Osallistu Trendin jutun tekoon: Pitääkö perustaa perhe?

Toimitus

Lähipiirini on täynnä aikuisia naisia, jotka eivät ole naimisissa tai joilla ei ole perhettä, ja se on minusta ihan tavallista. Olen pohtinut viime aikoina sitä, miksi jotkut läheiseni odottavat minun menevän naimisiin ja saavan lapsia. Eikö koko perinteinen perhekäsitys ole jo vähän vanhentunut?

Aloin miettiä, mistä omat tulevaisuuden haaveeni kumpuavat.

Nuorempana pidin siskoani ja hänen miestään täydellisen aikuisuuden ja ihmissuhteen normina. He olivat seurustelleet teini-iästä asti, menneet vajaa kolmekymppisinä naimisiin ja saaneet kaksi suloista lasta. Kun he erosivat, ajatukseni täydellisestä suhdeidyllistä romahti. Nyt nelikymppinen sinkkusiskoni, aikuisten lasten äiti, on minulle uudenlaisen onnellisen aikuisuuden esimerkki.

Yhtäältä rakastan Sinkkuelämän tai Lipstick Junglen esimerkkiä siitä, ettei perhe-elämän tarvitse olla maailman tavoitelluin juttu. Yhä harvempi ystäväni haluaa naimisiin tai lapsia, enkä itsekään enää oikein tiedä, mitä asiasta ajattelen.

Toisaalta vanhempani ovat olleet naimisissa 43 vuotta. Olen jo vuosia ollut heille katkera siitä, että he ovat näyttäneet minulle sellaista esikuvaa, jota en enää itse pysty saavuttamaan - ellen elä 120-vuotiaaksi (ja mahdollinen kumppanini samoin).

Vuosia sitten olin kateellinen 25-vuotiaalle kollegalleni siitä, että hän oli saanut suunnittelematta lapsia jo alle kaksikymppisenä. Hän sai olla lastensa kanssa joka toinen viikko ja "vapaalla" joka toinen, eikä hänen tarvinnut enää kokea painetta lasten hankkimisesta. 

Jokainen meistä, joka on joskus käynyt New Yorkissa tai Berliinissä, on nähnyt siellä aikuisia ihmisiä, jotka ovat onnellisia ilman Disney-normien mukaista perhe- tai parisuhdeidylliä. Kuka väittää, että kaikkien pitää rakastua, mennä naimisiin ja tehdä lapsia?

Nyt teen Trendiin juttua sinkkuudesta, siviilisäädystä ja siitä, millaiseksi "perinteinen aikuisuus" tai perhenormi on muodostunut. Minua kiinnostaa, mihin ajatuksemme "täydellisestä aikuisuudesta", parisuhteesta tai perheestä perustuvat. Tuleeko esimerkki vanhemmiltamme, sukulaisiltamme, ystäviltämme, elokuvista tai kirjallisuudesta? Entä mikä tänään on normi - ovatko nuorten aikuisten naisten omat odotukset muuttuneet?

Mitä mieltä sinä olet? Osallistu keskusteluun tämän jutun kommenttiboksissa tai omassa blogissasi tägillä #soolona2014. Kommentteja saatetaan käyttää lehdessä.

Tiia Rantanen, joka salaa toivoo että hänelle kävisi elämässä kuten Katherine Heiglille elokuvassa Paksuna (mutta pääasiassa siksi, että on ihastunut Seth Rogeniin)

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Ehkä pointti on siinä että suomalainen kulttuuri "mahdollistaa" meidät tekemään tämänkaltaisia päätöksiä, perustuen "henkilökohtaiseen onneen" tai sen hakemiseen. Monissa perhekeskeisissä kulttuureissa onnen tavoittelu ei ole perheen perustamisen lähtökohta, vaan on enemmän tarpeellinen sosiaalinen rakenne. Mitä enemmän yhteiskunta "fasilitoi" näitä perheelle aikanaan kuuluneita vastuita, sitä vähemmän perinteistä perhenormia tarvitaan.Ja tätähän ns. "hyvinvointiyhteiskunta" pyrkii tekemään.

Eläminen perheellisenä tai sinkkuna ei määritä yksilön onnellisuuden tasoa millään tavoin. Suurissa metropoleissa ja suurimmassa osassa hyvinvoivaa Eurooppaa se on ehkä elämäntapavalinta, jossain muualla perheen perustaminen voi olla pakon sanelema vaihtoehto; "suvival method", jossa perheetön ihminen on täysin tyhjän päällä tai "social outcast" jos yhteisön luoma paine on kova (näin esimerkiksi voi olla pikkupaikkakunnilla).

Onni tulee täysin muista asioista, ja ne ovat aina yksilön pään sisällä, oli tällä yksilöllä perhettä tai ei.

Minna1104 (Ei varmistettu)

Ehkä pointti on siinä että suomalainen kulttuuri "mahdollistaa" meidät tekemään tämänkaltaisia päätöksiä, perustuen "henkilökohtaiseen onneen" tai sen hakemiseen. Monissa perhekeskeisissä kulttuureissa onnen tavoittelu ei ole perheen perustamisen lähtökohta, vaan on enemmän tarpeellinen sosiaalinen rakenne. Mitä enemmän yhteiskunta "fasilitoi" näitä perheelle aikanaan kuuluneita vastuita, sitä vähemmän perinteistä perhenormia tarvitaan.Ja tätähän ns. "hyvinvointiyhteiskunta" pyrkii tekemään.

Eläminen perheellisenä tai sinkkuna ei määritä yksilön onnellisuuden tasoa millään tavoin. Suurissa metropoleissa ja suurimmassa osassa hyvinvoivaa Eurooppaa se on ehkä elämäntapavalinta, jossain muualla perheen perustaminen voi olla pakon sanelema vaihtoehto; "suvival method", jossa perheetön ihminen on täysin tyhjän päällä tai "social outcast" jos yhteisön luoma paine on kova (näin esimerkiksi voi olla pikkupaikkakunnilla).

Onni tulee täysin muista asioista, ja ne ovat aina yksilön pään sisällä, oli tällä yksilöllä perhettä tai ei.

Kaksysi (Ei varmistettu)

Olen hieman alle kolmekymppinen nainen. Olen ollut parissa vakavaksi luokiteltavassa parisuhteessa, mutten koskaan ole asunut kenenkään miehen kanssa yhdessä. Tälläkin hetkellä seurustelen kyllä, mutta yhteenmuuttaminen ei ole ajankohtaista.

Parisuhteessa tärkeintä on rakkaus. Sellainen jalat-alta-vievä, jonka eteen haluaa ja jaksaa tehdä töitä silloinkin, kun toisen jutut on kuultu sen sata kertaa. Tiedän, että tähän näkemykseeni rakkaudesta ovat vaikuttaneet populaarikulttuurin "syöttämät" tarinat, mutta mitä siitä? Vaikka ehkä odotan paljon, olen itse valmis myös antamaan yhtä paljon tai enemmänkin.

Omat vanhempani olivat yhdessä yli 30 vuotta, mutta lähipiiriini mahtuu useita onnettomampiakin rakkaustarinoita. Niistä huolimatta haluan uskoa rakkauteen ja siihen, että onnellisia loppuja on olemassa. Haluan kirjoittaa oman elämäni tarinan itse, enkä lannistua toisten epäonnistumisista.

Lasten saamisen suhteen ajatukseni ovat ristiriitaisempia. Biologinen kelloni ei tikitä, mutta tiedän kyllä, että minulla ei ole loputtomiin aikaa harkita asiaa. Monella lähipiirissäni on lisäksi ollut kokemuksia lapsettomuudesta, mikä ei ainakaan helpota päätöksen tekemistä. Kuinka paljon olisin valmis tekemään lapsen vuoksi? Olisiko minusta muka vanhemmaksi?

En kuitenkaan usko, että "täydellinen aikuisuus" edellyttäisi lapsen saamista. Näin uskon siitä huolimatta, että Facebookissa ja blogeissa lapsikuvat keräävät aina eniten tykkäyksiä. Siitäkin huolimatta, että joskus koen pientä haikeutta huomatessani, että "hedelmällisimmät vuodet" alkavat kohta olla jo takanapäin.

Itse arvostan eniten hankkimaani koulutusta, jota pidän suurimpana saavutuksenani. Sen arvostuksen uskon perineeni vanhemmiltani, joilla itsellään ei ole korkeakoulutusta, mutta jotka ovat aina kannustaneet minua opiskelemaan.

Odotukseni omalta elämältäni ja aikuisuudelta ovat lopulta aika yksinkertaisia: tehdä töitä, olla oma itseni ja rakastaa läheisiäni yli kaiken. Haluan elää niin, ettei lopussa kaduta. Ettei mikään tärkeä jää sanomatta. Se on minun näkemykseni hyvästä elämästä.

Teresita (Ei varmistettu)

Olen 25-vuotias nuorinainen, eikä minulla ole koskaan ollut vauvakuumetta tai minkäänlaista tarvetta/halua hankkia lapsia. En sano ettenkö koskaan tulisi lapsia hankkimaan, koska mitä vain voi tapahtua ja naisena olen erinomaisen hyvä muuttamaan mieltäni ;) mutta luultavasti en tule hankkimaan lapsia.... paitsi sellaisen karvaisen.

Mielestäni suomessa ei painosteta naisia hankkimaan lapsia, täällä se on jo ihan normaalia ettei naisen "tarvitse" hankkia jälkikasvua. Ainakin minun lähipiirissäni (samanikäisillä) lapsia on hyvin harvalla ja kuitenki lähempänä kolmeakymppiä kaikki jo ollaan. Lisäksi mielestäni se, että lapsien hankintaa lykätään reippaastikin yli kolmenkympin on täysin normaalia nykyään.

Olen lähisukuni ainoa tyttölapsi, joten voisi ajatella, että minulta oltaisiin jo tässä vaiheessa udeltu siitä, että haluanko lapsia jne. Ei ole. Sukulaiseni ymmärtävät että se päätös on minun omani. Äitini on kerran maininnut kaihoisasti että voi kun minä ja veljeni vielä olisimme pieniä, mutta muuta lapsenlapsien saamiseen liittyvää häneltä en ole kuullut. Tavallaan olen pahoillani äidin puolesta, koska tiedän että hän haluaa lapsenlapsia. Ja olisihan lapsista (ehkä, jos välit pysyy hyvinä) apua sitten vanhemmalla iällä. Mutta en vain näe itseäni äitinä, en ollenkaan. Ja se on ihan OK.

Kaisuliinimaisuliini (Ei varmistettu)

Minun nykyisiin perhesuunnitelmiini kuuluu se, että elän yhdessä mieheni kanssa aikuisten elämää, emmekä hanki ainakaan omia lapsia. Adoptointia voisimme harkita sitten 35-vuotiaana. Meillä on lestadiolainen tausta, ja valintamme kyseenalaistetaan varmaan päivittäin jonkun tuttumme toimesta. Heille perhesuunnittelua ilmiönä ei edes ole olemassa, joten kyllä Suomessakin yhä edelleen on yhteisöjä, joissa perheen hankkiminen nuorena on sosiaalinen normi ja josta poikkeavaa pidetään outolintuna. Olen kuitenkin omapäinen enkä aio alistua toisten tahtoon. En halua uhrata itseäni jälkikasvulle, koska tiedän jo valmiiksi että se olisin todennäköisesti minä, jonka tulisi naisena luopua omasta urastaan ja itsestään siksi aikaa kun lapset ovat pieniä. Tämä mielestäni johtuu juuri sukutaustoistani: siitä, että, yksikään sukuni naisista ei ole koskaan käynyt montaa vuotta peräkkäin töissä ja tämä malli on ikävä kyllä juurtunut aika syvälle. Onneksi olen aikuisiällä tutustunut myös muihin tapoihin elää ja olen pystynyt tekemään itsenäisesti päätöksen olla hankkimatta omia lapsia.

MadM (Ei varmistettu)

Yle teemalta tuli mielenkiintoinen dokkari tuossa taannoin, joka käsitteli ongelmaa nimeltä "aikuiset lapset". Dokkarissa vaan todettiin, kuinka kanadassa nuoret asuvat yhä pidempään kotona ja odottavat vanhempiensa elättävän heitä pitkälle aikuisuuteen asti. He taas tekevät lapset yhä vanhempina (40v) tai ei ollenkaan. Ollaanko Suomessakin menossa tähän?

Itse olen aina pitänyt tärkeänä itsenäistymistä ja omilla jaloillaan seisomista. Suomalainen yhteiskunta ei kuitenkaan mielestäni tue lapsien hankkimista tai ainakin tekee koko ajatuksesta hyvin vaivalloisen. Jos nainen haluaa opiskella itselleen korkeakoulu tutkinnon, hän valmistuu about 25 -vuotiaana. Sen jälkeen olisi mukavaa luoda uraa. Olen nähnyt muutamia tapauksia, joissa lapset on tehty opiskelujen aikana / juuri valmistumisen kynnyksellä ja noilla naisilla on ihan oikeasti vaikeaa saada omaa koulutustaan vastaavaa työtä/ mitään työtä. He ovat ikään kuin jääneet urakelkasta päättäessään hankkia lapsia 20-25 korvilla.

Noh, miten se lapsien teko sitten 25+ ikäisenä? tai vielä parempi yli kolmekymppisenä?. Jos haet tämän ikäisenä töitä niin... puuuh... työnantajien tuntuisi tekevän mieli käännyttää tällaiset jo heti ovella ulos. "Kun tuo pääsee taloon niin alkaa lapsia tulemaan ja se vie rahat minun pussistani".
Ja jos olet taas onnistunut luomaan uraa ja tekemään lapsia samaan syssyyn niin sitten taas tunnet toivottomuutta siitä ettet joko ole tarpeeksi lasten kanssa tai pysty etenemään/ tekemään töitä kuin haluaisit. Urhauksia, uhrauksia... mitä miehillä ei ole.

Avioliitto taas... ei sovi kaikille. Pitkä avioliitto on ennemminkin poikkeus kuin sääntö nykyisin ja harvat liitot ovat ruusuilla tanssimista (eikä pidäkään olla). Nykyisin vaan tuntuu, että kumpikin osapuoli haluaa pitää sen takaoven auki, josta voi sitten livahtaa jos siltä alkaa tuntumaan.

Arvokäsitykset ovat erilaiset kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Puolisolta haetaan ominaisuuksia kuin joltain tekniseltä laitteelta: hyvä muotoilu, hyvä suorituskyky sängyssä, jne. Kun jokin ominaisuus vuosien varrella näivettyy on aika vaihtaa uudempaan malliin.
Suhteen normaalia etenemistä alkuhuuman pupupano vaiheesta harmaaseen arkeen karsastetaan kuin ruttoa. "Ei se sellainen ole elämää, että nökötetään kotona verkkareissa sohvalla. Minä haluan RAKKAUTTA". Mutta sitähän se rakkaus juuri on... harmaassa arjessa eteenpäin tallomista käsikkäin.

Perusta nyt perhettä kun ajat ovat tällaiset. En nyt sano, että siitä rikkonaisia ihmisiä tulee jos varttuu yksinhuoltaja perheessä (kuten minä) tai on kokenut vanhempien raastavan avioeron, mutta oma ideaalinen kuva olisi elää pitkässä suhteessa toisen kanssa, hankkia lapset kolmenkympin korvilla, luoda uraa samalla, hankkia pieni punainen talo ja se perunamaa. Realististahan tosin on, että tätä kaikkea ei vaan voi saada.

Tulipa pitkä postaus... mutta ytimessä uskoisin olevan, että olemme nykyisin liian mukavuudenhaluisia. Haluamme matkustella, luoda uraa, pitää itsemme kiireisenä, viettää laatuaikaa kahdestaan puolison kanssa tai itsekseen, ostella kaikkea uutta kivaa ITSELLE ja mennä sillä. Ei siihen lapset mahdu kuvaan, koska sitten tästä kaikesta pitäisi luopua tai noh, uhrautua lasten vuoksi.

Vanhat sukupolvet koputtelevat olalle ja vaativat lapsenlapsia ja naimisiinmenoa, joka oli jutun juoni silloin muinoin. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet.

ElinaPK
Sataman valot

Oma ihanteeni on tämä arki, mitä elän parhaillaan ja johon kuuluvat oman alan työt ja rakastava aviomies. Tämä paketti tuo elämääni sitä tasapainoa ja rutiinia, mitä kaipasin railakkaiden mutta myös hektisten ja juurettomien opiskeluvuosien aikana. Valmistumisestani on nyt reilu kolme vuotta ja viihdyn niin hyvin työelämässä ja juuri tällaisessa kahden aikuisen ihmisen arjessa, etten halua vielä loikata äitiyslomalle. Olen 28-vuotias ja luotan, että tässä on kyllä vielä parisen vuotta aikaa kypsyä äidiksi, sillä nyt meillä ei ole mitään intoa hankkia lapsia, mutta poissuljettua se ei missään nimessä ole. Uskon, että kaikella on tarkoitus ja jos meille on lapsi tarkoitettu, niin luonto kyllä järjestää siihen oikean hetken ja oikeat fiilikset. 

ElinaPK
Sataman valot

Mutta täytyy vielä sen verran jatkaa, että jotenkin meillä nuorilla aikuisilla on valtavat odotukset ja tavoitteet elämässä. Eniten minua hirvittää etukäteen mietityt ikään sidotut tulevaisuuden tavoitteet kuten "25-vuotiaana täytyy olla jo naimisissa ja ensimmäinen lapsi sylissä" - jo tuo tyyli kertoo, että suunnitelma kusee melko varmasti. Lisäksi ilmassa tuntuu leijuvan sellainen yleinen ajatus 30 ikävuoden merkkipaalusta, jota ennen pitäisi olla ammatti ja ura, avioliitto, omistusasunto ja ensimmäinen lapsi. Eihän niitä asioita ehdi tehdä millään tuossa ajassa! Ja ei ainakaan mikäli on tarkoitus lukea yhtään korkeampi tutkinto. Ennemmin siis antaa elämän kuljettaa myötätuulessa eteenpäin. Kyllä palaset aina loksahtelee kohdalleen, vaikka ikää tulisi kuinka!

Mitä edes tatkoittaa "perhe"? Minulle perhe on edelleenkin omat sisarukset ja äiti. Jo ennen tätä lasta tunsin olevani perhe mieheni kanssa - silloin perheeni oli suurentunut myös mieheni sisaruksilla ja vanhemmilla. Ei lasta tarvita ollakseen osa perhettä, ei välttämättä edes kumppania. Naimisiinmeno eikä lapsen saaminen tuonut tullessaan mitään "täyttymystä", lapsen myötä jo valmiiseen perheeseemme tuli vain yksi jäsen lisää. Tosin, minulla on tunne, että edelleenkin yhteiskunnasta ja ihmisten ehkä tiedostamattomistakin odotuksista kumpuaa ihanne avioliitossa olevasta naisesta ja miehestä, kahdesta pellavapäästä ja omakotitalosta. Ei perhe tarkoita (vain) sitä.

Jäi vielä mieleen pyörimään, että eräs lapsuudenaikainen ystäväni sanoi esikoisensa saatuaan, että nyt hän on saavuttanut kaikki elämänsä tavoitteet eli miehen, lapsen ja talon. Siis olisikohan hän ollut silloin 20-vuotias. Nyt hän on eronnut ja asuu kerrostaloyksiössä (?). Pointti siis se, että ei lapsi ja avioliitto elämän suurimpina tavoitteina kanna pitkälle. Täytyy elämässä mielestäni olla muitakin tavoitteita, omia henkilökohtaisia.

ElinaPK
Sataman valot

Olen kyllä täysin samaa mieltä! Henkilökohtaisia tavoitteita täytyy olla. Lisäksi mun mielestä on aina hyvä olla teoreettisella tasolla myös B-suunnitelma. Ehkä jopa C ja D myös. Eli juuri jotain henkilökohtaisia tavoitteita tai juttuja, mihin tarttuisi JOS se A-suunnitelma ei kannakaan. Sun tarina tästä noin 20-vuotiaasta kaiken saavuttaneesta on oikeastaan aika pelottava, koska sen jälkeenhän on valtavan pitkä aika saavuttaa vielä vaikka mitä!

No niinpä! Mietinkin silloin, että minkä voimalla jaksaa sen lopun elämän, jos kaikki tavoitteet ovat jo saavutettu...

marietta

Mielenkiintoista tässä koko keskustelussa onkin just se, että mitä se perheyksikkö meinaa. Voiko ihminen olla yksinään perhe? Miten sellaiseksi tullaan? Tai onko se perhe"status" ylipäätään jotakin tavoittelemisen arvoista? Pohdinnan arvoista pohdintaa! :)

Saisa (Ei varmistettu)

Minusta tulee äiti! Jäävätkö opintoni kesken? Muutunko kodinkoneeksi? Kadotanko itseni, kiinnostuksenkohteeni, harrastukseni, älyllisen elämäni, ystäväni ja uramahdollisuuteni? Jäänkö kaikesta paitsi? Alanko pukeutua tuulipukuihin? Lihonko muodottomaksi? Unohdanko aamuisin meikata ja kammata tukkani? Alanko puhua vain kakkuresepteistä politiikan sijasta? Siirtyvätkö ajatukseni matkustelusta ja vilkkaasta sosiaalisesta elämästä jonnekin haaveosastolle?

Näin ajattelin, kun tulin 23-vuotiaana äidiksi. Tai oikeastaan ne eivät olleet minun ajatuksiani. Tajusin tämän vasta paljon myöhemmin. Ne olivat muiden ihmisten ajatuksia, olettamia, ennakkoluuloja ja stereotypioita, joita he heijastivat minuun. Koin olevani väärän ikäinen ja vääränlainen äiti, koska en halunnut asettua muottiin. Hankin lapsia nuorena - koska halusin nimenomaan lapsia - en muuttua erilaiseksi ihmiseksi. Halusin yhä myös korkeakoulututkinnon, uran ja hyvän palkan. Tämä oli joillekin käsittämätön yhtälö. Halusin myös harrastaa ja nähdä maailmaa. Olettama oli, että jos nuorena lopsahtaa äiti-rooliin, niin siinä on sitten nalkissa - ja elämä on pilalla.

Mutta ei ollut, eikä ole. Rakkaat sisaret. Oikeaa aikaa lasten hankintaan ei ole. Olitpa 20, 30 tai 40-vuotias, ympäristö luo sinuun leimoja, vaatii selityksiä ja luulee tietävänsä sinua paremmin, miten sinulle käy. Ihmisillä tuntuu olevan kova tarve laittaa toisiaan lokeroihin ja määritellä muiden ihmisen puolesta, millaista elämää heidän pitäisi elää. Tähän on vain yksi lääke: Lakatkaa kysymästä, mitä minulta odotetaan ja kysykää itseltänne: "Mitä minä haluan, haluanko jälkeläisiä vai en?" Kaikki muut kysymyksen ovat toissijaisia - jopa kysymys kumppanista. Parisuhde voi olla onnellinen tänään ja päättyä silti huomenna. Vanhemmuus on kuitenkin pysyvää. Myös ura voi olla nyt hyvässä nosteessa - aina seuraaviin yt-uutisiin saakka. Tulevaisuuteen ei voi nähdä, siksi suuret päätökset pitää tehdä tunteella ja jättää järki narikkaan. Munasolun jakautuminen ja uuden elämän ihme sukupolvien ketjussa on se iso asia, muut asiat ovat käytännön järjestelyitä, jotka kyllä sitten järjestyvät ajallaan sitä mukaa, kun lapset kasvavat ja parisuhde kehittyy suuntaan taikka toiseen. Lapsen hankintaa ei tarvitse liittää kaikki kysymyksiä identiteetistä uraan ja elämäntapaan. Toki lapset muuttavat ihmisen tapaa asetella elämänarvojaan, mutta minkään ei tarvitse tapahtua siksi, että muut odottavat sitä sinulta. Me elämme Suomessa - eikä täällä tarvitse valita oman elämän ja äitiyden väliltä. Voi saada molemmat.

Lapseni ovat nyt 13 ja 16-vuotiaat. Avioliittoni on edelleen onnellinen ja perheemme ehjä. Olemmeko yhdessä aina? En tiedä, mutta toivon sitä. Monilla ikätovereillani on nyt pieniä lapsia. He matkustelivat ja söivät ravintoloissa parikymppisinä. Me teemme sitä nyt. Mistä muka olen jäänyt paitsi? Tulimme juuri perheen kanssa Firenzestä lomamatkalta. Lapset ovat yhtä hulluna taiteeseen kuin minäkin. Iltapalalla puhumme Putinin politiikasta. Lapsemme ovat hyvää seuraa, älykkäitä ja hauskoja ja heidän kanssaan on kiva tehdä asioita. Tapailemme kaveriperheitä, mutta jokainen myös omia ystäviämme kukin tahollaan. Minulla on ura ja oma elämä. Käytän korkokenkiä enkä edelleenkään omista tuulipukua, saati leivo kakkuja. En koe, että perhe olisi ottanut minulta mitään. Sen sijaan ihmettelen, miten nopeasti lapset kasvavat ja elämä taas muuttuu. Parin vuoden päästä esikoinen lentää pesästä ja viiden vuoden kuluttua olemme taas kahdestaan. Eikä elämä ole sitten välttämättä vielä edes puolessa välissä. Minulla on paljon suunnitelmia ja unelmia. Jotkin niistä koskevat perhettä, toiset vain minua itseäni. Perhe on parasta, mitä minulla on, mutta se ei ole kaikki. En ymmärrä naisia, jotka alkavat elää lastensa kautta. Samalla tavalla kuin puoliso on ”elämänkumppani”, myös lapset ovat ihmisiä, joihin vanhemmilla on ihmissuhde. Ne eivät ole omaisuutta. Eivätkä ne ole pieniä kuin muutaman vuoden. Pian niillä on ihan omat jutut ja menot ja omat tulevaisuudensuunnitelmat. Kun tämän asian pitää mielessä, vanhemmuus ei tunnu enää niin pelottavalta ajatukselta.

Vielä yksi asia: Jos jonain päivänä hankit lapsia, varaudu siihen, että painostus jatkuu. Edelleen ympäristö kertoo sinulle, mitä on hyvä vanhemmuus ja miten sinä olet siihen kuvaan vääränlainen. Pysy lujana ja elä itsesi näköinen elämä siten kuin sinä ja perheesi haluatte sen elää. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla sinkku tai dinkku, eikä ole yhtä oikeaa tapaa olla perheellinen.

marietta

"Ne olivat muiden ihmisten ajatuksia, olettamia, ennakkoluuloja ja stereotypioita, joita he heijastivat minuun."

Nimenomaan! Mutta miten voi olla, että juuri ne päinvastaiset olettamukset ja odotukset tuntuvat voimakkaimmilta? Miksi, vaikka tekisi mitä tahansa, tuntee niin usein tekevänsä "väärin" tai normien vastaisesti? Tapoja ja normejakin niin monenlaisia. Eivätkä kaikki kuitenkaan ole samaa mieltä. 

Vai ovatko uraan ja koulutukseen ja tulevaisuuteen ja perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvät asiat niin isoja päätöksiä, että teimme mitä tahansa, koemme aina painostusta päinvastaiseen suuntaan? Tai ainakin koemme toimintamme vastaiset mielipiteet voimakkaimmiksi?

Vierailija (Ei varmistettu)

"Vai ovatko uraan ja koulutukseen ja tulevaisuuteen ja perheeseen ja ihmissuhteisiin liittyvät asiat niin isoja päätöksiä, että teimme mitä tahansa, koemme aina painostusta päinvastaiseen suuntaan?"

Se on varmaan juuri noin, kun sanot. Usein ihmiset eivät edes tajua loukkaavansa, heittävät vaan mielestään hyvää läppää tai jutustelevat mukavia. Ja tietenkin sen hyvää tarkoittavan neuvojan oma viitekehys, jossa hän elää, määrittelee sitä, mitä hän pitää "normaalina". Jokaiselle meille oma elämä on tuttua ja tavallista. Kun sitten kohtaa ihmisen, joka on rakentanut elämänsä täysin toisenlaisista palikoista, se tuntuu vieraalta, sitä kummeksuu ja sitä kohtaan tuntee uteliaisuutta. Monesti siinä ei edes ole kyse muusta kuin halusta ymmärtää. Varmaan sitä tulee itse kunkin joskus loukattua kanssaihmisiä tyhmillä kysymyksillä, jotka voi tulkita arvosteluksi vaikka ne eivät oliskaan sellaiseksi tarkoitettu.

Mulla on yksi tuttu, joka vastaa tyhmiin kysymyksiin vastakysymyksellä: "Miksi kysyt?" Se on aika tehokasta: selittely- ja omien ratkaisujen puolusteluvastuu siirtyykin yhtäkkiä kysyjälle itselleen.

ikkiam
LUOMA

Täydellistä on viimeaikoina ollut se, että saan syödä jukurttia suoraa purkista seisaaltani, että olen palannut takaisin siihen lapsen itsevarmuuteen kävellä ruma avainketju kaulassa tai epämääräisissä urheilukamppeissa - keltainen toppatakki ja siniset kivipestyt farkkusalihousut - keskellä kaupunkia ja antaa teinityttöjen kikatella ohi. Tajusin tämän juuri tällä viikolla; Ei hitto, olen aikuinen.

Täydellistä aikuisuutta tämä elämä ei kai kuitenkaan ole, paitsi siinä ainutkertaisuudessaan tietysti.

En ole osannut sitten noiden juuri kuopattujen teinivuosien kuvitella täydellistä parisuhdetta tai perhettä. Nykynormi kun voi olla ihan mitä vain, eikä se löydy 50-luvun Kotiliesiä lukemalla tai vanhempien eroa ihmetellessä. Odotukset eivät ehkä ole muuttuneet, ja tuntuukin, että moni junnaa siinä ihanteessa mies-omakotitalo-koira-lapsi uskaltamatta ajatella itse. Minäkin vielä silloin tällöin.

Tuosta esimerkistä 25-vuotiaan äidin kadehtimisesta tuli mieleeni yksi myös viime päivinä kokemani asia: Tapasin nuoren eronneen miehen, jolla on kaksi lasta. Koin helpotusta, jos tästä tulee jotain saan nauttia ja antaa jonkun toisen lapsille paljon hyvää eikä minun tarvitse hankkia omia. Tunsin varmuutta, luottamusta ja kiinnostusta; mies, joka on isä sai minut syttymään. Koin myös suurta vapautta ja arvostusta; jo kerran eronnut mies tuntui todella tietävänsä mitä tekee ja etsii ja hyväksyi täydellisesti vastaukseni lähes kaikkeen:

„En tiedä vielä, kokeillaan“.

Tällä tiellä aion myös jatkaa. Jos ei kokeile miltä jokin asia tai joku ihminen tuntuu, ei voi tietää. Täydellinen aikuisuus ja parisuhde on kaiketi siis epätietoisuutensa myöntämistä ja hyväksymistä. On ihana kokeilla kaikkea odottamatta mitään, ei edes sitä kuuta taivaalta.

Kun uskaltaa pytää paljon, voi myös saada sen. Varsinkin kun kyse on ihmisistä.

Annieh (Ei varmistettu)

Olen vasta 23-vuotias, mutta olen aina tiennyt, että joskus minusta tulee äiti. Enkä unelmoi mistään muusta niin paljon kuin äitiydestä, vaikka toki elämääni mahtuu paljon muitakin haaveita ja tavoitteita. Ala-asteella piirsin unelmointivihkooni kuvan unelmatalostani ja selostin minkälaista elämäni olisi; olisin "taiteilia", minulla olisi kiva mies ja söpöt lapset. Mietin jopa tulevien lasteni nimiä. Unelmoin kovasti aikuisuudesta, vaikka lapsuuteni oli ihana ja onnellinen. En tiedä mistä tuo suuri halu perheen perustamiseen on kummunnut, ehkä juuri siitä omasta tasapainoisesta lapsuudestani tai vanhempieni antamasta hyvästä avioliiton mallista. Ehkä vain olen tälläinen.

En silti koe mitään kiirettä asian suhteen. Välillä huomaan laskeskelevani, että jos haluan saada lapsia vaikka alle kolmekymppisenä, minun pitäisi löytää nyt HETI isä tuleville lapsilleni, saada rakennettua itselleni hyvä ura ennen kuin saan lapsia ja saada talouteni hyvään kuntoon. Välillä mietin, että jos en voikaan saada lapsia tai jos en löydäkään ihanaa miestä, mitä sitten teen? Se on hölmöä ja turhaa, sillä tätä elämää ei vain pysty etukäteen suunnittelemaan. Ja se on hyvä niin! Itse odotan innolla mitä yllätyksiä ja odottamattomia unelmia elämäni tuo tullessaan. Se tuo varmasti myös pettymyksiä ja osa unelmistani voi romuttua, mutta haluan luottaa siihen, että kaikella on oma tarkoitukseni. En halua missata tätä vaihetta elämästäni suunnittelemalla ja stressaamalla tulevaisuuttani liikaa.

Olen nyt jo aikuinen, mutta hyvin nuori sellainen, enkä tietysti ole vielä törmännyt niihin samoihin paineisiin perheenperustamisen suhteen, joihin vaikka 10 vuotta vanhemmat naiset törmäävät. Nyt elän vapaata ja ihanaa elämää, näen maailmaa, seikkailen ja haaveilen. Olen vastuussa vain itsestäni. Puhumme ystävieni kanssa paljon haaveistamme ja tulevaisuudensuunnitelmista. Monet haaveilevat lapsista ja perheen perustamisesta, joillekin sellainen ei ole vielä edes tullut mieleenkään. Kenenkään unelmia ei kuitenkaan tyrmätä. Jos joku ei koe halua tai tarvetta perustaa perhettä, mielestäni on vain parempi, että uskaltaa myöntää sen itselleen. Ehkä on vain parempi olla saamatta lapsia, jos ei niitä oikeasti halua. Mielestäni on järjetön ajatus, että joku ajautuisi perustamaan perheen ulkopuolisen painostuksen takia. Toki lasten saaminen on yksi maailman luonnollisimmista asioista, mutta se ei ole mikään pakko enää meidän yhteiskunnassa, vaan elämästä voi tulla ihan yhtä hyvä ja täysi, vaikka siihen ei sisältyisikään lapsia. Jokainen tavallaan.

Kaikki kukat (Ei varmistettu)

Jotenkin koko kysymyksenasettelu tuntuu hieman vanhanaikaiselta - elämäntarinat, ihmisten valinnat ja perheasetelmat ovat jo niin monimuotoisia, että luulisi kunkin voivan tehdä juuri ne valinnat, jotka itselle sopivat. Toki on niinkin, että ensisijaiset haaveet vain eivät aina toteudu ja silloin pitää ottaa käyttöön suunnitelma b. Itse en pidä mitään elämäntapaa tai perheasetelmaa ainoana oikeana tapana elää täydellistä aikuisuutta. Halusin perheen ja lapsia ja sain ne, mutta kukin voi mielestäni tehdä niin kuin lystää. ihmiset ovat erilaisia ja luonnollisesti heidän tapansa elää ovat myös erilaisia. Ei "sinkkuus" edes ole mikään uusi asia. Minulla oli kolme naimatonta isotätiä, jotka vaikuttivat aina iloisilta ja tyytyväisiltä elämäänsä. Joskus melkein kadehdin heidän vaatimatonta, mutta onnellisen oloista elämäntapaansa. En välttämättä lapsena ja nuorena pystynyt arvioimaan heidän sisimpiä tunteitaan, mutta näin asia minun silmiini näyttäytyi. Live and let live!

marietta

Mielestäni kaikki voivat toki tehdä itselleen sopivan valinnan. Se, mitä enemmän mietin, on miten näkemämme esimerkit ympärillämme vaikuttavat siihen, millainen oma valintamme on - tai miten siihen suhtaudumme. Minulla ei ole ollut kolmea naimatonta isotätiä, mutta minusta saattaa hyvin tulla sellainen omien siskojeni lastenlapsille. En tiedä yhtään, miten se tapahtuu, koska lähipiirissäni ei ole ketään sellaista. Muttei se tarkoita sitä, etteikö minusta voisi tulla sellainen. 

Beautiful1

Miten määritellään perhe? Tämän voisi viedä osaksi seksuaalivähemmistö-keskustelua..mutta esimerkiksi oma ydinperheeni malli on hieman erilainen kuin monella (päihteidenkäyttöä/vääristynyt kuva rakkaudesta jne.).

Minä aina sanon, että koti on siellä missä sydän on. Muutin toiselle paikkakunnalle ja sain sieltä omanlaisia, ja minut hyväksyviä ihmisiä ympärilleni. Kutsun tästä nimitystä "my extended family". 

Jopa parhaan ystäväni, "vaimoni" (:D), isä on "adoptoinut" minutkin osaksi heidän perheyhteisöään. Äkkiseltään tuo yhtälö ei varmaan tee kaikille järkeä, mutta se on yksi perheenjäsen tässä omassa perheytäläisyyden mallissani (kirjallisuudentutkimuksen termi).

"Perinteinen perheenmalli" ei ole kaikille se oikea, eikä välttämättä kaikissa tapauksissa "onnellisen perheen" malli. Tärkein tekijä perheen mallissa on olo olla rakastettu itsensä vuoksi ja olla näkyvä, tämä malli esimerkiksi "päihdeperheissä" on usein vääristynyt luoden vääränlaisen mallin siitä, miten rakkautta saa.

Maija Poppanen (Ei varmistettu)

Itse olen ydinperheestä, ja olen aina unelmoinut perheestä, ihanasta aviomiehestä, lapsia, iso talo ja hieno ura. Nyt olen siinä vaiheessa, että opiskellaan (toivottavasti) tulevan aviomieheni kanssa ja rakennamme yhteistä tulevaisuutta säästämällä yhteiseen omaan taloon. Uskon, että perhe käsityksemme kumpuaa kummankin ydinperheestä, ja oikeastaan yhteiskuntatieteen opiskelijan mielestä, sieltä omasta perheestä kumpuaa ajatus siitä perheen normaaliudesta. Uskon, myös että vanhempien avioero vaikuttaa ns. negatiivisesti lapsiin. Lapset tulevat tod.näk. eroamaan "helpommin" aikuisuudessa. Onneksi Suomessa on mahdollisuus hankkia omanlaisensa perhe sekä ura. Lapset ovat enenmänkin mielestäni mahdollisuus kuin uhka. Kuitenkin monella kovapalkkaisella naisella on lapsia. Itselleni on käynyt tuuri, kun olen löytänyt nuorena sielunkumppanin, ja uskon että rakkautemme ei tule varmastikaan koskaan katoamaan ja toivon että pääsemme aina vaikeiden aikojen yli. Monet puhuvat, että eihän nyt ensimmäisen poikaystävän kanssa voi olla, että pitäähän niitä muita kokeilla. Mutta mitäpä jos se ensimmäinen on paras. Ei ole mitään sääntöjä, välillä se on se ensimmäinen suunnitelma, välillä pitää varautua B- ja C-varasuunnitelmiin. Kerranhan täällä vaan eletään, ja se pitäisi elää onnellisesti juuri niinkuin haluaa. :)

Maija Poppanen (Ei varmistettu)

Itse olen ydinperheestä, ja olen aina unelmoinut perheestä, ihanasta aviomiehestä, lapsia, iso talo ja hieno ura. Nyt olen siinä vaiheessa, että opiskellaan (toivottavasti) tulevan aviomieheni kanssa ja rakennamme yhteistä tulevaisuutta säästämällä yhteiseen omaan taloon. Uskon, että perhe käsityksemme kumpuaa kummankin ydinperheestä, ja oikeastaan yhteiskuntatieteen opiskelijan mielestä, sieltä omasta perheestä kumpuaa ajatus siitä perheen normaaliudesta. Uskon, myös että vanhempien avioero vaikuttaa ns. negatiivisesti lapsiin. Lapset tulevat tod.näk. eroamaan "helpommin" aikuisuudessa. Onneksi Suomessa on mahdollisuus hankkia omanlaisensa perhe sekä ura. Lapset ovat enenmänkin mielestäni mahdollisuus kuin uhka. Kuitenkin monella kovapalkkaisella naisella on lapsia. Itselleni on käynyt tuuri, kun olen löytänyt nuorena sielunkumppanin, ja uskon että rakkautemme ei tule varmastikaan koskaan katoamaan ja toivon että pääsemme aina vaikeiden aikojen yli. Monet puhuvat, että eihän nyt ensimmäisen poikaystävän kanssa voi olla, että pitäähän niitä muita kokeilla. Mutta mitäpä jos se ensimmäinen on paras. Ei ole mitään sääntöjä, välillä se on se ensimmäinen suunnitelma, välillä pitää varautua B- ja C-varasuunnitelmiin. Kerranhan täällä vaan eletään, ja se pitäisi elää onnellisesti juuri niinkuin haluaa. :)

Vauvakuumemittari

Mulle on aina ollut itsestäänselvää että sen lapsuudenperheeni (joka mun tapauksessa käsittää aika lauman sukua) lisäksi haluan myös omia lapsia. Toistaiseksi lähipiirissä lapsia ei ole kellään, vaikka kolmea kymppiä lähestytäänkin. Onneksi muutaman kaverin kanssa tämän ajatuksen saa sanoa ääneen (ja miehen kaverit jostain syystä tietää asiasta enemmän, ja ovat ihan ok sen kanssa). Osa ystävistä ei tunnu vain millään ymmärtävän, että ihan oikeasti, tosissani haluan niitä lapsia heti kun vaan tärppää. Näihin kavereihin kuuluu mm. niitä, joita ajatust omien lasten hankkimisesta aiheuttaa ahdistusta ja paineita, joten heidän on ehkä vaikea suhtautua ajatukseen että mulla kyse on halusta, ei sosiaalisista odotuksista.

Oudointa ehkä on se, että kun nykyään on ok tehdä perinteisestä poikkeavia ratkaisuja, ei sitä perinteistä "haluan muutaman lapsen, onnelisen parisuhteen ja talon maalla" ajatusta nähdä valintana. Minä olen oikasti miettinyt asiaa ja valinnut tämän elämän, se ei ole jotain mihin vaan ajaudutaan.

Jannika_S (Ei varmistettu)

Olen alle 30-vuotias ja olen ollut parisuhteessa lähemmäs kymmenen vuotta avomieheni kanssa. Olemme vuosien mittaan keskustelleet paljon siitä, miten haluamme parisuhteessamme edetä ja millaisia odotuksia meihin kohdistetaan. Emme ole halunneet kihlautua saatika hankkia lapsia tai asuntolainaa. Emme ainakaan ennen kuin olemme itse eläneet mielestämme tarpeeksi aikuisten vapaata lapsetonta elämää. Siihen elämään kun tarvitsisi vähän rahaakin, haluamme matkustaa ja kokea paljon nyt kun opinnot alkavat molemmilla olla kasassa. Kihlautuminen ja naimisiin meneminen sen sijaan tuntuu molempien mielestä tarpeettomalta ja vanhanaikaiselta. Emme tarvitse sormuksia, käsitteitä tai muiden onnitteluja rakkautemme lisäksi. Kuitenkin koen että painostusta naimisiin menemiseen tulee varsinkin kumppanini perhepiiristä, jossa kaikki muut ovat hankkineet ensimmäiset lapsensa jo meidän ikäisinä. Myös tuttavapiiristämme löytyy ihmisiä jotka tuntuvat laskevan parisuhteensa mittaa ja arvoa vain avioliittovuosien perusteella ja painottavat elämänsä saavutukseksi sen, että heillä on ihanteellinen ydinperhe, eli aviopuoliso, lapsia ja omistuskoti. Vaikka olen onnellinen näiden perheellisten tuttavieni puolesta, koen ettei elämän tarvitse kaikilla edetä samalla kaavalla ja minulle elämä arvottuu erilaisista asioista. Haluan olla eheä ja paljon maailmaa kokenut ja nähnyt nainen, ennen kuin olen valmis olemaan kenenkään äiti ja antamaan toiselle ihmiselle niin suuren osan omasta elämästäni. Mikäli siis koskaan haluan lapsia tähän maailmaan synnyttää, kyllähän maapallon voimavarat ovat tiukilla jo ilman omia jälkeläisiänikin. Toisinaan taas perheellisten elämää läheltä seuratessa tulee fiilis, että se on sellainen rumba johon en koskaan halua itse omia rumpukapuloitani sotkea mukaan. Arvostan suuresti useita lapsia omaavia ihmisiä ja heidän jaksamistaan, itsestäni ei todellakaan olisi sellaiseen arkeen. Vietettyämme yhdenkin iltapäivän lapsiperheen luona on yllättävän ihanaa tulla omaan hiljaiseen kotiin, laittaa kevyttä musiikkia soimaan, kynttilä palamaan ja kaataa lasillinen viiniä tai vaikka kolme.

EWE

Oma osuuteni keskusteluun löytyy kirjoituksesta, jonka tein blogiini. Ja olen taas tapojeni mukaan myöhässä kommenttieni kanssa :)

http://www.lily.fi/blogit/familjen-i-frontmannahuset/perheeton

JannicaJ (Ei varmistettu) http://www.notahdontahdon.blogspot.com

Me olemme mieheni kanssa seurustelleen kohta seitsemän vuotta ja ensi vuonna sanomme toisillemme tahdon.
Heti kihlajaishumun jälkeen alkoivat tiedustelut siitä koska aikoisimme pistää pullan uuniin, tehdä uuden veronmaksajan, pamahtaa paksuksi, plussata ja oma henkilökohtainen inhokkini "antaa vauvalle luvan tulla".
Kun vastasimme järjestelmällisesti että tuskin koskaan, olivat kysyjät aluksi naureskellen sitä mieltä että niinhän te nyt luulette, mutta odottakaas kun...
Jotkut ovat vastahakoisesti hyväksyneet päätöksemme olla lisääntymättä ja toiset ovat edelleen sitä mieltä että me muutamme vielä mielemme. Mikä on tietenkin mahdollista.

Monesti olemme mieheni kanssa miettineet sitä että mikä siinä on niin hirveää ja kamalaa jos kaksi aikuista ihmistä haluaa elää kahdestaan, ilman lapsia?
Miten se on niiltä jo vanhemmiksi ehtineiltä ihmisiltä pois, jos me emme liity heidän salaseuraansa nimeltään "vanhemmat".
Joskus nimittäin tuntuu, että jo vanhemmiksi ehtineet tuttavamme ottavat lapsettoman linjauksemme henkilökohtauksena loukkauksena, että tuomitsisimme tai pilkkaisimme heidän valintojaan, koska emme itse aio tehdä samoja valintoja.

Muutama asia on tullut harvinaisen selväksi tässä vuosien saatossa.
Perhe ei ole perhe ilman lapsia.
Et voi olla oikeasti aikuinen, jos et ole vanhempi.
Lisääntyminen on jokaisen oma, henkilökohtainen asia,
mutta lisääntymättä jättäminen on kaikkien yhteinen voivoittelun aihe.

Kommentoi