Salasuhteen aikana raskaaksi tullut Sanna: ”En tiedä, kuka lapseni isä on”

Toimitus

Naimisissa oleva Sanna, 28, jännitti synnytyksessä, minkävärinen tukka vauvalla on. Hänen nyt nelivuotiaan lapsensa isä on joko aviomies tai rakastaja.


Kalju, lihaksikas, komea. Kiinnitin Arttuun huomiota heti, kun hän astui etkoilla ystäväni olohuoneeseen. Ihastuminen ei sopinut elämääni: olin naimisissa, ja minulla oli kaksi alle kouluikäistä lasta. Aviomieheni oli ensirakkauteni. Olimme olleet yhdessä 14-vuotiaista lähtien. Hän oli kiltti mutta epäkiinnostava mies, syntynyt kultalusikka suussaan.

Arttu oli hänen vastakohtansa, paha poika. Huomaavainen mutta määrätietoinen ja itsevarma.

Kiinnostus oli molemminpuolista. Arttu piiritti minua koko illan, ja valomerkin aikaan vaihdoimme puhelinnumeroita. En kertonut hänelle, että minulla on perhe.

Jo seuraavana päivänä sain Artulta tekstiviestin, jossa hän kehui minua kauniiksi.

Halusin kiihkeästi seksiä Artun kanssa ja ajattelin häntä lakkaamatta. Kun mieheni seuraavalla viikolla lähti työmatkalle ulkomaille, päätin, että kutsun Artun luokseni. Se tuntui samaan aikaan hullulta ja välttämättömältä. Oikeutin tempun sillä, että en ollut saanut kokea sinkkuaikaa ja olin harrastanut seksiä vain puolisoni kanssa.

Oli kummallista kutsua kotiin lähes ventovieras ihminen, mutta en ole koskaan pelännyt riskien ottamista. Kun Arttu saapui, minun oli pakko paljastaa, että olen varattu.

Hän tuli illalla, kun olin laittanut lapset nukkumaan, ja hiipi metsän kautta, koska naapurimme ovat uteliaita. Arttu sanoi ensin, ettei voi sekaantua perheelliseen naiseen, mutta muutti mielensä kypsyteltyään asiaa hetken.

Saunoimme, joimme siiderit ja siirryimme makuuhuoneeseen. Minua jännitti, osaanko toimia sängyssä oikein. Sitten annoin mennä. Seksi oli ihanaa.

Aamulla Arttu piilotteli makuuhuoneessa. Kävin viemässä lapset päiväkotiin, ja jatkoimme romanttista päivää kahdestaan. Tilasimme ruokaa ja palasimme peiton alle.
 

Suhteesta tuli heti tiivis. Näimme vain viikonloppuisin, mutta viestittelimme jatkuvasti. Olin samoihin aikoihin lähentynyt uudelleen lapsuudenystäväni kanssa, ja hänestä sain alibin menemisilleni. Mieheni mutisi ensin juhlimistahdistani, mutta hyväksyi asian, koska hoidin kodin ja lapset viikolla yksin, kun hän matkusteli työnsä takia. Oma aikani oli hänen vastalahjansa.

Lapsuudenystäväni tiesi suunnilleen, mitä puuhaan, mutta emme koskaan puhuneet aiheesta suoraan. Välillä oli vaikea pyytää häntä valehtelemaan siltä varalta, että mieheni sattuisi olemaan häneen yhteydessä.

Himo Arttua kohtaan syventyi ihastukseksi muutamassa viikossa. Heittäydyin hetkiin hänen kanssaan niin täysillä, että mietin vain harvoin sitä, miten toimintani voisi vaikuttaa mieheeni. En tuntenut syyllisyyttä, vaikka järjen tasolla tiesin loukkaavani häntä. Uskoin, että se, mitä mieheni ei tiedä, ei voi häntä satuttaa.

Valheet tulivat kuin itsestään. Kun mieheni huomautteli jatkuvasta puhelimen tuijottamisestani, keksin tukevani siskoani vaikeassa elämäntilanteessa. Muutaman kerran paljastuminen oli lähellä. Mieheni haki minut usein tutulta huoltoasemalta kotiin ’baari-illan’ jälkeen. Kerran hän oli paikalla liian aikaisin ja näki minun tulevan väärästä suunnasta pusikon läpi. Keksin hätävaleen pissahädästä, vaikka huoltamo oli auki. Mies ei epäillyt mitään.

Valehteleminen ei ollut vaikeaa, mutta alkoi tuntua raskaalta olla salaisuuden kanssa yksin. Päätin kuitenkin, etten puhu suhteesta muille, sillä en muutenkaan juuri jaa asioitani kavereilleni. Tiedän, että jos olisin avautunut, ystäväni olisivat pitäneet minua yksiselitteisesti huonona ihmisenä.

Artun ja minun välinen vetovoima oli selittämätöntä: kumpikaan meistä ei halunnut toista kokonaan, muttei myöskään pystynyt lopettamaan suhdetta. Olen luonteeltani takertuvainen ja huomionhakuinen – luultavasti siksi, että olen kasvanut turvattomassa alkoholistiperheessä. Tilanne Artun kanssa tuntui täydelliseltä: sain kokea olevani tärkeä uudelle, jännittävälle ihmiselle, mutta minulla oli myös turvallinen koti, johon palata.

 

Kesällä 2012 suhteemme oli kestänyt vuoden. Juhannuksena harrastin seksiä sekä Artun että mieheni kanssa, jälkimmäisen kanssa velvollisuudesta. Kesän lopussa ystäväni alkoi kuittailla trikoomekon läpi pömpöttävästä vatsastani.

Kun raskaustestiin ilmestyi kaksi viivaa, olin kauhuissani. Laskin, että lapsi voi olla kumman miehen tahansa. En ollut käyttänyt kummankaan kanssa ehkäisyä, mutta raskaaksi tuleminen ei ollut käynyt mielessäkään. Olin tyhmä – aikuinen ihminen.

Rukoilin, että aviomieheni on lapsen isä. Vankka periaatteeni on, että menen naimisiin vain kerran ja teen lapset yhden miehen kanssa.
Mies hyväksyi raskausuutisen, vaikka emme olleet suunnitelleet perheenlisäystä.

Arttu ilmoitti, ettei halua perhettä, mutta vakuutti kantavansa vastuun mahdollisesta lapsestaan. Jatkoimme seksisuhdettamme, kunnes vatsani alkoi pyöristyä enemmän. Sen jälkeen en käynyt enää Artun luona. Se tuntui liian kummalliselta.
 

Pelkäsin sairaalloisesti, että salaisuuteni paljastuu heti, kun vauvan pää synnytyksessä näkyy. Artun suvussa on punapigmenttiä, mutta mieheni on tumma. Googlailin, että punaisen tukan ja pisamien periytyminen on todennäköistä.  

Raskaus ja odotus olivat ihan erilaista kuin aiemmilla kerroilla. En osannut iloita vauvasta.  

Neuvolakäynneillä terveydenhoitajan kysymykset parisuhteeni tilasta tuntuivat kamalilta, ja välillä halusin purskauttaa totuuden ulos. Kun kinastelimme mieheni kanssa, tunsin houkutusta käyttää tietoa lyömäaseena häntä kohtaan, ihan vaan loukatakseni.

Synnytykseen pyysin mukaan myös seksisuhteen alibina toimineen lapsuudenystäväni. Hän oli lupautunut vauvan kummiksi, ja miehelleni selitin, että kummitäti halusi olla lapsen elämässä syntymästä lähtien. Oikeasti ystäväni oli turvanani sen varalta, että vauvalla olisi punaiset hiukset.

Synnytyksen loppuvaiheessa halusin lopettaa ponnistamisen kesken, sillä en uskaltanut nähdä lastani.

Kun pää vihdoin pilkotti, kysyin ystävältäni vauvan hiusten väriä. ’Tummanruskeat’, hän sanoi. Olin uskomattoman helpottunut. En joutuisi kertomaan miehelleni.

Kun kätilö oli saanut harsittua alapääni kasaan, lähetin lähisukulaisillemme tekstiviestin vauvan syntymästä. Artulle kirjoitin, ettei lapsi ole hänen. Hän toivotti perheellemme tsemppiä. Tiesin, että suhde oli nyt ohi.

Menetyksen tunne oli musertava.

Kanavoin tunteeni vastasyntyneeseen lapseeni: en malttanut laskea häntä sylistäni ja imetin häntä yli kaksivuotiaaksi.

 

En kehdannut ottaa Arttuun yhteyttä useaan vuoteen synnytyssalista lähettämäni lyhyen tekstiviestin jälkeen. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä hän minusta ajattelee.

Kun kuopukseni oli kolmevuotias, huomasin, että Arttu mainostaa yritystään Facebookissa: hän oli valmistunut hierojaksi. Ajattelin, että ajan varaaminen hierontaan olisi luonteva tapa tavata hänet pitkästä aikaa. Tapaaminen jännitti mielettömästi, mutta pelkoni oli turha: Arttu halasi ja kysyi kuulumiset luontevasti.

Olen käynyt Artun hierottavana viikoittain jo melkein vuoden ajan, vaikka en edes tarvitse hierontaa. On kummallista riisua itsensä lähes ilkosilleen entisen seksikumppanin edessä. Kun Arttu hieroo minua, kaipuu nostaa päätään. Toivon, että hän lankeaisi minuun vielä. Satunnainen seksisuhde sopisi minulle edelleen.

Minua ja miestäni pidetään ihanneparina. Puitteemme ovat kohdillaan: kiva koti, pitkä suhde ja ihanat lapset. Olen päättänyt jo kauan sitten, että mieheni on kuopukseni isä enkä enää kyseenalaista asiaa. Lapsi näyttää ihan samalta kuin esikoisemme.

En tunne miestäni kohtaan juuri mitään. Tulemme tavallaan toimeen, mutta elämämme on hiljaista. Emme kysele toistemme kuulumisia, korkeintaan huomauttelemme pyykeistä tai tiskeistä. En osaa silti päästää hänestä irti. En tahdo menettää teinirakkautta, jonka ympärille olen rakentanut koko elämäni.

Joskus toivon, että tekoni paljastuisivat vahingossa, jotta pääsisin salaisuuden kantamisen ahdistuksesta, vaikka arvaan seuraukset. Mieheni ei rakastaisi minua, jos tietäisi, mitä olen tehnyt. Hän tahtoisi varmasti eron.

En silti pidä itseäni huonona ihmisenä. Olen hyvä äiti enkä halua lapsillemme risaista lapsuutta, jollainen itselläni oli. Miehelleni olen antanut sen, mitä hän on tarvinnut.”

Sannan ja Artun nimet on vaihdettu.

Teksti: Laura Friman
Kuva: Getty Images

Juttu on julkaistu uudessä Trendissä. Tilaa Trendi tästä.


Lue myös:
Parisuhde ei ole sairaus
Testasimme: 7 parasta uutta seksilelua

 

Kommentit

Satunnainen Tarkkailija (Ei varmistettu)

Oliko tällä tarinalla muukin tarkoitus tai opetus, kuin että "Sanna" on A-luokan ihmisperse, jonka iljettävän itsekkäälle käytökselle ei löydy minkäänlaisia moraalisia perusteita?

Sivi (Ei varmistettu)

Ehkä se, että elämässä vastaantulevat tilanteet ovat moninaiset, emmekä aina onnistu toimimaan niissä niin kuin haluaisimme? Tai se, että meillä jokaisella on sellaisia päätöksiä ja tekoja menneisyydessämme, jotka joku toinen kokee tuomittaviksi? Tai se, että on tilanteita, joissa on vain huonoja vaihtoehtoja?

Toimitus
Toimitus

Sivi, veit sanat suustamme. Kiitos kommentista.

JotainRotia (Ei varmistettu)

Tää vastaus on nyt ihan tyhjää lässytystä, just sellaista et halutaan ajatella että vastuuta omista teoista ei tarvi ottaa kun "elämä on niin moninaista" "kaikkea voi tulla vastaan" "on vain huonoja vaihtoehtoja".

Ihmisellä on vastuu teoistaan. Tässäkin Sanna olisi voinut toimia todella monella eri tavalla, eikä jutussa pohdittu yhtään syvemmin sitä, miksi hän valitsi juuri tällaisen valehtelun ja pettämisen. Tai miksi ei tunnustanut (heti tai jossain vaiheessa) puolisolleen mitä on tapahtunut? Tai miksi hän ei valinnut jotain muuta tapaa toimia, esimerkiksi rehellistä keskustelua puolison kanssa (ja vaikka sopimista avoimesta suhteesta, tai erosta).

Vierailija (Ei varmistettu)

Jännää, että niin monen mielestä avoin suhde on vastaus kaikkeen. Itse en ikinä suostuisi avoimeen suhteeseen, mutta voisin kuvitella antavani pettämisen anteeksi, jos toinen katuu ja haluaa kuitenkin olla kanssani. Pahinta ja epäreiluinta tässä on minusta miestä kohtaan se, ettei Sanna vaikuta haluavan olla aviomiehensä kanssa. Eikä vaikuta siltä, että hän yrittäisi parantaa heidän suhdetta edelleenkään. Toki epärehellisyys pahentaa asioita. Kaikki tekevät virheitä, mutta niistä voi yrittää oppia jotain. Mutta en kyllä hyväksy tätä Sannan tuomitsemistakaan, kuka meistä on täydellisen rehellinen kumppanilleen? Avoimissakin suhteissa on käsittääkseni jotain pelisääntöjä ja kyllä niitäkin rikotaan.

Ihastuminen on tunne, ja aikuisen ihmisen pitäisi osata puntaroida seuraamuksia, ennen kuin toimii. Mitäpä, jos viitsisit joskus kysyä tältä aviomieheltäsi, josta et tahdo mennettää, kuulumisia? Mitäpä, jos yrittäisit osoittaa kiinnostusta häneen? Luuletko tosiaan, etteivät lapsesi vaistoa tätä henkistä kylmyyttä sinun ja miehesi välillä? Jos aidosti välittäisit perheestäsi, panostaisit siihen avioliittoon, etkä vain pitäisi kulisseja pystyssä. Tekopyhää ja itsekästä.

Vierailija (Ei varmistettu)

Pettäminen selvästi aiheuttaa voimakkaita tunteita, ehkä erityisesti nainen ja vieläpä äiti pettäjänä kuohuttaa. Minusta tämä ei kuitenkaan ole varsinaisesti itsekurikysymys, vaan halu pettää on aina oire jostain. Parasta olisi, jos oireen syyn voisi ratkaista, mutta ei aina ole voimavaroja. Luulen kyllä, että rehellisyys ja parisuhdeterapia auttaisi Sannaa ja hänen miestään ja koko perhettä. Miehelläkin voi olla tunteita, joista Sanna ei ole tietoinen. Avioerokaan ei ole maailmanloppu.

sivi (Ei varmistettu)

Ensimmäisen kommentoijan lailla ihmettelen, että mikä oli tämän jutun pointti? Hakea hyväksyntää tuollaiselle käytökselle vai yrittää puolustella pettämistä ja luottamuksen rikkomista, "se oli vaan niin suurta intohimoa ettei voinut mitään". Avoimet suhteet on asia erikseen mutta tässä tapauksessa ei siitä ole kyse ilmeisesti.
Jos parin molemmille osapuolille sopii paremmin rakkauden jakaminen monille ei se ole tuomittavaa mutta silloin, kun toista petetään pitkään, rikotaan luottamus jota ei saa takaisin.
Kyllä joskus saa ja pitääkin moralisoida ja paheksua.
Olisi ollut mielenkiintoista nähdä olisiko juttu yhtä hyväksyntää hakeva jos kyseessä olisi ollut naimisissa oleva mies joka pettää "epäkiinnostavaa vaimoaan", ja joutuu tilanteeseen jossa saattaa toisen naisen raskaaksi.
Toimitukselta vähän skarppausta. Ei enää tällaisia lukiolaisen kirjoittamia harlekiini seikkailuja.

Reiska (Ei varmistettu)

Jutun pointti on mielestäni se, että isyystesti pitäisi tehdä jokaiselle syntyvälle lapselle.

sara___ (Ei varmistettu)

"Mieheni ei rakastaisi minua, jos tietäisi, mitä olen tehnyt. Hän tahtoisi varmasti eron.
En silti pidä itseäni huonona ihmisenä. Olen hyvä äiti enkä halua lapsillemme risaista lapsuutta, jollainen itselläni oli. Miehelleni olen antanut sen, mitä hän on tarvinnut.”

Mies ei ole siis tarvinnut rehellistä vaimoa, joka aidosti viihtyy miehensä kanssa? Mies tarvitsee sen, että rakastaa naista, jota ei ole olemassakaan?

Ihmisillä on omat syynsä pettämiseen ja suhteisiin eikä ne sinällään tee ihmisestä sen huonompaa, mutta kyllä parisuhteessa pitäisi olla rehellinen toiselle niin toinen voi sitten tämän jälkeen tehdä omat päätöksensä asioiden suhteen. Se, että antaa toisen elää valheessa, on väärin.

Usko Irma-tätiä

Anteeksi vain, mutta olenko ainoa jonka mielestä on käsittämätöntä ottaa vieras mies luokseen naimaan samalla kun lapset ovat kotona samassa talossa? Jep lapset nukkuivat, vai nukkuivatko? Lapset aistivat yllättävän paljon. He todennäköisesti aistivat myös parisuhteen kylmenemisen. Miksi kukaan haluaisi antaa lapsilleen sellaisen parisuhdemallin jossa ainoastaan moikataan ja kysytään onko pyykit pesty? En itse usko, että lasten takia kannattaa pysyä yhdessä. Itse lapsena toivoin, että vanhempani olisivat eronneet. Paljon parempi se olisi ollut kuin kylmyys ja tiuskiminen.

Vierailija (Ei varmistettu)

Punaiset hiukset eivät periydy todennäköisesti, vaan se on erittäin epätodennäköistä. Jotta lapsella on punaiset hiukset, pitää sekä isän että äidin kantaa punahiuksisuuden geeniä ja tällöinkin mahdollisuus punahiuksiseen lapseen on pieni, koska piirre on resessiivinen. Tämän takia aitoja punahiuksiisa ihmisiä on todella vähän.

Vierailija (Ei varmistettu)

Ehkä jutun pointti oli osoittaa kaikille että juuri te muita ihmisiä haukkuvat moraalipoliisit olette ansainneet onnenne koska olette niin hyviä ja oikeassa joka asiassa.

vahvanäppi (Ei varmistettu)

Koko tarina vaikuttaa keksityltä, että saataisiin keskustelua synnytettyä aviomoraalin saralta. tarina ei kokonaisuudessaan vaikuta uskottavalta. No, toiset tykkäävät kirjoittaa ja satuilla. Jos tuo oli totta, ei siinä kukaan mitenkään ainakaan kehittynyt

Vierailija (Ei varmistettu)

Hohohoo kyllähän se nyt oikeuttaa panemaan kenen kanssa tahansa jos aviomies on ainoa seksikumppani! Eihän sitä voi kuolla niin että vain yhden kanssa on pannut.

Mannaleena (Ei varmistettu)

Mukaansa tempaava tarina, mutta en voi sietää pettämistä missään nimessä.

Itse olen ollut jonkinsortin parisuhteessa jo vuosia, mutta samalla vajaa vuoden verran syvästi ihastunut toiseen mieheen, jonka näen lähes joka päivä hänen ollessa töissä tavallaan saman katon alla kanssani. Hän ei vain tiedä sitä. Ajattelen häntä joka päivä. Haaveilen, että voisimme olla pari jonain päivänä, mutta pysyttelen haaveilun tasolla.

Tällä hetkellä aika avopuolisoni kanssa on vaikeaa enkä voi lähteä suhteesta niin vain ja näin ollen en voi lähestyä ihastustani millään tavalla.

Vaikka toisinaan tekisi mieli ottaa selvää salaperäisestä ihastuksestani, niin pidättäydyn kuitenkin haaveilun tasolla sen sijaan että lähtisin salasuhteeseen.
Se on selkärangatonta, sydämetöntä ja itsekästä toimintaa.

Vierailija (Ei varmistettu)

Itsellä on melko samankaltainen tarina että kyllä näitä on ihan oikeastikin. Emme tiedä yhden lapsen isää varmuudella, itseä tämä vaivaa välillä ja toisaalta haluaisin selvittää totuuden vaikka eipä se tieto mitään muuttaisi. Arvostan miestäni suuresti kun on kasvattanut lapsen täysin omanaan kuitenkin tietäen ettei lapsi välttämättä ole biologisesti hänen.

MinnaM
Itse Minna Mänttäri

Olen luonteeltani takertuvainen ja huomionhakuinen – luultavasti siksi, että olen kasvanut turvattomassa alkoholistiperheessä.

Tuo yksi virke avaa minulle koko tämän tarinan. Sanna on ehkä näennäisesti aikuinen, vaikka ei ole koskaan oikeasti kasvanut sellaiseksi. Aikuisen naisen kuoren alla hän on edelleen se haavoitettu pieni lapsi, joka kerjää huomiota kaikin mahdollisin keinoin eikä kykene kantamaan vastuuta teoistaan.

Ja ei, ankea lapsuus ei tietenkään ole mikään oikeutus millekään teolle. Mutta ainakin itseni on helpompi ymmärtää sitä ajatuskulkua, mikä tekojen takana on, kun tiedän taustat. Eikä tule ihan niin helposti myöskään nimiteltyä ketään ihmisperseeksi. 

Alkoholistiperheen lapsi (Ei varmistettu)

Olen täysin samaa mieltä Minnan kanssa. Alkoholistiperheessä kasvaminen vaikuttaa jokaiseen tietenkin eri tavalla mutta pääsääntöisesti se luo turvattomia kiintymyksen malleja jotka pohjautuvat huomion ja läheisyyden hakemiseen hinnalla millä hyvänsä. "Hyvää" ja "huonoa" kiintymystä tai ihmissuhdetta ei pysty erottamaan toisistaan eikä myöskään sitä, mikä olisi omalle hyvinvoinnille parhaaksi pitkällä aikavälillä.
Sannalla ja hänen miehellään on varmasti ollut hyvä suhde, mutta tilanne on nyt mahdollisesti tasaantunut lähelle sitä, joka Sannalla on aikanaan lapsuudenkodissa ollut. Perheympäristö ongelmineen, joista ei puhuta, laukaisee helposti ne lapsuuden selviytymismallit jotka ovat valitettavan itsekkäitä ja epätoivoisia. Alkoholistiperheessä tottuu siihen, että rakkautta ei saa, vaikka tekisit mitä. Saisit kymppejä koulussa, hoitaisit pikkusisarukset tai siivoaisit äidin oksennukset aamulla. Tästä voi johtua se, ettei Sanna ole puhunut miehensä kanssa tai lähtenyt terapiaan. Alitajuisesti hänet on voinut vallata tunne siitä, ettei mikään kuitenkaan auta eikä ongelmista voi puhua sillä ne vain pahentavat tilannetta. Rakkautta on saatava ja suhteen kautta sitä saa.
Kyllä, tilanne on järjetön mutta myös alkoholistin lapsena kasvaminen on järjetöntä. Siitä toipuminen ottaa aikansa ja kuten Minna sanoi, siksi en kutsuisi Sannaa tai ketään muutakaan ihmisperseeksi. Jos et ole itse elänyt näitä tilanteita läpi, mieti hetki ennen kuin tuomitset.

Vierailija (Ei varmistettu)

Olen hyvä äiti enkä halua lapsillemme risaista lapsuutta, jollainen itselläni oli.

Kukaan järjissään oleva nainen ei voi sanoa itseään hyväksi äidiksi, jos pettää lasten isää ilman minkäänlaista syytä. Miten sitten, kun mies kuulee pettämisestä ja te eroatte? Miten lapset sitten suhtautuvat sinuun? Miltä heistä tuntuu, kun he kuulevat voivansa ollakkin lähtöisin jostain irtosuhteesta eivätkä he voi varmuudella sanoa, kuka heidän isänsä on? Etkö itse tajua juuri antavasi lapsillesi sellaisen risan lapsuuden, jolta heitä halusit suojella? Eräs ystäväni on saanut alkunsa juuri samanlaisesta suhteesta, ja hän vihasi äitiään yli kaiken hänen kuolemaansa saakka.

Kommentoi

You must have Javascript enabled to use this form.