Päivän kysymys: Kärsitkö ulkonäkökompleksista?

Toimitus

Kuulun niihin naisiin, joilla on aina milloin mikäkin ulkonäkökriisi meneillään.

Teininä tuijottelin peilistä käsivarsiani, jotka olivat mielestäni liian laihat. Kun käsivarsista tuli sopivat, aloin ahdistua jenkkakahvoista. (Elettiin sitä ihanaa lantiofarkkujen ja paljaiden alavatsojen aikakautta.) Kun lantiofarkut lähtivät UFF:n laatikkoon, aloin murehtia reisien paksuutta.

Jotain olen murehtimisesta oivaltanut: yleensä ongelma ei ole kropassa vaan päässä. En ole koskaan miettinyt ulkonäköäni niin maanisesti kuin aikana, jolloin överistressaava elämäntilanne vei yöunet. Ja sama toisinpäin: kun olin taannoin ihanalla muutaman kuukauden reissulla, ei tullut kertaakaan mieleen pysähtyä peilin ääreen tutkailemaan potentiaalisia parannuskohteita.

Siksi olen päättänyt, että yritän tulkita ulkonäköahdistuksen varoitusmerkkinä. En siitä, että kroppa olisi korjauksen tarpeessa, vaan siitä, että pitäisi ottaa vähän rennommin. Kun teen enemmän sitä, mikä on hauskaa, ja vähemmän sitä, mikä on hyödyllistä, ne muka liian paksut reidetkin alkavat kummasti näyttää ihan siedettäviltä.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun luin Mary-Janen tissikompleksia käsittelevää postausta:

"Jostakin syystä olen todella epävarma omista rinnoistani. Eikös yleensä teini-ikä ole sitä aikaa jolloin ollaan epävarmoja omasta kropasta ja totutellaan muutoksiin?"

Mary-Jane on ahdistunut liian pieninä pitämistään rinnoista. Hän on haaveillut silikoneista, mutta oivaltanut jotain olennaista:

"En pakosti olisi sittenkään tyytyväinen. Eikä koko maailma pyöri yksien tissien ympärillä, vaikka siltä toisinaan tuntuukin."

Nyt haluaisinkin kuulla, millaisia ulkonäkökomplekseja teillä on? Ja ennen kaikkea: miten pääsitte niistä eroon?

Teksti: Heini, jota lohduttaa seuraavan "mulla on ruma vasen varpaankynsi" -kriisin iskiessä se, että myös Cameron Diaz on kärsinyt ulkonäköahdistuksesta (ja kirjoittanut naisia tsemppaavan kirjan)

Kuva: All Over Press

Share

Kommentit

CougarWoman
CougarWoman

Nuorempana kärsin kovastikin - olinhan aina ollut pullukka. Kärsin jopa normaalipainoisenakin. Aina oli jotain roikkumassa tai hyllymässä; vaivasenluut tekivät jaloista rumat tai tukka ei ollut liian tuuhea. Ripsetkin kuin lehmällä, ja suomalainen lattaperse. Kauniimpikin olisi saanut olla naamasta. Isot kädet. 

Sitten eräänä aamuna heräsin, menin pesemään hampaita, katsoin peiliin ja olin saada sydärin.

Toinen puoli naamasta roikkui. Siis todella - ei liikkunut mikään; ei suu, poski, eikä silmä. Diagnoosi: kasvohermon halvaus. 

Kyllä tuli kuulkaa äkkiä ikävä sitä entistä naamaa.

Halvaus on vieläkin havaittavissa - eritoten jos olen väsynyt. Mutta on se niin paljon parempi kuin mitä se silloin oli...

Jos naama- ja/tai kroppa-angstaus yllättää, palaan mielessäni siihen aamuun kun peilistä tuijotti vain puoliksi hyvä naama. Ja päätän, etten enää angstaa vaan keskityn nauttimaan siitä, mitä minulla on. Vaikka sitä onkin aika paljon. 
 

Toimitus
Toimitus

Viisaan naisen puhetta! On kyllä totta, että kummasti pienet murheet hälvenevät, kun ne laittaa sopivaan kontekstiin.

Ja päätän, etten enää angstaa vaan keskityn nauttimaan siitä, mitä minulla on. Vaikka sitä onkin aika paljon. 

Ihana ajatus!

anni panni
Elämää Hesassa

Sullahan on vain enemmän mistä iloita ;)

CougarWoman
CougarWoman

Juu ja partnereille "more to love" :D :D

saimah
Mintulle mies 2014

Minulla on kroppa jossa jokainen suupala kertyy mahaan. Olen muuten ihan ok kokoinen ja näköinen mutta massu pullottaa typerästi. Eräänä päivänä töissä työkaverini sitten lähestyi minua hymyillen " sua saa varmaan jo onnitella..?" ja alkoi hellästi taputella massuani. Se oli nöyryyttävää mutta todella koomista myös. Vastasin hänelle kasuaalisti -Eikun mä oon vaan kesällä lihonu.. Näin kuinka työkaverini mureni silmissäni. Ja hyvä niin! Kuka käy kyselemään tuollaista. olen entistä tietoisempi että mulla on iso maha ja kaikki näköjään sitä hämmästelevät.

En pidä itseäni minään superkaunottarena vaikka nätti tyttö olenkin. Tykkään puekutua mekkoihin ja laittautua, lempparini on kirkas huulipuna. Nätiksi ja söpöksi on kehuttu joten en ole varmasti ihan susiruma.

Olin kerran kaverini kanssa baarissa katsomassa lätkää. Seuraamme liittyi kaksi kundia jotka rupattelivat niitä näitä ja tarjosivat juotavaa, meillä oli tosi kivaa. Yhtäkkiä tämä toinen hermostuu ja aloittaa "Siis MIKSI sä näytät tolta?" -ööööh.. "Siis oikeesti, kato ittees! Siis mitkä on noi sun vaatteet? Ja siis toi sun tukka, haloo! Ja kellä kolmikymppisellä on muka helmikorvikset (ne oli pallokorvikset)?! Kato ittees oikeesti!" Sen sijaan että sain sanottua mitään nasevaa takaisin tunsin romahtavani ja juoksin kiireesti nurkan taakse ettei hän nähnyt kyyneleitäni. Tästä on puoli vuotta. Ja edelleen se satuttaa. Aina kun puen päälle minulle ei tule hyvä fiilis kivasta asusta vaan mietin kuinkahan tyhmältä tänään näytän.

Toimitus
Toimitus

Auts! Oletpas onnistunut törmäämään siellä baarissa kyllä tämän maan suurimpiin typeryksiin! Epäilen kyllä vahvasti, että tyypillä on itsellään ollut jotain issueita. Tosin oli syy mikä tahansa, tiedän kokemuksesta, että typeriä kommentteja on supervaikea unohtaa. Muistan edelleen tuskallisesti sen, kun minua luultiin kutosluokkalaisena pojaksi.

-Heini-

anni panni
Elämää Hesassa

Mua on luultu sekä pojaksi että raskaanaolevaksi. Eli olen vähän niin kuin saanut kokeilla molempia (kummassakaan ei ollut mitään vikaa)!

anni panni
Elämää Hesassa

Tarkennus: ei tietenkään samaan aikaan. Tosin se olisi jo osoittanut kysyjältä poikkeuksellista avarakatseisuutta :)

Nella
Nellancholia

Anni, niin muakin! Mieheksi on luultu parikin kertaa. Hey ho. 

LinaS
iivents

Oh my! Jo on ollut kommentti! Jos yhtään lohduttaa, niin vastaavia kommentteja on tullut varmasti kaikille - ihan puun takaa. Itse olen monelle pienikokoiselle miehelle ollut kaiketi uhka, kun olen saanut aikoinaan kuulla huuteluita nuorilta miehiltä. Enpä minä kehtaisi vastaavasti päätä lyhyemmille miehenaluille huudella mitä sylki suuhun tuo. Lapsellista touhua. Onneksi näin vanhempana ei enää moisiin jaksa kiinnittää huomiota, mutta aikoinaan läski, lauta, lehmä - huutelut ottivat koville. Normaalipainoinen olen aina ollut, en mikään dollyparton, mutta kumpikin on paikoillaan ja pituuskin on ihan ok. Eli pää pystyyn vaan! :)

Ääääh mikä ääliöäijä baarissa! Vitsi että ärsyttää tommoset. Mulla oli kans kerran junassa tämmönen samantapainen kohtaaminen ventovieraan miehen kanssa. Odotettiin pari vuotta nuoremman, kauniin pikkusiskoni kanssa siinä välikössä että juna tulis asemalle niin jostain tuli kaks mua ehkä pari vuotta vanhempaa, pikkukännistä kundia, joista toinen kattoi meitä ja älähti, että miks ihmeessä hyvännäköisillä muijilla on aina joku ruma kaveri?! Oli aika paska fiilis sen jälkeen. Tarkoitti se kumpaa tahansa tai miten päin tahansa tota juttua.

CougarWoman
CougarWoman

Captain Hindsightin (South Park) hengessä, että olisit tokaissut että "ja sama pätee näköjään kundeihinkin".

...kele mitä kuspäitä...

Olis todellakin pitäny mutta olin aika äimänä.

lillero (Ei varmistettu)

Minua on joskus teini-ikäisenä luokkakaveri kehdannut kommentoida pömppömahasta. Painoa minulla oli alle 50 kiloa, joten jokainen voi miettiä kuinka suuri pömppömaha olikaan... Edelleenkään en käytä bikineitä tai pidä vatsan kohdalta tiukkoja vaatteita. Samoin juuri täysi-ikäistyneenä löysin baarista mukavan kundin, mutta tämän miehen kaveri koki oikeudekseen tulla kommentoimaan "Mitä sä teet täällä _ton_ näköisen muijan kanssa?" katsoen minua samalla halveksuen päästä varpaisiin. En nyt mielestäni mikään suohirviö ole, mutta en ole koskaan mennyt tavallisen naisen muottiin.

heta margareta
Viinillä

EIII! Miehet on niin kamalia joskus. Välillä huomaan todella epäkypsien vaihtarikaveripoikien osoittelevan ja nauravan tyttöjen ulkonäölle. Äijät eivät pidä oikein minkäännäköistä huolta itsestään tai panosta pukeutumiseensa, joten en voi kuin ihmetellä, miksi kaikkien maailman naisten pitäisi mielyttää juuri heidän silmäänsä...

Mutta tohon pömppiskriisin samaistun. Yläasteella kaverini sanoi mun pömppiksestä rannalla, että "ihan hirvee sun pömppis, niinkun kolmas tissi!". Needless to say, olen miseliinini suhteen aika neuroottinen.

Miiza

Mä olen oppinut jo ala-asteella, että miehet/pojat on julmimpia. 8 vuotta kestänyt koulukiusaaminen on jättänyt sellaisen arven, että suhtaudun miehiin AINA epäileväisesti. Olen yrittänyt tolkuttaa itselleni että aikuiset miehet ei sorru lapsen ja teinin tasoiseen julmaan haukkumiseen ja pilkkaan, mutta näköjään olen väärässä! 

Olen niin pahoillani, että olet joutunut moisia moukkia kohtaamaan ja tuntuu todella pahalta puolestasi. Virtuaalihalaus täältä sulle! 

miakuusisto (Ei varmistettu) http://miakuusisto.nettisivu.org

Jotenkin kaikki tuo kuuluu kasvamiseen, ja ilman näitä tuntoja, jotain jäisi itsestä oppimatta :) ilman kipua ei löydy helpotusta ♥ Elämää tämä vain on :)

pieta
Ruista Ranteessa

Luulen, että vältyin suuremmilta teini-iän ulkonäkökomplekseilta sen vuoksi, että asuin teini-iässä isäni ja kahden veljeni kanssa. Ulkonäkö ja siitä keskustelu ei ollut koskaan läsnä, enkä koskaan oppinut mallia, jossa omaa kroppaa arvostellaan. Kroppa on vain jotain, mitä sinulla on ja deal with it. 

Olin aina nuorempana kamala kuikelo ja vanhemmiten kun kiloja on tullut lisää, se oli aluksi outoa ja jopa vaikea tajuta. Olen kuitenkin nykyään tyytyväinen, että olen saanut vähän muotoja ja paino pysyy kurissa liikunnalla. Rinnat on pienet, eikä ne siitä mihinkään kasva, vaikka kuinka sitä asiaa pohtisin, eli miksi sitä ressaamaan?

Kun tiedostin, että oma kuvani itsestäni poikkeaa varmasti aina todellisuudesta, on oma kroppa ollut helpompi hyväksyä. Teininä olin reilusti pidempi kuin kaverit, joten omaksuin identiteetin, että olen iso. Nykyään, vaikka tiedän olevani keskimittainen, olen mielessäni edelleen iso ihminen. Tämän tajuaminen saa minut kyseenalaistamaan myös ajoittaiset epäilykseni; jos joskus tunnen oloni lihavaksi, onko se vain pääni sisällä vai totta? Vaa'an lukema kertoo kyllä vastauksen ja pelkkä tunne kannattaa jättää huomiotta.

Miiza

Mä olen aina vahvasti uskonut, etten ole äidiltäni oppinut ulkonäkökriiseilyä, mutta tulin sitten jossain vaiheessa siihen tulokseen, että pötyä. Äitini ja isoäitini molemmat kommentoivat kärkkäästi ulkonäköä, omaansa sekä muiden.. Joten heitä on kiittäminen osiltaan ulkonäkökomplekseistani (isoäitiäni kiitän siitä, että olen erittäin  tietoinen selkätisseistäni, kuten hän niitä nimitti). 

Ja jos mietin isääni, niin hän ei ikinä ole negatiivisesti kommentoinut kenenkään ulkonäköä, varsinkaan kenenkään naisen.. Joten ehkä olisi kannattanut minunkin ne oppini sieltä ammentaa mieluummin.

Toimitus
Toimitus

Otit muuten esille tärkeän pointin: oman ulkonäön arvosteleminen lisää muihinkin ihmisiin kohdistuvia paineita. Äideillä on tässä tietysti ihan oma roolinsa.

Tunnustan, että vatvon itsekin "miksi mulla on näin ruma tukka"-juttuja muiden kuullen. Salaa sitä tietenkin toivoo, että toinen kumoaa oman näkemyksen. Se on tapa, josta pitäisi opetella eroon, koska överi itsekriittisyys asettaa ympärillä olevillekin kauheita paineita. Jos hoikka kaveri on sitä mieltä, että hänen muka isolla pyllyllään ei voi käyttää kireitä farkkuja, niin millainen fiilis siitä sitten kokoa isommalle tulee.

-Heini-

Miiza

Olen joskus aiemminkin johonkin keskusteluun täällä todennut, etten itse tykkää harrastaa näitä "mä oon niin läski" -juttuja, koska haluan säästää sen toisen osapuolen siltä, että a) hän joutuu valehtelemaan minulle ja molemmille tulee kiusallinen olo tai b) hän sanoo "niin oletkin" ja minä loukkaannun ja tuskin hällekään tulee hyvää fiilistä tai c) hän on hiljaa ja koko tilanne muuttuu sekunnissa aivan sietämättömän kiusalliseksi.

Joskus kyllä sorrun kotona (ehkä kavereidenkin seurassa silloin tällöin) siihen, mutta olen yrittänyt sitä tapaa muuttaa juurikin mahdollisten tulevien lasten vuoksi sekä itseni vuoksi. Itseänihän siinä loukkaan eniten.

avokado (Ei varmistettu)

"Oli ärsyttävää kuulla terkkariltakin syömishäiriöepäilyjä, vaikka saman viikon aikana olin syönyt kahtena iltana kamalan suuren annoksen jätskiä ja herkutellut Hesellä. "
Et tainnut ymmärtää terkkarin kommenttia. Syömishäiriö ei tarkoita yksistään sitä, että ei syö mitään.

paulahelena
ALUAP

Mä oon varmaan poikkeuksellinen nainen, kun en oo oikeestaan ikinä ollu tyytymätön omaan ulkonäkööni. Tai tietty välillä miettii et voishan noi ihohuokoset olla pienemmät ja nenä vähän sirompi mut oikeesti en vaihtais mitään. Tai jossain vaiheessa kyl finnit harmitti vähän enemmänkin mut ei nekään oo ikinä saanu mua pitämään itteäni rumana. Ja nyt ku yritin oikein miettimällä miettiä niin en myöskään muista milloinkaan saaneeni negatiivista kommenttia ulkonäöstäni (paitsi ihanilta blogianoilta joille ei voi ku nauraa), tiedä sit kumpi on syy ja seuraus. Että oonko aina kantanu itteni niin itsevarmasti ettei oo kellekään tullu mieleen haukkua vai onks mulla siks niin hyvä itsetunto että en oo tullu haukutuks.

Ei hassumpi (Ei varmistettu)

Ulkonäkökomplekseja? Kysykää vaan kuinka monta! Painoon liittyviä, rintoihin liittyviä, nenään liittyviä, käsivarsiin liittyviä, kaikenlaisia on ja on ollut. Siitäkin huolimatta, että jostain yläasteiästä lähtien olen saanut paljon kehuja ulkonäöstäni ja olen aina ollut normaalipainoinen, joskin tietyistä kohdin ns. muodokas. Vaikea sanoa, mistä ne tulevat, koska olen itsekin sitä mieltä, että ne ovat "päässäni" ja itse pidän hyvin monenkokoisia ja -näköisiä naisia kauniina. Ja mitä sitten vaikka ei mikään kaunotar olisikaan, se on vain yksi ominaisuus muiden joukossa! Äiti on aina ollut tarkka ulkonäöstään, jotakin tulee sieltä. Kasvoin myös naiseksi nopeasti, eikä mieli pysynyt mukana. Muodot tuntuivat ahdistavilta ja ovat sitä vähän vieläkin, vaikka ihailen muiden kurveja. Kompleksien kanssa on auttanut ikä, urheilu ja puoliso, joka selvästi pitää aivan tosi hyvännäköisenä ja ennen kaikkea sisäisesti kauniina. Liikunnan ja terveellisen ruokavalion myötä olen alkanut tietää, että keho voi hyvin ja toimii ja se on tärkeämpää. Se on ystävä ja "väline", jolla voi tehdä asioita kuten mennä vaellukselle.

Paksut pohkeet, siis omasta mielestäni. Ja siskojen, on niitä tukkipuiksikin kutsuttu. :D Hampaat on vinot, menee ihan miten sattuu, muiden mielestä ovat "persoonalliset". Onneksi hampaat voi aina oikoa, ja niin olisi aikomuskin loppuvuodesta. :D

MarsuMarsu (Ei varmistettu)

Ei ole komplekseja. Pitäisikö?

Musta välillä tuntuu, että pitäisikin olla tyytymätön ulkonäköönsä ainakin jossain määrin. Jos jossain erehtyy tunnustamaan, että on tyytyväinen omaan ulkonäköönsä, niin kyllä joku muu keksii, mitä siinä tulisi muuttaa. Ja mitä hyötyä siitä olisi, että saisin vaikka suoremman nenän tai isommat tissit? Paremman puolison? Unelmien työpaikan? Miljoona euroa? Mä toivon, että tässä maailmassa vaikuttaa noiden saamiseen muu kuin täydellinen ulkonäkö..

Salme (Ei varmistettu)

Olen pitkä, ja fyysisen työni puolesta lihaksikas. Lihasten päällä on paikoitellen rasvaa. Sen sijaan, että olisin mielestäni terveen ja kauniin näköinen, olen itselleni liian iso. Ulkonäön lisäksi tuijotan vaakaa, 175 -senttiselle on 75 kiloa mielestäni liikaa. "Lihakset painaa!" Niin painaa, ja minä en pidä siitä. Olo on raskas, kuin olisi jatkuvasti michelin-puku päällä. Hoen itselleni, että jossakin tämän kaiken alla on sutjakka ja linjakas, oikea minä, ja jonakin päivänä tapahtuu käänteentekevä muutos, jonka seurauksena kuoriudun ulos tästä paketista.
Samaan aikaan tiedän olevani tässä tuskassa hölmö ja naurettava, sillä moni luonnostaan solakka varmaan vaihtaisi mielellään vartaloa kanssani.
"Sun pitäs vaan opetella rakastamaan itseäsi tuollaisena" mutta entä jos en halua?

A. Sinivaara
Onnenpäivä

Sen jälkeen kun täytin kolmekymmentä, on ulkonäkökompleksit oikeasti vähentyneet. Joo, olenhan tällä hetkelläkin dieetillä, mutta se liittyy kuitenkin enemmän tähän fatness-/fitness-harrastukseen kuin varsinaiseen tyytymättömyyteen itseäni kohtaan. Mutta muuten olen viime vuosina onnistunut työstämään tästä kropasta sellaisen, että viihdyn siinä. Ja voin rehellisesti sanoa, että näin päälle kolmekymppisenä näytän paljon, paljon paremmalta kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Ikä on tehnyt kasvoista särmemmät, treeni kropasta vahvemman ja ennen kaikkea se iän myötä tullut itsevarmuus on tehnyt paljon. Tottakai joskus harmittaa joku selluliitti takamuksessa, pattipolvet, silmäpussit tai uudet rypyt, mutta hei, ei elämä ja onni ole onneksi niistä kiinni. Ja mikä pakko niitä on tuijotella, katso horisonttiin, perkele.

Toimitus
Toimitus

"Tottakai joskus harmittaa joku selluliitti takamuksessa, pattipolvet, silmäpussit tai uudet rypyt, mutta hei, ei elämä ja onni ole onneksi niistä kiinni. Ja mikä pakko niitä on tuijotella, katso horisonttiin, perkele."

Ah, mikä aamunpelastajakommentti!

Vieras
Vierailemassa

 

Ihan järkyttävää luettavaa, mitä jotkut ihmiset (pääosin näköjään miehet) ovat teille laukoneet!

Itse olen täynnä komplekseja, myös (ja erityisesti) ulkonäköni suhteen. Tiedän, että suurin osa on pään sisällä, sillä olen ehkä maailman itsekriittisin ihminen, ja hyvin ankara itselleni.

Muistan ihan lapsesta asti, kuinka vihasin itseäni ja kroppaani. Lueskelin joskus vanhoja päiväkirjojani, ja ne oli täynnä itsevihaa jostain 10-vuotiaasta lähtien. Tosin muistan, että jo 6-vuotiaana balettitunnilla ihailin hoikkia kanssatanssijoita, ja harmittelin, kun en itse ollut yhtä siro. Olin hieman pullukka lapsi, mutta (lukuun ottamatta veljeäni) ei minua ole koskaan kiusattu ulkonäköni vuoksi, eli tarumoja sen suhteen ei pitäisi olla. En osaa sanoa, mistä tämä itseinho kumpuaa.

Teini-iässä hoikistuin kasvupyrähdykse vuoksi, mutta kun se lakkasi, niin ruoka maistui edelleen samalla tavalla, ja lihoin jälleen, pysyen kuitenkin normaalipainon rajoissa. Huolimatta ikuisuuslaihdutusprojektstani, viimeiset 2 vuotta paino on pysynyt tiukasti samassa, olinpa liikkunut tai syönyt mitä vain. Nytkin rajoitan rajusti annoksiani, ja kaikki, mitä suuhuni pistän, on terveellistä. Käyn säännöllisesti salilla, keskim. ehkä 3-4 kertaa viikossa, vähintään tunnin kerrallaan (pumpia, corea, juoksua, combatia, attackia, rpv). Silti paino ei tipu. 

Eli tästä valtavasta introsta voikin varmaan päätellä, että paino ja läskit on itselleni se suurin kompleksi, vaikka ihan normaalipainoinen olenkin. Hiukset tulee hyvänä kakkosena. Tukkani on ohut, luonnonkihara, kuiva ja helposti huonoon kunton menevä, eikä kasva tietyn pisteen jälkeen. Näiden lisäksi vihaan erityisesti painavia luomia, tummia silmänalusia/ympäryksiä, pieniä rintoja, leveää lantiota, jenkkakahvoja, paksuja käsivarsia, pömppöä alavatsaa (okei nää kolme edellistä liittyy toki painoon, mutta sinne nää läskit on kerääntyny eritoten), huonkuntoisia kynsiä, otsaryppyjä, paksuja sormia, runsasta karvankasvua, leveää nenää, mustapäitä, isoja sieraimia, olemattomia ripsiä, rumaa ylähuulta, hammasrakoja, pientä leukaa, pyöreita kasvoja.... lista on loputon.

Onhan tämä vähän surullista. Muut hokevat, että olen nätti, kaunis, mutta en usko heitä. Tuskin kaverit nyt rumaksikaan minua haluaisivat sanoa, vaikka sitä olisinkin. :D

 

Miiza

Mun ulkonäkökompleksi on liittynyt vahvasti koko kehoon ja ylipainoon. Lapsena olin koulukiusattu vuosien ajan ja se vain lisäsi ulkonäkökompleksia ja oman kehon suoranaista vihaamista.

Kompleksista olen pikkuhiljaa opetellut eroon. Käänteentekevä hetki oli kun parikymppisenä olin juuri aloittanut matkailualan opinnot ja meillä oli ryhmäytymispäiviä alkuun. Tuolloin eräs opettajista totesi (en edes muista mihin liittyen), että, koska me kaikki joudumme itsemme kanssa elämään koko elämämme ja keskustelemme jatkuvasti itsemme kanssa, niin jos se sisäinen puhe on negatiivista, ei sitä voi kukaan muu muuttaa kuin itse. Ja hän antoi konkreettisia vinkkejä siihen miten muuttaa sitä sisäistä puhetta positiiviseksi.

Joten aina, kun saan itseni kiinni kehoni pilkkaamisesta, korjaan asian heti kehumalla itseäni jostain yleensä myös pyrin tietoisesti ajattelemaan, etten ole sen rumempi tai kummempi kuin kukaan muukaan. Tämä on mun kohdalla jotakuinkin toiminut. Joskus toki on niitä päiviä, ettei vain pysty kääntämään sitä negatiivista puhetta positiiviseksi, mutta senkin olen hyväksynyt osana elämää.

Toimitus
Toimitus

Sama täällä! Olen tietoisesti opetellut muuttamaan sisäistä puhetta nätimmäksi. Kuulostaa self help -hömpältä, mutta toimii. Itsensä soimaamista ei koskaan tule milliäkään parempi olo, eikä se korjaa sitä kulloinkin vaivaavaa ongelmaa kuitenkaan.

Vierailija (Ei varmistettu)

En kärsi. En ole koskaan kärsinyt. Ulkonäössäni on lukuisia "virheitä" ihan epäsymmetrisistä kasvojenpiirteistä täysin viturallaan oleviin hampaisiin ja isoihin arpiin eri puolella kroppaa.. silti, oon ihan tajuttoman kaunis enkä vaihtais mitään. Se kokonaisuus, se hieno tasapaino kaikkien piirteiden kesken, se on viehättävää. Mua kiusattiin esiteininä rumaksi ja ties miksi, mutta en uskonut niistä jutuista sanaakaan. Yläasteelle mentäessä kukaan ei sanonut enää mitään, tuijotti vaan. Ja tuijottaa edelleen, ihan sama mikä kaupunki tai mikä maa. Miehet tuijottaa, naiset tuijottaa ja kääntyy katsomaan. Ja jos joku kommentoi jotain, niin se on aina positiivista.

Niinkuin PaulaHelena tuossa ylempänä kommentoikin, luulen että se johtuu juurikin siitä asenteesta itseään kohtaan. Voi kunpa kaikki voisivat ajatella itsestään näin! Mulla auttoi kyllä ehdottomasti vanhempien asenne jossa tehtiin selväksi että tällaisilla piirteillä ollaan maailmaan tultu ja siitä on syytä olla ylpeä. En koskaan kuullut äidin (tai isän) sanovan itsestään tai toisistaan mitään pahaa, päin vastoin.

Vauvakuumemittari

Ulkonäkökompleksien määrä riippuu  niin paljon päivästä ja muusta fiiliksestä - eli siis tiedostan kyllä että kaikki on pään sisällä mutta välillä vaan ei voi mitään sille että kaikki on kauheeta. Mut onneks on välillä niitäkin päiviä että kun aamulla katsoo peiliin niin hämmästyy että näytänpä ihanalta. Ja onneksi on kavereita ja mies ja perheenjäseniä jotka välillä muistaa kehua.

Teininä ahdistuin niin monesta asiasta, kuten painosta, vaikka nyt kun katson niitä kuvia, tajuan miten hoikka oon ollut. Myös pahasti vinot etuhampaat ahdisti, mutta nykyään ne on ihan luonteva osa mua, en menisi suoristaan. Paino ja sen myötä muutamat kohdat kropasta ottaa tätä nykyä päähän, mutta kun niistä tietää että koko homma on omissa käsissä, pitää vaan ottaa niskasta itseensä kii jos haluaa hoikemmaks.

Mutta yritän muistaa kehua ihmisiä ympärilläni (ja kehua aidosti!) ja muistaa niitä ihanuuksia mitä minulle on sanottu. Parhaita on kun kosmetologiystävä sanoi että mulla on täydelliset kulmakarvat, ja ihan just vasta yks melkein tuntematon tyttö sanoi että mulla on ihana luomi suupielessä. Ihanaa!

Nella
Nellancholia

Täytyy kyllä todeta, että nuo tarinat ventovieraiden kommenteista ovat aivan järkyttäviä. En ole koskaan ymmärtänyt, miten kukaan kokee olevansa sellaisessa asemassa, että moisiin kommentteihin olisi muka erityisoikeus? Vastenmielistä käytöstä.

Mullakin on ollut aimoannos erilaisia ulkonäkökriisejä. Nuorempana eniten haittasi pituus. Olin aina luokan pisin, ja teinivuosina tyttöjen tärkein ominaisuus tuntui olevan pieneys ja söpöys. Monet pienikokoiset kaverini usein kailottivatkin kiitollisina aivan minun korvani vieressä: "Onneksi en ole yhtään pidempi!" Tuntui aina kuin olisi pitänyt tehdä kaikkensa ollakseen kompaktimpi, huomaamattomampi ja heiveröisempi, koska se oli teini-ikäisen tytön paras tapa loistaa (niin muiden tyttöjen kuin poikienkin keskuudessa). Tästä ei seurannut juuri muuta kuin paha mieli ja huono ryhti. Vasta parikymppisenä olen huomannut, että itseasiassa on ihan siistiä olla 185cm pitkä. Harpon kaikkialle pitkin askelein, näen hyvin etäämmälle tungoksessa ja yläilmoissa oleilu tuo omaan oloon kummasti varmuutta, kunhan muistaa olla selkä suorassa. Ei mua edes haittaa se, että jotkut puolisokeat herrasmiehet ovat erehtyneet luulemaan mua mieheksi.

Vuosia jatkuneesta harakaksi kutsumisesta lienee jäänyt hienoinen nenäkompleksi, mutta kuten tuffani tapasi aikanaan sanoa: komia nenä tekee naisen. Pömppiksestäni en pääse eroon kai koskaan, mutta olen niin hoikka ja mittaani nähden yllättävänkin köykäinen, etten jaksa stressata.

Se mun täytyy vielä todeta, että mitä enemmän tulee ikää, sitä rennommin näihin asioihin suhtautuu.

Hennaelina (Ei varmistettu)

Voi miten harmistuin ja kummastuin näin naistenpäivän aamuna tämän postauksen auki klikattuani. Lilyn ja Trendin poikkeuksellisen fiksuna ja nokkelana pitämäni toimitus on lähtenyt tällaiselle linjalle?

Joo, on varmasti omanlaisensa vertaistukielementti tajuta, että ei ole yksinään kompleksiensa kanssa ja että kaikki me olemme epävarmoja tavalla tai toisella. Tämän postauksen kysymyksenasettelua kuitenkin ihmettelen syvästi: eikö olisi riittänyt tsemppaavassa hengessä kysyä Lilyläisiltä keinoja ja oivalluksia kehokompleksien selättämiseksi? Nyt tuon rakentavan kysymyksen edellä komeilee mielestäni ihan aivoton pyyntö: kehoitus kertoa ja eritellä omat kompleksinsa. Tuloksena on Toimituksen blogin keskimäärisiin kommentointimääriin verrattuna ennätysmainen saldo keskusteluun osallistuneita naisia. Ja surullista kyllä, LÄHES KAIKKI LISTAAVAT OMIA HUONOJA OMINAISUUKSIAAN. En ymmärrä, miksi tällainen kysymys "kerro kehokompleksisi" on pitänyt esittää. Kyllä sitä vertaistukea löytyisi varmasti, vaikka ei graafisesti kuvailisi tämän tai tuon ruumiinkohtansa kamaluutta.

Itse olen välillä tosi epävarma, mutta uudenvuodenlupauksenani päätin olla sanomatta kropastani huonoja asioita. Se pätee myös blogikommentointiin. Suosittelen muillekin.

ah (Ei varmistettu)

Minullakin lähti rullaamaan päässä itsekritiikin vyöry, mutta tämän kommentin luettuani hiljensin soimaamiskierroksen päässäni ja sanoin itselleni, että kehoni on kaunis ja viisas. Suosittelen ^^

Teini-iän syömishäiriöstä päästyäni aika ajoin edelleen ahdistun painostani ja "löllöistäni" mutta toisaalta ei mulla mitään komplekseja ole. Eikä pitäisikään, koska olen hyvässä kondiksessa, pitkä, hoikka, sopusuhtainen ja vaikka nenä onkin persoonallinen, se on mun nenä ja oikeestaan tekee mun naamasta just hyvän. Julkisilla paikoilla koen oloni hyväksi enkä murehdi miltä näytän (ellen ole kiireessä valinnut tosi rumia vaatteita). 

Mä en ole sitten yläasteen (jolloin poikien toimesta ulkonäköäni haukuttiin ulkonäköä ikävästi) saanut negatiivisia kommentteja ulkonäöstäni, en miehiltä enkä naisilta, jos ei lasketa kaverin avomiestä joka murehti silloisen poikaystäväni puolesta pieniä tissejäni muutama vuosi sitten. Mua lähinnä nauratti, koska olen juurikin noiden yläastevuosien jälkeen ollut aivan tyytyväinen pieniin rintoihini. 

Tosi surullista kuultavaa, että noin monella teistä on ulkonäöstänne pahaa sanottavaa ja että varsinkin se, että muut ihmiset jotenkin kokevat oikeudekseen kommentoida noin juntisti. Pitää olla kyllä pahasti jotain vialla päänupissa, kun kokee tuollaisen pilkan olevan ok.

Mimosa.
Mimosa

Koko juttu + kommentit herättivät niin paljon ajatuksia, että teimpä asiasta oman postauksen:

http://www.lily.fi/blogit/mimosa/aidilta-tyttarelle-eli-ulkonakopaineet

Kommentoi