessa pomoiksi valitaan, Suomi on tasa-arvoinen maa."

...ja varsinkin jos niitä on terästetty "mansplainaamisen" kaltaisilla, Tumblerin pahimpien feministihörhöjen blogeista revityllä uussanalla, olisi hirveän kiva jos vaivautuisit edes *hieman* perustelemaan, että mikä tuossa miesjohtajan lausunnossa muka ei pidä paikkaansa?

Mielellään ihan konkreettisin esimerkein esim. miten lainsäädäntö estää naisten pääsyn johtoasemiin, eikä mitään liibalaabaa "rakenteellisesta sovinismista".

Nuuh beibe!

Itse lainsäädännössä ei välttämättä ole vikaa, mutta sen epäsuorat seuraukset voivat syrjiviä.

Esimerkiksi  Raskaana olevan naisen irtisanomissuoja on Suomessa varsin hyvä. Lisäksi mahdollisnen työehtosopimus saattaa velvoittaa  työnantajaa maksamaan palkkaa äitiysloman osalta. Lisäksi yhteiskunta tukee naisia ja miehiä taloudellisesti äitys- ja vanhempainvapaan aikana (Kela).

Tämä on sekä naisten, että miestan kannalta hyvä juttu. Näistä etuuksista on kuitenkin se seuraus, että osa työnantajajista välttelee kulujen minimoiseksi (mukaanlukien sijaisten palkkaamisen kulut) naisten palkkaamista, erityisesti kun he ovat iässä, jolloin perheen perustaminen on ajankohtaista. Tämäkaltainen syrjintä heijastuu niin naisiin, jotka suunnittelevat saavansa perheen kuin niihin, jotka eivät halua lapsia. Siten naisen uran eteneminen ja pysyvään työsuhteeseen pääseminen uran alkupäässä hidastuu miehiin verrattuna, joiden kohtalla työnanatajat harvemmin odottavat, että hekin saattaisivat jäädä vanhempainlomalle. Ja tästä on seurauksena se, että naiset etenevät uralla johtotehtäviin hitaammin. 

 

Satunnainen Tarkkailija (Ei varmistettu)

Voi kumpa miehilläkin olisi jokin vastaava opintoja ja uraa hidastava velvoite, ihan vaan noin tasapuolisuuden vuoksi. Vaikka sellainen, jossa miehet määrätään 6-12 kuukaudeksi rämpimään metsään pyssyjen kanssa.

tinndy

Tämä meninistien ikuisuusargumentti armeijan epätasa-arvoisuudesta huvittaa mua sikäli, että nimenomaan feministit vaativat jatkuvasti sitä, että armeija olisi joko kaikille sukupuolille pakollinen tai kaikille sukupuolille vapaaehtoinen.

Satunnainen Tarkkailija (Ei varmistettu)

Voi pieni ystäväiseni, kun sinulta meni nyt sarkasmi aivan totaalisesti ohi. Ei hätää, jatka harjoittelua niin ehkä joskus onnistut.

Armeijan ja äitiyden rinnastaminen on jo lähtökohtaisesti aivan absurdia, mutta tein sen siksi, että häiritsi kun lasten hankkimisesta puhutaan jonain välttämättömänä pakkona.

Niin arvokas valinta kuin lasten hankkiminen lajin säilymisen kannalta onkin, se on silti valinta. Naisten oikeuksissa ja vapaudessa on se hieno puoli, että nainen on vapaa valitsemaan uran siinä missä nainen on vapaa valitsemaan myös lapset. Voi myös valita molemmat, mutta on turha syyttää muita, jos se johtaa kompromisseihin.

Kysykääpä huviksenne keltä tahansa korkeassa asemassa virassa olevalta, menestyneeltä miesjohtajalta, että toivooko hän voivansa viettää enemmän perheensä kanssa. Menestys ei tule ilman uhrauksia.

tinndy

Olipa virkistävä ad hominem -kommentti. Toivottavasti tämä toinenkin pointti on sarkasmia, etkä ole tosissasi väittäessäsi, että valinnanvapaus olisi itsestäänselvästi toteutuva hyve yhteiskunnassa, jossa edelleen pitää keskustella siitä, voiko nainen yhdistää työelämän ja vauvojen hoitamisen järkevällä tavalla.

Satunnainen Tarkkailija (Ei varmistettu)

Aww, oletpa sitten söpö. Jännästi täsmälleen samat sanat toisessa kommenttiketjussa eivät sinun suustasi olletkaan ad hominem. Tekopyhä much? :D

Jos se aiempi viestini oli kerran niin vaikea ymmärtää, niin väännetään sitten rautalankaa:

Tyydyttävimmän mahdollisen lopputuloksen saavuttaminen millä tahansa elämänosa-alueella, oli se sitten ura tai perhe - vaatii aina uhrauksia. Molempien tavoittelu vaatii väkisinkin kompromisseja. Tämä muuten pätee ihan yhtä lailla miehiin ja naisiin.

Silti feministit tuntuvat ajattelevan, että lasten hankkiminen on sellainen asia, että siitä kuuluu naisille jokin automaattinen "oikaisuhyvitys".

Nuuh beibe!

En puhunut nyt itse lapsen hoitoon liittyvistä velvoitteista (joita koituu niin naisille kuin miehilläkin) vaan siitä, että n. 10 vuotta naisen urasta työnantajat voivat olettaa naisen palkkaamiseen liittyvän kustannuriskejä mahdollisista äitiyslomista. Kymmenen vuotta on pitkä aika saada tämänkaltaista takapakkia uralla, varsinkin heille, jotka eivät lapsia ole saamassa.

Armeija käydään usein jo ennen opintoja, ja siellä opitut taidot ja verkostot voivat olla hyvin hyödyllisiä työelämässä. Ei olisi lainkaan haitaksi, jos vastaava velvollisuus koskisi kaikkia. Esim. RUK:issa saa ymmärtääkseni hyvätasoista johtajuuskoulutusta jos sinne vain pääsee. 

Naislaif
Naislaif

Feminismi on vaikea asia minulle. Aika ajoin vastustan ja vähättelen, sillä onhan meillä Suomessa naisilla asiat ihan hyvin. Hetken päästä pohdin, että onko sittenkään. Globaalisti ajatellen feminismiä tarvitaan vai tarvitaanko enemmän tasavertaisuutta? Hitto, kun en tiedä.

Välillä toivoisin olevani feministi. Kadehdin itsevarmoja naisia, jotka argumneteillaan sivaltavat ja saavat kaiken näyttämään kannaltaan täysin oikeilta. Ja sitten taas mietin, että voiko joku bäkökulma yksistään olla ainoa oikea ja totuutta alleviivaava. 

Ja näin minä jatkan. Luulen, että kunnon feministiä minusta ei tule, mutta vaalin sitä pientä ja hiljaa kuiskaava feministä sisälläni ja annan sen välillä tulla esiin. Kuitenkin olen varovainen, kuten kaikkien muidenkin yhdeltä kantilta katsovien ajatus- ja arvomaailmojen kanssa. 

Onhan Suomessa naisilla asiat ihan hyvin. En ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, miksi joillekin tämä tarkoittaa sitä, että kaikki työ tasa-arvon eteen on tehty. Yksi parhaista ystävistäni raiskattiin lapsena, toisen miespuolinen ystävä käytti tätä seksuaalisesti hyväkseen, kumpikaan ei saanut tuomiota. Olen vielä yliopistossa ja jo nyt olen huomannut tuloeroja minun ja samalla alalla työskentelevien miespuolisten ystävieni palkkojen välillä. Kun olin 14 opettajani kommentoi sääriäni. Ystäväni, jotka eivät ikinä halua lapsia, eivätkä pysty käyttämään hormonaalista ehkäisyä eivät voi hankkia sterilisaatiota, ennen kuin ovat 30, ja senkin jälkeen ei todellakaan helposti, koska yhteiskunta vieläkin kokee naisen tärkeimmäksi rooliksi äitiyden. Ja itse koen olevani aikamoinen "best case scenario". Asun maailman tasa-arvoisimmassa maassa (ainakin joidenkin tilastojen mukaan) ja kuulun senkin maan asukkaista etuoikeutetumpien ryhmään. 

 

Naislaif
Naislaif

Viisaita sanoja ja hyviä näkökulmia.

Tunnistan omassa elämässänikin useita epäkohtia, joissa naisen asema on alisteellinen tai vähintään epäoikeudenmukainen kuten esim.  palkkaerot.  Asiattomasti ja seksistisesti olen tullut kohdatuksi ja luulen , että useimmat meistä naisista on.

Tasavertaisuutta halajan ja sen toivoisin toteutuvan. Feminisimiä vain sen kannalta katsottuna mietin. On onnekasta, että on tämänkin asian ajavia ja ääritilanteissa minustakin löytyy tiukka feministi. 

Työssäni tapaan jatkuvasti tyttöjen ja poikien välistä eriarvoisuutta ja usein pojat jäävät tappiolle. 

Mielenkiintoinen asia ja tunteita herättävä.  Olen myös melko etuoikeutetussa asemassa nykyään enkä tahdo unohtaa, että asioita voi aina parantaa. Itse tahdon nähdä esillä sekä tytöt ja pojat samoin kuin miehet ja naiset. Ihanteellisessa maailmassa ei olisi mitään erillistä ryhmää joka ajaa sen ryhmän asioita. 

Maailmassa yleisesti olisi Feminismillä suurta käyttöä! 

 

Oma unelmani myös olisi, että feminismin kaltaiselle käsitteelle ei olisi mitään tarvetta, koska kaikkia sukupuolia kohdeltaisiin tasa-arvoisesti. Valitettavasti ennustan, että Suomessa menee ainakin kaksi sukupolvea, ennen kuin voidaan perustellusti sanoa tasa-arvon toteutuneen poikkeuksia lukuunottamatta. Koko maailmasta vaikea sanoa, toteutuuko tasa-arvo ikinä. Feminismin avulla kuitenkin Suomella on hyvät edellytykset saavuttaa maailman ensimmäisen tasa-arvoisen maan asema. 

Naislaif
Naislaif

Minna Canth jo aikoinaan viitoitti tietä, jota soisi useamman seuraavan. 

Omalla kohdallani olen ajautunut erityislasten ja - nuorten sekä mielenterveysihmisten pariin. Epäkohta toisensa perään on saanut mm feminismin pysymään hiljaisempana äänenä. 

Arvostan jokaista, joka jollain tavalla elää siten , että edes huomioi epäkohtia ja epätasa-arvoista kohtelua. 

Jaan saman toiveen Suomen tulevaisuuden toiveesta :)

Emilia M

Feminismi on siitä hankala sana, että se ohjaa ajatukset niin suoraan naisiin. Nimityksen tausta on historiallinen: onhan feminismi syntynyt naisasialiikkeestä ja mm. suffragettien toiminnasta. Nykyään myöskään feminismille ei ole mitään yhtä määritelmää: riippuu aina sanan käyttäjästä, mitä hän sanalla tarkoittaa, ihmiset voivat käyttää sitä keskenään kovin eri tavoin, ja tämä aiheuttaa monia mutkikkaita tilanteita ja väärintulkintoja.

Minulle, ja monelle muulle, nykyfeminismi tarkoittaa yksinkertaisesti tasa-arvon ihannetta. Sitä, että pyritään yhdessä sellaiseen maailmaan, että erilaiset mahdollisuudet ja valinnat elämässä olisivat kaikille mahdollisia. "Kaikki" pitää sisällään monia muitakin ihmisryhmiä kuin naiset. Siksi puhutaan "inklusiivisesta" tai "intersektionaalisesta" feminismistä - nämä hieman hankalasti avautuvat termit tarkoittavat sitä, että feminismi pyrkii ottamaan mukaan ja huomioimaan kaikki jollain tavoin vähemmistössä tai alisteisessa asemassa olevat ihmiset, kuten vammaiset tai alkuperäiskansoihin kuuluvat. Ollaan siis aika kaukana pelkästä naisten asian ajamisesta!

Eli oikeastaan tulkitsen sun juttuja niin, että säkin olet tietämättäsi feministi :)

 

Naislaif
Naislaif

Olen arvellutkin olevani piilofeministi. :) 

Kunpa inkluusio erilaisuuden täydestä osallisuudesta yhteiskunnan eri osa-alueille toteutuisi ihmisarvoisesti ja tasavertaisesti. 

En vastusta feminisimiä,  mutta äärimmilleen vietynä se minua vierastuttaa. Ehkä olen kohtuukäyttäjä ja toivon juuri laajempaa otanta asioita katsottaessa. 

:)

 

Satunnainen Tarkkailija (Ei varmistettu)

Kerrotko vähän lisää näistä palkkaeroista? Tässä sinulle linkki, jossa toinen *nainen* vääntää rautalangasta, miksi nämä sitkeät myytit palkkaeroista kuten "naisen euro on 80 senttiä" on huuhaata.

https://ek.fi/blogi/2015/02/10/naisen-euro-on-97-senttia/

Naislaif
Naislaif

Palkkaeroasiassa minulla ei ole antaa faktaa muutoin,  kun luotan ystävääni joka juuri väitteli aiheesta tohtoriksi, kertomaan. 

Ehkä olen mutun ja eri näkökulmien jakajien uhri, kuten niin moni muukin tuntuu useassa asiassa olevan. Itse työskentelen alalla, jossa palkka määräytyy kokemuksen, koulutuksen ym. mukaan,  joten en narise omalla kohdalla asiasta.

 

Kummastelija (Ei varmistettu)

Minua ihmetyttää, miten "feminismi" on nykypäivänä yhä jotain, mitä tarvitsee erikseen korostaa. Eikö sen pitäisi olla jo itsestäänselvyys, että kaikille kuuluu samat sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset oikeudet sukupuolesta riippumatta? En käsitä. Toivottavasti vuosi 2017 on KIVA ja tuo muutoksen tuulia asiaan!

Kommentoi