Stressi onkin hyvästä

Toimitus

Saako stressistä tykätä, kysyy elämänsä minuuttiaikatauluttava Laura Friman. Voisiko paineesta jopa tehdä itselleen apulaisen?


Deadline: huomenna. Jotenkin tässä kävi taas näin. Haalin paperilappusia kokoon ja poukkoilen Googlen hakutuloksesta toiseen etsiessäni aineistoa työn alla olevaan projektiin. Kiroan vitkuttelutaipumukseni ja puran kiukkua äyskimällä puolisolleni. Syke kohoaa, ohimot sykkivät, kädet näppäimistöllä tärisevät. Tuleeko tästä yhtään mitään?

Jossain kiihtymyksen ja kauhun alla kuplii kuitenkin into: työtehtävä on kutkuttavan kiinnostava. Kun pääsen panikointivaiheen jälkeen vähitellen vauhtiin, menetän kiireestä huolimatta ajantajun tuntikausiksi. Facebookin kilahdukset lakkaavat kiinnostamasta, ja unohdan syödä. Valmista tulee huomisen puolella, mutta ponnistuksen jälkeen en ole uupunut tai ärtynyt. Päinvastoin, olo on kevyt ja huikean onnellinen.

Tällaisiin tilanteisiin hankkiudun viikosta toiseen: haalin liikaa töitä ja jätän niiden tekemisen viime tinkaan – toisin sanoen oikein kutsun stressiä luokseni. Hassua kyllä, en ole taipumuksesta erityisen pahoillani.

En ole ihan varma, onko se sallittua.
 

Taittovirheitä

Stressin turmiollisuudesta on paasattu 1980-luvulta eli lapsuudestani saakka, mutta tällä vuosikymmenellä sen demonisointi on kohonnut uudelle tasolle. Viime vuodet huudossa ovat olleet kaikenlainen elämän hidastaminen, mielenhallinta ja tietoinen läsnäolo. Kaikki tavoitteita, joiden pahin vihollinen stressi on. Se korventaa ihmisen loppuun, ja siksi siitä on hankkiuduttava eroon.

Väärin.

”Pyrkimys täydelliseen stressittömyyteen on yleisin stressiin liittyvä harhakäsitys. Elämä ilman stressiä olisi tylsää”, sanoo työhyvinvoinnin johtamisen dosentti ja Stressikirjan (2015) kirjoittanut Marja-Liisa Manka. Olen soittanut hänelle selvittääkseni, kannattaisiko minun sittenkin tarkistaa suhdettani stressiin.

Manka muistuttaa, että stressi on ilmiönä elintärkeä: se ajaa meidät reagoimaan hätätilanteissa, joissa vaihtoehto olisi lamaantua. Kun stressihormoni kortisolin tuotanto kiihtyy, keho virittyy valmiustilaan. Ennen stressi antoi ihmiselle ekstravoimaa paukauttaa karhu puunuijalla kuoliaaksi, nykyään se esimerkiksi valpastuttaa tarkkailemaan ympäristöä, kun ylitämme katua suurkaupungissa.

Toisin sanoen stressi ei ole vain mahahaavaa aiheuttava demoni, vaan se myös siivittää ongelmanratkaisua.

Harvemmin puhutaan siitä, että stressi korreloi myös merkityksellisyyden kokemuksen kanssa: stressaamme yleensä asioista, jotka ovat meille tärkeitä.

”Vaikka vallitseva tapa on nähdä stressi yksiselitteisesti negatiivisena asiana, myönteinen stressi on yhtä todellinen ilmiö. Kyse on enemmän siitä, miten ihminen stressin kokee”, Manka selittää.

Hän puhuu ”taittovirheiden korjaamisesta”: päivitetystä vinkkelistä stressi ei ole enää kammottava mörkö, vaan kiinnostava kaveri.

Minäkin stressaan vain niistä asioista, joista välitän. Stressi on minulle koukuttavaa polttoainetta, jonka voimalla perkaan aanelosen mittaiseksi kasvaneen to do -listan, suunnittelen tunnissa perheelle kahden viikon ruokalistan ja saan räätälöityä aikataulun, jonka ansiosta onnistun tapaamaan viisi kiireistä ystävää saman päivän aikana.

Hyväksyin taipumukseni vasta kolmenkympin kieppeillä. Siihen saakka mollasin itseäni kireäksi suorittajaksi, koska sellaiseksi kalenteririippuvaisia, elämänsä minuutilleen aikatauluttavia ihmisiä on tapana kuvailla.

Mutta pikkuhiljaa mielessäni muodostui vapauttava oivallus siitä, että burn outin partaalle itseään ajavan ihmisraunion sijaan olenkin tyyppi, jonka suhde stressiin on erilainen kuin sen downshiftauspuheen mukaan kuuluisi olla.

Vaikka saatan olla kiireinen, se ei automaattisesti tarkoita, että olen kuormittunut. Ja vaikka olisin toisinaan stressaantunut, se ei välttämättä kulje käsi kädessä onnettomuuden tai ilottomuuden kanssa.

Samaa sanoo yhdysvaltalainen psykologi Kelly McGonigal. Hän on tutkinut stressin myönteisiä vaikutuksia ja viittaa amerikkalaisiin tutkimuksiin, joissa kaksi ryhmää yhtä kuormittuneiksi itsensä määritelleitä ihmisiä tarkasteli suhdettaan stressiin. Ne, jotka uskoivat stressin olevan haitallista terveydelleen, sairastuivat huomattavasti helpommin esimerkiksi flunssaan kuin ne, jotka eivät ajatelleet stressin heikentävän vastustuskykyään. Kokemus stressistä linkittyi vahvasti uskomuksiin ja asenteisiin.

Hyvä uutinen on, että McGonigalin mukaan muutos on mahdollinen jokaiselle. Psykologi suosittelee kokeilemaan kuormittavassa tilanteessa kikkaa, joka on sattumoisin minullekin tuttu. Olen treenannut sitä siitä lähtien, kun ymmärsin, että taipumus hankkiutua tykytystä aiheuttaviin tilanteisiin on mahdollista valjastaa toiminnaksi: kun otsa hikoaa ja sydän yltyy jumputtamaan, älä heti tulkitse fyysisiä oireita ahdistukseksi. Tulkkaa ne sen sijaan kehosi tuottamaksi energiaksi, jolla selätät kohtaamasi haasteen.

Stressi saa saman tien uuden, myönteisemmän merkityksen, mahdottomaksi mielletty tehtävä asettuu mittasuhteisiinsa, eivätkä voimat kulu ahdistusoireiden tarkkailuun.

McGonigalin mukaan haasteiden välttely tekee ihmisestä huomattavasti onnettomamman kuin stressin välttely. Tästä näkökulmasta stressaava työpaikka ei välttämättä ole painajainen vaan suorastaan lottovoitto.
 

Uuvuttava zen-jahti

Ihan sama mitä tutkijat sanovat, minä tiedän, että stressistä tykkääminen ei ole muodikasta. Kun merkitsen ylös työtapaamisen tai kahvilatreffit kaverin kanssa, minulla on tapana suojata toisella kädellä kalenteriani. Merkintöjen määrä sivulla on ylenpalttinen, ja ystävät taivastelevat aikataulujani säälivään sävyyn.

Minä taas poden syyllisyyttä siitä, että työkeikkojen ja iltamenojen määrä ei aiheuta kurkkuuni kuristavaa tunnetta. Nautin kiihkeästä elämänrytmistä, vaikka täysi kalenteri ja taipumus hoitaa asiat viime hetkellä tuottavatkin minulle säännöllisesti stressioireita.

Toisin kuin minun sähköjänistaipumuksillani, illanvietoissa kehtaa kehuskella mielenhallintataidoilla ja downshiftaussuunnitelmilla. En ole immuuni tälle viime vuosien trendille: olen itsekin hamstrannut hyllyyni trooppisilla maisemilla kuvitettuja zen-oppaita ja joogannut viikon Kanarialla. Olen osallistunut hiljaisuuden retriitteihin keskellä metsää ja merenrannassa ja vertaillut mindfulness-sovelluksia älypuhelimelle. Kerran ajoin toiselle puolen Suomea nätin meditaatiojakkaran perässä.

Minäkin olen niellyt teorian siitä, että myös valmiiksi onnellisen ihmisen on saatava päänsä vielä parempaan järjestykseen ja muutettava hektisyys seesteisyydeksi. En vähättele mielenhallintaharjoitteiden hyötyjä, mutta välillä aprikoin, onko minun ihan pakko rauhoittua, jos en kärsi rauhattomuudestani. Ja vielä tärkeämpi kysymys: onko stressin häätämisestä hyötyä, jos siitäkin rakentaa itselleen projektin, joka käy täysipäiväisestä työstä?

Jos totta puhutaan, tykkään itsestäni ja elämästäni vähän stressaantuneenakin. Stressittömänä olen passiivinen alisuorittaja, tehtävälistan äärellä taas täynnä virtaa ja kunnianhimoa.

”Palautuminen on avain”, Marja-Liisa Manka lausuu huojentavat sanat.

Keskustelu hänen kanssaan paljastaa, että arkirytmissäni ei välttämättä ole mitään vikaa, kunhan vain ehdin ja osaan unohtaa stressini aiheet kiirepiikkien välissä.

Kuulostaa hyvältä – tämänhän minä hallitsen. Minulle, kuten monelle muullekin, palautuminen tarkoittaa sipsikulhoa ja neljän jakson Gossip Girl -putkea. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan aivot tulisi kuitenkin ripustaa narikkaan astetta tietoisemmin. Joogaopettajia kouluttavan ja Stressin luomuhoito -kirjan julkaisseen Mia Jokinivan mukaan skumpassa uitettu nollausilta tai sohvaan muurautuminen eivät täytä palautumisen kriteereitä. Toisin kuin hengitysharjoitukset ja meditointi, ne eivät ole tehokasta rentoutumista vaan oikoteitä ja pikavoittoja.

Itse olen vuorenvarma siitä, että kaksi lasia rieslingiä ja naistenlehtipino pitävät kurjalla viikolla minut toimintakykyisenä. Vaikka mindfulness-sovelluksen tahdissa tietoisesti hengittely on silloin tällöin ihan mukavaa ajanvietettä, lukuisat kokeiluni ovat osoittaneet, että säännöllinen hengitykseen keskittyminen aiheuttaa minulle enemmän turhautumista kuin henkistymistä.

Oma sohvaperunametodini sen sijaan on pitänyt minut hyvinvoivana koko aikuisikäni.
 

Surffilaudalla

Marja-Liisa Mankakin tosin sanoo, että palautumista voi yrittää väärin. Voimakkaan stressin murjomaa kehoa ja mieltä ei hoideta spinning-tunnilla, vaikka kuinka tykkäisi hikoilla. Raskas liikunta lisää stressihormoni kortisolin eritystä, ja jo valmiiksi rasittunut kroppa tulkitsee rehkimisen lisästressiksi.

Matalasykkeinen liikunta taas sopii mainiosti uupuneellekin. Myös mikä tahansa keskittymiskykyä vaativa, itselle mieluinen ajanviete on hyvä palautumiskeino: aikuisten värityskirjat eivät ole sattumalta muotia.

Tärkeää on myös muistaa, että palautumiseen on oltava riittävästi aikaa ja tilaa.

”Palautuminen ei onnistu, jos se aikataulutetaan työn lailla veren maku suussa”, Marja-Liisa Manka toteaa.

Lepo on olennaista, vaikka kokisi stressaavansa vain itselleen nautinnollisista asioista: unelmatyökin uuvuttaa, jos sen kimpussa huhkiminen menee överiksi. Kroonistuneen stressin seurauksia, kuten päänsärkyä, huimausta, vatsavaivoja, infektiokierteitä ja useille sairauksille altistumista, ei saa käännettyä positiivisiksi millään asenteella.

Kiire, ulkopuolelta tulevat työelämän vaatimukset ja digitaalisen ajan paine olla jatkuvasti tavoitettavissa eivät vähene tulevaisuudessa – päinvastoin. Stressisuhteen uusiminen ja omien palautumiskeinojen löytäminen ovat siis oikeastaan ainoat vaihtoehdot voida hyvin.

Sekä Manka että Mia Jokiniva vertaavatkin optimaalista stressisuhdetta surffaamiseen. Kun stressi yltyy holtittomaksi, se hyökyy ylitse ja elämä muuttuu hätäiseksi räpiköimiseksi. Mutta kun stressistä nappaa oikealla hetkellä kiinni, sen aallonharjalla voi viilettää tukevasti ja pitkälle.

Minä tiedän tismalleen, mistä he puhuvat. Tiedän, millaista on, kun hurjimmankin työprojektin keskellä näkee päätepisteen kirkkaana ja kiireestä huolimatta pystyy nauttimaan flow-tilan humalluttavasta hybriksestä: minä pystyn mihin vain. Se on lyömätön, voimauttava tunne.
 

Teksti: Laura Friman on ylikierroksilla käyvä toimittaja, jolla on seuraava vapaa viikonloppu syyskuussa.


Kiinnostaako tulla onnelliseksi? Näin se onnistuu.

MIltä tuntuu, Kun keski-ikäistyminen ei pelota?

haluatko Lisää viisaita juttuja? Tilaa Trendi, lehti jonka haluat säästää.

 

 

Share

Kommentit

Karuselli

Olen kokolailla samaa koulukuntaa sun kanssasi, Laura. Toimeliaisuus sopii mulle, elämä tuntuu hyvällä tavalla täydeltä. Ja kyllä: pari lasia rieslingiä ja leffa perjantai-iltana ovat aivan riittävä nollaus. En kaipaa sen tietoisempaa läsnäoloa.

Valmiiksi onnellisen ihmisen ei minusta tarvitse muuttaa yhtään mitään. Välillä jos vielä muistaa tarkistaa, etteivät läheisetkään siinä vierellä kärsi.

Karuselli

No täsmennettäköön, että en mä nyt elämää mitenkään minuuttiaikatauluta. Mutta en myöskään suhtaudu kiireeseen, ruuhkaan ja aikatauluihin ahdistuneesti tai pelonsekaisesti. Enkä ajattele, että stressi tulisi eliminoida elämästä.

Sanomattakin on selvää, että rakastan kiireen ja ruuhkan hallinnointia ja organisoimista. Olen hyvä aikatauluttamaan itselleni (ja perheelleni) myös lepoa. :-)

Pamsu
Osien summa

Tunnistan täysin itsessäni sen hyvänolontunteen, joka hienosti palapelin lailla toteutetusta kalenteriviikosta (selviytymisestä? ei!) porskuttamisesta nousee!

Jouduin silti siihen tilanteeseen (...työ...), jossa en itse enää voinut määritellä kalenterimerkintöjen määrää ja aikataulutuksen onnistumista. Siitä ei hyvä heilunut, ja nyt tunnistan taipumukseni tehokkuusaddiktioon, jossa vauhti voi kiihtyä ihan liian kovaksi (koska kyllä minä pystyn!). Haluan edelleen saada paljon aikaan, ja tykkään adrenaliinisuhinasta, kun on haasteita ja deadline hakkaa kantapäillä, mutta. Arvostan itseäni enemmän ehjänä.

Pysähtyminen oli vaikeaa, mutta ehdottomasti sen arvoista. Nyt erottuu maisematkin.

Maik (Ei varmistettu)

Elin joskus parisuhteessa minuuttiaikatauluhirviön kanssa. Ei ollut helppoa, mutta onneksi loppui. Nyt hän elää tyytyväistä elämää stressistä nauttivana uraohjuksena. Hänenkaltaisiaan on paljon, eikä siinä mitään. Toiset nauttivat kunnianhimostaan, toiset toisenlaisesta elämästä.

Itselleni minuuttiaikataulu sopii silloin tällöin, mutta enemmän saan aikaan kun välillä tyhjennän kalenterini ja mietin mitä oikeastaan haluan elämältä. Kovasti loksahtelevat palaset kohdalleen, kun ei ole koko ajan aikataulun pauloissa. Ei tässä kuitenkaan ole oikeaa tai väärää. Ihmiset tekevät valintojaan ja hyvä niin kunhan eivät tuputa niitä toisille.

Kommentoi