”Olin niin yksinäinen, että pyysin urheilukaupan myyjää kaveriksi”

Toimitus


”Vuonna 2012 muutin pieneltä paikkakunnalta pääkaupunkiseudulle. Ennen muuttoa stressasin metrossa liikkumista ja kaupungin suuruutta. Yllätyksekseni suurimmaksi kipukohdaksi nousivatkin ne hetket, kun kotiovi sulkeutui illalla.

Kaupungissa ymmärsin ensimmäistä kertaa, miltä tuntuu olla yksinäinen. Joka puolella oli ihmisiä, mutta minulla ei ollut mitään kontaktia heihin. Istuin yksin keittiössä, kun muiden ihmisten siluetit näkyivät vastapäisten talojen ikkunoissa. Olin yksin ihmisten keskellä.

Tapasin ihmisiä joka päivä asiakaspalvelutyössäni, mutta lyhyet kohtaamiset eivät lievittäneet yksinäisyyttä. Monesti yksinäisyyteen ehdotetaan avuksi harrastamista, mutta vuorotyön ja viikoittain vaihtuvien työaikojen sovittaminen säännöllisiin harrastuskertoihin oli mahdotonta.  

Erityisen hyvin muistan yhden yrityksen lievittää seuran kaipuutani. Olin urheiluliikkeessä etsimässä juoksukenkiä, ja satuin pariin kertaan saman miespuolisen myyjän asiakkaaksi. Päädyimme juttelemaan mukavia, ja nauruista rohkaistuneena kysäisin, josko hän haluaisi lähteä kanssani kahville joku päivä. Myyjä meni hämilleen ja sopersi jotain tyttöystävästä. Itse yritin häpeänpunan takaa kuiskailla, ettei tämä ollut treffipyyntö.

En kehdannut palata liikkeeseen pariin vuoteen.

Yksinäisyyteni helpotti, kun aloitin opiskelut kaksi vuotta muuton jälkeen. On ollut ihanaa huomata, miten nykyään työn, harrastusten ja koulun ohella sosiaalinen media tuo ihmisiä yhteen: Facebookin kierrätysryhmistä lähteneet ystäväringit ovat jotain, mistä vuonna 2012 saattoi vain haaveilla. Itse löysin vuosi sitten Snapchatin kautta puolivahingossa ihmisiä, joita nykyään tapaan säännöllisesti.  

On hienoa, että ihmiset uskaltavat yhä useammin puhua yksinäisyydestä ääneen. Silloin huomaa helpommin, että lopulta emme kuitenkaan ole yksin.”

Milloin sinä olet ollut yksinäinen? Miltä se tuntuu?

Teksti: 

Kuva: Istock photos

 

Kommentit

Kiti

Olin melko yksinäinen yläasteella ja tosi yksinäinen ammattikoulussa. Ala-asteella jouduin kiusatuksi ja se romutti itsetunnon, joten ihmisiin tutustuminen oli vaikeaa.

Tyhjä kalenteri, mykkä kännykkä ja viikonloppujen hitaasti kuluvat tunnit. Puristus rintakehässä, kun näkee kaupungilla kippurassa nauravan kaveriporukan. Suru, häpeä, itsesyytökset. Ja tylsyys. Sitä on yksinäisyys.

Vierailija (Ei varmistettu)

Kun muutin uuteen maahan, olin todella yksinäinen. Vaikka kaikki uudessa kulttuurissa oli raskasta, erityisen kamalalta tuntui yksinäisyys. Kielimuuri vaikeutti kanssakäymistä vaikka yritin olla rohkea ja olla välittämättä kielioppivirheistä. Tuntui oudolta katsoa koulussa nauravia ihmisiä kun itse en ollut nauranut viikkokausiin, saati puhunut kellekkään. Kaikista pahimmalta tuntui, kun juttelin todella menevälle Suomalaiselle kaverilleni yksinäisyydestä ja hän sanoi että sehän on vain omasta toiminnasta kiinni. Harmitti, sillä tiesin että olin tehnyt aivan kaikkeni kavereita löytääkseni.

Nius from Tampere

Ihana kirjoitus! Ja rohkeaa että kerrot tästä omalla suulla. Luulen että yksinäisyyttä usein hävetään ja siitä on siksikin vaikea puhua. Some, niin paljon kuin siellä onkin hyvää, antaa monesti ihmisistä ulospäin sellaista kuvaa että kokoajan tapahtuu kaikenlaista ja kaikki käyvät kokoajan jossain ja tapaavat toisiaan. Silti on paljon myös yksinäisyyttä ja siitä pitää puhua <3  

Kaupunkilainen maalla (Ei varmistettu)

Heippa,

Eksyin sinun blogisivullesi ja oli surullisen kiva huomata, että jotkut muutkin ihmiset tuntevat samoin kuin minä. Tosin minulle kävi toisin päin kuin sinulle, muutin kaupungista maalle, pienelle paikkakunnalle, ja minusta tuli yksinäinen täällä. Se on niin surullista, että moni tuskailee samojen asioiden kanssa yksin kotona, mutta missä tutustua samankaltaisiin ihmisiin - siinäpä se. Pienellä paikkakunnalla tuntee vielä olevansa yksin tyhjuuden keskellä, kun edes ulkona ei näe ihmisiä. Toivon että löydän uusia tuttavuuksia jostakin kiven kolosta joskus, olisi niin ihanaa vaan viettää tyttöjen iltaa ja nauraa. &lt;3

HenriettaNik

Kiitos rohkeasta avautumisesta!

Olen asunut Suomessa kolmella paikkakunnalla ja oleskellut pitempiä pätkiä myös ulkomailla. Samalla tavalla ystävätkin on siis ripoteltu ympäriinsä. Toisaalta se on mukavaa, mutta toisaalta näkeminen vaatii aikaa, rahaa ja vaivannäköä. Some auttaa, mutta ei se livetapaamisia korvaa.

Olen asunut Helsingissä vuoden enkä ole saanut täältä vielä juurikaan uusia ystäviä, koska hankalista aikatauluista johtuen en ole pystynyt alottamaan esimerkiksi uutta harrastusta, josta voisi löytyä seuraa. Viihdyn kyllä hyvin yksin ja kaipaankin paljon omaa rauhaa, mutta en loputtomiin. Usein huomaan tuntevani itseni todella yksinäiseksi, vaikka minulla on monta hyvää ystävää. Olisi kiva löytää ihmisiä, joita voisi kutsua vaikka spontaanisti kahville. Tuntuu haikealta, kun nykyisin treffit kavereiden kanssa pitää sopia viikkojen päähän, että ne saa onnistumaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

Voi huoh...Muunmuassa olen tuntenut yksinäisyyttä ollessani musiikkifestivaaleilla 3 päivää ja 3 yötä puhumatta muiden kuin myyjien,hotelli -ja taksihenkilökunnan kanssa, omissa häissäni aamuyöllä ollessani yksin viimeisenä paikalla tanssimassa ja juomassa, hääni yksin järjestäessäni, vappuna 2001 kun pukeuduin juhlavaatteisiin ja matkustin bussilla vain kaupungin keskustaan ja takaisin kotiin nähdäkseni vapunjuhlintaa bussin ikkunasta, 18-vuotiaana odottaessani viikonloppuaamuna ekaa bussia tuntikausia hortoillen pitkin kaupunkia, muutaman viikko sitten viettäessäni erästä syksyn naamiaisjuhlaa yksin baarissa naamiaisasussa...näitä yksinäisen vaelluksia riittää. Viimeksi kun kävin naiskaverin kanssa kahvilassa oli vuosi 06 tai 07. Nykyään sitä on luojan kiitos niin vanha että voi mennä mihin vaan yksin välittämättä muiden mietteistä.

Toimitus
Toimitus

Kiitos kaikille jo tässä vaiheessa kommentoineille <3 Ja näinhän se nimenomaa on, että kun asioista uskaltaa puhua ääneen, ei tunnukkaa olevan enää ihan niin yksin. Anne

Vierailija (Ei varmistettu)

Pahin yksinäisyyden jakso oli elämässäni ikävuosina 16-19. Sairastuin syömishäiriöön ja masennukseen, käperryin kuoreeni, kaverit kaikkosivat jonnekin ja lopulta unohduin vain omaan seuraani. Kävin koulussa ja töissäkin normaalisti, mutta en oikein jaksanut puhua kenellekään ja toisaalta ihmiset pitivät minua varmaan aika outona, kun välttelin kaikkea syömiseen ja juomiseen liittyvää, en halunnut kertoa itsestäni mitään, kävin tauoilla juoksemassa kenttää ympäri, tekemässä jumppaliikkeitä ym.
Pääsin yksinäisyydestä eroon parannuttuani ja tavattuani poikaystäväni ja tutustuttuani hänen kauttaan uusiin ihmisiin.
Tuo jakso elämässäni jätti minuun kuitenkin jälkensä varmaan pysyvästi. Minulla ei ole lapsuuden kavereita jäljellä ja kaikki nykyiset kaverisuhteet olen solminut aikuisiällä. Pelkään edelleen hylätyksi tulemista.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.