Tulonsiirto

Toimitus

Sähkölaskun maksoi äiti, uuden laukun sponsoroi isä. Miksi kolmekymppisetkin elävät yhä vanhempiensa rahoilla? 
Ja nolottaako se yhtään?

 

Elisa, 33, elää kuin moni muukin hyvin toimeentuleva yksin asuva kaupunkilaisnainen. Hän käyttää paljon rahaa baareissa käymiseen, ulkona syömiseen ja matkusteluun. Hän kirjoittaa usein Facebookiin arvioita ravintoloiden ruoka-annoksista ja mainitsee statuksessaan, jos aikoo matkustaa Berliiniin.

”Joskus mietin, ihmettelevätkö kaverini, miten minulla on varaa elämäntapaani”, Elisa sanoo.

Ei hänellä ilman apua olisikaan. Elisa on vapaa toimittaja
 ja tienaa 200–400 euroa kuussa. Ansiosidonnaista päivärahaa hän saa noin 800 euroa nettona. Yhteensä käteen jää kuussa noin 900 euroa.

Elisa on opiskellut viisi vuotta yliopistossa, tehnyt pidempiä ja lyhyempiä työpätkiä, asunut ulkomailla ja suorittanut työharjoitteluja. Nyt hän aloittelee tosissaan toimittajan uraa. Ala on tällä hetkellä tuulinen ja tulot epäsäännöllisiä.

Elisa asuu vanhempiensa omistamassa asunnossa Helsingin keskustassa, ja hänen äitinsä siirtää joka kuu palkkapäivänään Elisan tilille runsaat sata euroa. Lisäksi vanhemmat avustavat Elisaa menoissa, joita pitävät tähdellisinä.

”Viimeksi äiti halusi ostaa minulle takin. Hän sanoi, että toinen takkini on liian lyhyt.”

Elisa esittelee toisinaan netissä asioita, joita saa vanhemmiltaan. Joskus hän saattaa mainita, että äiti maksoi ostokset – muttei aina.

”Se voisi herättää kateutta”, Elisa sanoo. ”Moni ei varmaankaan saa aikuisena vanhemmiltaan rahaa.”

 

Tai sitten saa, muttei halua mainostaa sitä. Elisan kaltaisia nuoria aikuisia on nimittäin yhä enemmän, ja siihen on syynsä.

Korkeasti koulutettujen työllisyystilanne on huonontunut, kotitalouksilla on enemmän lainaa kuin ennen, ja asumisen kustannukset ovat kasvaneet, erityisesti pääkaupunkiseudulla. Jos ei ole perinyt asuntoa tai rahaa, jolla ostaisi asunnon, jää omistusasunto isosta kaupungista ja varsinkin sen keskustan liepeiltä tavanomaisella laina-ajalla monelle pelkäksi haaveeksi.

Ristiriitaista kyllä, samaan aikaan yhä useampi nuori
aikuinen näyttää elävän elämää, johon luulisi olevan varaa
vain säännöllisillä tuloilla. Kolmekymppiset pätkätyöläiset
kirjautuvat harva se päivä Facebookissa Helsinki-Vantaalle ja kirjoittavat tutuille ja puolitutuille: ”So long, Suomi, täältä tullaan, Barcelona!”

Instagramin kuva­virrassa kavereiden samppanja lasit sekoittuvat raakaruokaintoilijoiden leivonnaisiin, joiden kokkaaminen ajaisi ensimmäistä työpaikkaansa etsivän vasta valmistuneen helposti konkurssiin. Yökerhojen vessoissa nuoret naiset kaivavat meikkipussejaan satoja euroja maksavista merkkilaukuista, joita 2000-luvun alussa näkyi lähinnä Sinkkuelämää-sarjassa – ja se oli fiktiota.

 

Ei ole ihme, jos käsitys keskimääräisestä elämäntavasta on viime vuosina hämärtynyt.

Taloussosiologian professori Pekka Räsänen Turun yliopistosta sanoo, ettei suomalaisille tunnu enää riittävän keskiarvoisen toimeentulon tavoittelu. Me haluamme entistä leveämmän elämän, ja ilmiö näkyy erityisesti nuorten aikuisten rahankäytössä.

Ja tähän se sitten johtaa: Jos lukee päivittäin elämän ”pienistä, kivoista asioista” kertovia blogeja, joissa lenkkipolulla hikoillaan design-trikoissa, voi unohtua, mitä 
ihminen välttämättä tarvitsee ja mitä ei. Muiden ­designvaatteita katsellessa tekee mieli soittaa äidille. Ja jos äiti puhelun lopuksi kysyy, missä jamassa raha-asiat ovat, on suuri houkutus vastata: ”Voisivat olla paremmassakin.” Pian verkkopankista löytyy iloinen yllätys ja viesti ”ruokaan” tai ”Tallinnan-matkaan”.

”Suomalaiset ovat siirtymässä
amerikkalaiseen ajattelutapaan. Meitä kiinnostavat nyt suuret ja nopeat voitot sekä julkkisten rahat”, Räsänen sanoo.

Samaan aikaan totuus on se, että suomalaisten ansiotulot eivät ole pysyneet 2000-luvun hintakehityksen mukana.

 

Anna*, 22, säästää parhaillaan New Yorkin -matkaa varten. Hänen vanhempansa ovat luvanneet maksaa lennot, ja itse Anna aikoo säästää muutamassa kuukaudessa rahat hotellikuluihin sekä 2 000 euroa shoppailuun.

”Lähtökohdat säästämiselleni ovat hyvät”, Anna sanoo.

Se johtuu siitä, että Anna saa vanhemmiltaan käyttörahaa kerran kuussa muutamasta sadasta tuhanteen euroon. Juuri näistä rahoista hän säästää matkaansa.

Anna asuu Helsingin keskustassa kaksiossa, jonka on saanut äidiltään, eikä maksa siitä vuokraa. Hän käy ulkona syömässä lähes joka päivä ja liikkuu uudehkolla autolla, jonka on saanut vanhemmiltaan. Hänellä on myös oma hevonen.

Siinä missä monella vanhemmilta saatu raha kuluu aikuisuuden kynnyksellä ja sen jälkeenkin pakollisiin menoihin, Anna on tottunut saamaan vanhemmiltaan hevosta ja autoakin isompia asioita.

Kun Anna esimerkiksi oli peruskoulussa ja asui vanhempiensa luona, hänellä oli kapinavaihe, jonka myötä hän uskoi haluavansa lukion sijasta ammattikouluun. Vanhemmat lupasivat, että jos Anna menisi lukioon, he ostaisivat hänelle kotipaikkakunnalta oman asunnon järvenrannalta. Anna meni lukioon ja asunto ostettiin. Nyt siinä asuu vuokralainen. Anna saa vuokrarahoista 25 prosenttia, hänen äitinsä loput.

Anna on tyytyväinen tilanteeseensa mutta sanoo, ettei halua elää vanhempiensa rahoilla enää 30-vuotiaana. Siinä vaiheessa hän uskoo olevansa työelämässä.

”Valmistun 25- tai 26-vuotiaana maisteriksi, jolloin voin alkaa miettiä itselleni vakiduunia.”

Anna opiskelee yksityisessä, maksullisessa kauppakorkeakoulussa, jonka hänen vanhempansa kustantavat. Opinnot kestävät neljä lukukautta ja maksavat yhteensä noin 13 000 euroa.

”Jos olisin hakenut yliopistoon enkä olisi päässyt sisään, olisin joutunut odottamaan vuoden seuraavia pääsykokeita”, Anna sanoo.

Niinpä hän ei edes yrittänyt lukea yliopiston pääsykokeisiin.

Anna sanoo, että hän ostaa ”koko ajan jotain”. Hän hankkii vaatteita sekä halvemmilta että kalliimmilta merkeiltä. Kun vaatteiden uutuudenviehätys parin käyttökerran jälkeen katoaa, ne päätyvät kaappiin lojumaan. Anna ei ole koskaan joutunut miettimään ostostensa hintaa.

Vanhemmilleen Anna ei juuri ostoksiaan esittele.

”Pelkään, että he ajattelevat antavansa minulle liikaa rahaa ja alkavat pienentää summia.”

 

Sitä, kuinka paljon suomalaiset vanhemmat antavat rahaa lapsilleen, voi vain arvailla. Tilastotietoihin päätyvät ­ainoastaan rahat, joista on maksettava veroa. Lahjaksi saaduista rahoista on velvollisuus ilmoittaa verotoimistoon vasta, kun summa ylittää kolmen vuoden aikana 3 999 euroa. Elatukseen tarkoitetut lahjoitukset taas ovat asia erikseen: jos vanhemmat maksavat esimerkiksi lapsensa sähkölaskun, sitä ei laissa katsota lahjaksi, eikä ­summasta tarvitse maksaa veroa.

Elisan vanhemmilla on varallisuutta keskivertokansalaista enemmän: sekä oma asunto Helsingin keskustassa että asunto, jossa Elisa asuu.

”Vanhempani haluavat antaa minulle ja siskoilleni rahaa, koska eivät kuulemma itse aikoinaan saaneet vanhemmiltaan taloudellista tukea”, Elisa sanoo.

”Välillä tuntuu, että olen yhä pikkulapsi, jonka huone on vain siirretty toiselle puolelle kaupunkia.”

Isä ja äiti ovat sanoneet Elisalle, että ehkä hänen pitäisi säästää pahaa päivää varten.

”Minä taas olen ajatellut, että nyt on paha päivä”, Elisa sanoo.

Menivät Elisan saamat setelit sitten käyttöön tai säästöön, yksi iso syy sille, että hänen vanhempansa rahaa hänelle antavat on se, että he voivat. Yhä useammilla vanhemmilla on mahdollisuus auttaa lapsiaan taloudellisesti, Pekka Räsänen muistuttaa.

Elisan kuusikymppiset vanhemmat kuuluvat sukupolveen, jolle oli tyypillistä suunnata nuorena aikuisena opinahjosta työelämään, ostaa asunto puolison kanssa, perustaa perhe ja maksaa asuntolaina pois. He varttuivat erilaisena aikana, ja heidän raha-asiansa ovat nyt tasaisella tolalla, siinä missä nykyään moni nuori aikuinen viettää reppu selässään maailmalla vuoden pari ennen siirtymistä työelämään – ja työelämä tarkoittaa nyt lähinnä pätkätöitä.

Nykyajan nuoret aikuiset ovat tottuneet epävarmuuteen. Työttömyys koskettaa yhä useammin ketä tahansa, mutta ainahan sitä pystyy palaamaan koulunpenkille aikuisopiskelijana. Laina ei ole enää kirosana – melkein kaikillahan on sitä –, ja uusimman iPhonen saa liikkeestä, kun lupautuu maksamaan laitteen hintaa puhelinlaskussaan puolitoista vuotta.

”Nykykolmekymppisillä ei ole kiire aikuistua samalla lailla kuin edeltävillä sukupolvilla oli”, Pekka Räsänen lisää.

Yhtälön tuloksena Suomessa on lauma nuoria aikuisia, joilla ei ole säännöllisiä tuloja, ja joukko vanhempia, jotka ovat jo omat lainansa maksaneet – ja joilla on myös halua auttaa.

 

Elisa kuuli vanhemmiltaan viime syksynä, että rahahanat menisivät keväällä kiinni. Vanhempien päätökseen ­vaikutti se, että Elisan isä jäi joulukuussa eläkkeelle.

”En voi enää luottaa entiseen tapaan siihen, että saan vanhemmiltani avustusta, jos tilini on nollilla. Koska tarvitsen enemmän palkkatuloja, minun on alettava satsata uraani.”

Samalla Elisa pääsee eroon tunteesta, joka hänelle tulee joka kerta, kun tilille kilahtaa äidiltä saatu lahjoitus.

”Aina, kun saan äidiltäni rahaa, tiedostan, etten itse tienaa tarpeeksi, vaikka olen aikuinen ja valmistumisestani on jo aikaa. Se on kiusallista, ja olen tuntenut siitä syyllisyyttä. On se välillä nolottanutkin.”


*Annan nimi on muutettu.

 

Teksti Sisko Savonlahti

Kuvitus Minni Havas

 

Tilaa Trendi tästä.

 

Share

Kommentit

Säälittäviä loisia (Ei varmistettu)

En voi sanoin kuvailla halveksuntaani tuollaisia vanhempiensa rahoilla loisivia kermapersevätyksiä kohtaan. No, pätkätyöläisyys kertoo jo kaiken noiden ikuisuusopiskelijoiden todellisesta osaamistasosta. Ei jatkoon.

jaa-a (Ei varmistettu)

Aihe on tärkeä, mutta miksi juttuun oli valittu vain ihmisiä, joilla on hyvä elintaso? Voisin väittää, että suuri osa niistä jotka saa vanhemmiltaan rahaa kolmekymppisenä saa sitä välttämättömyyteen, ei ylellisyyteen. Ylipäätään väitteet siitä, että rahantarve liittyisi vain ylellisyyden tavoitteluun ja matkoihin on todella kapea näkökulma... Monet ei ota pikalainaa luksusjuttuihin, vaan vaikka siksi että tulee pakollinen iso meno. Myös köyhyys on lisääntynyt, töitä on vaikea saada, vaikka olisi koulutusta. (Turha pilkata ensimmäisen kommentoijan pätkätyön tekijöitä; muita ei juuri ole.) Vanhemmat avittaa, kun loppukuusta loppuu rahat.

Ei mikään ihme, ettei lapsia viitsitä hankkia eikä tulevaisuutta suunnitella, kun ei se vaan ole mahdollista. Yhteiskunta eriarvoistuu ja syrjäyttää.. mutta kirjoittakaa vaan hevosista ja vanhempien omistusasunnoista. Niitä on todella harvalla.

Toimitus
Toimitus

Kyllä, usein vanhemmat auttavat myös töissäkäyviä lapsia. Tässä jutussa aihetta lähestyttiin eri näkökulmasta, mutta jatkojutun pointti tuo mainitsemasi asia voisi hyvinkin olla. Kiitos hyvästä kommentista.

Vierailija (Ei varmistettu)

Mielenkiintoinen jutun aihe olisi myös se, kuinka tulotasosta riippumatta hyvin monet meistä elävät joko yli varojensa tai suoraan kädestä suuhun, eli kaikki mikä tulee myös menee. Luin juuri mielenkiintoisen kirjan (Erilainen ote omaan talouteen), jonka kirjoittajat väittävät että kuka tahansa keskituloinen voi järkeistämällä oman taloutensa tulla taloudellisesti riippumattomaksi säästämisen ja sijoittamisen kautta. Ja miksi etenkin naisten kannattaisi tutustua aiheeseen? Siksi että n. 90% maailman varoista on miesten hallinnassa, ei mitenkään tasa-arvoista, eihän?

Asumisen hinta (Ei varmistettu)

Asuntovarallisuus on se juttu. Jutussa käsiteltiin kuluttamista vanhempien piikkiin, mutta
tosiasiassa se todellinen merkittävä anto/saanto on siinä asunnossa.

Jatkojuttu voisi olla laajempi - kuka asuu käytännössä ilmaiseksi?
Nyt pienituloisena liki nelikymppisenä voin jälleen tukehtua asuntokuluihini. Siinä mielessä mikään ei ole muuttunnut nuoruudesta. Köyhälle asunto on Helsingissä se kovin kuritus, oma tai vuokra.

Toimitus
Toimitus

Tuttu juttu: Esimerkiksi Helsingissä asuminen lohkaisee hyvin helposti yli puolet kuukauden nettotuloista.

Toimitus
Toimitus

Kyllä, mielenkiintoista ja hyvä jutun aihe, kiitos.

CougarWoman
CougarWoman

No - nyt tulen ulos kaapista! Olen 40+, ja äitini ostelee mulle vieläkin tavaroita (tai antaa/lainaa rahaa tarvittaessa). Vaatekaappini laukkuseinällä roikkuu kuutisen merkkilaukkua, joista en ole itse ostanut yhtäkään; meikkihuoneeni on täynnä hajuvesiä sekä päivä-, yö-, ja silmänympärysvoiteita sieltä kalliimmasta päästä, ja kun mennään äidin kanssa shoppailemaan, hän yleensä ostelee minulle surutta vaatteita. Piffaa hemmottelupäivän kylpylässä, tai vie ulos syömään.

Pitkään, erittäin pitkään, potkin vastaan. Mulla on omaakin rahaa ja mies tienaa myös mukavasti; ei sun äiti kulta tarvitse maksaa! 

Mutta mitä, jos äiti haluaa maksaa? Se on äitini tapa hemmotella minua; ostaa minulle asioita, joita en itse raaskisi ja/tai pystyisi ostamaan. Joskus äiti sanoi, että tuntuu tyhmältä, jos kieltäydyn; sillä hän haluaa ostaa minulle "pientä luksusta" arjen keskelle. Minä olen hänen ainut lapsensa - ja lapsena aina hänelle pysyn, olkoonkin, että olen nelikymppinen. 

En leveile sillä, että äitini ostelee minulle tavaroita tai elämyksiä, mutta kysyttäessä kyllä kerron, kuka viulut maksoi. Ehkä olen jotenkin omituinen, mutta ei minun mielestä siinä, että haluaa hemmotella rakkaitaan, ole mitään pahaa. Miksi pitäisi elää spartalaista elämää kärsien (sillähän sen kirkkaamman kruunun saa, hmm?), ellei tarvitse? 

 

 

 

miaaa (Ei varmistettu)

Kiinnostava näkökulma. Mutta jos tarjolla on vain pätkätöitä, pitäisikö vaihtaa alaa?

Moni aikuinen – joka kolmekymppinen on ollut jo kauan – haluaa makean ammatin ja hienon työn. Vaikkapa toimittaja tai bloggaaja voisi kai olla tällainen. Mutta selvää on , että Helsingissä asuminen, kuluttava elämäntapa ja nuo alat eivät oikein toimi. Töitä ei ole, olette varmana huomanneet.

Aikuisen tunnistaa siitä, että se ottaa vastuuta elämästään ja hankkii ihan oikean työpaikan. Perustaa yrityksen ja myy osaamistaan, kouluttautuu alall jolla töitä on, tinkii palkka- tai lomatoiveistaan.

Tilanne on tämä, toimi sen mukaisesti eli ota vastuu taloudenpidostasi. Menot eivät voi olla tuloja suuremmat, paitsi lapsilla.

Miiiia (Ei varmistettu)

Ei taida olla ihan ajan tasalla arvoa miaaan tiedot.

Ei tarvitse olla mitään mageita ammatti toiveita että löytyy vaan pätkää tai ei ollenkaan työtä. Suomessa on rakenteellinen työttömyys. Työttömiä enemmän kuin työpaikkoja. Mistäs taijot työtä? (turha mussuttaa yrittämisestä: varsinki moni pieni yritys tekee tappiota kun ihmisillä ei ole varaa kuluttaa.)

Pätkät ja osa-aikaisuus on isosti naisten ongelma. Duunariammatissa kun lähihoitsuna voi olla käytännössä MAHDOTONTA saada muuta kuin määräaikaista työtä, vaikka samalla on työvoimapulaa.

Haiskahtaa kermaperseisyys ja kultalusikat tänne asti. Tuppaa moralisoida muiden rahahuolia ne, joilla äipän ostama kämppä ja papan osakesalkku kainalossa 18-veenä. Kiva sillon sanoo "ota vastuu elämästä".

P.s. Opettavainen sarjis: http://thewireless.co.nz/articles/the-pencilsword-on-a-plate

Todellaupea Layra
Mad & Fab

Mielestäni tässä ei puhuttu siitä, että autetaan hädässä olevaa tytärtä tai osteta hemmottelua aikuiselle ja pärjäävälle tyttärelleen, vaan siitä miten tehdään lapselle karhunpalvelus. Tekstin voi tietenkin ymmärtää monella tapaa ja lastaan voi auttaa yhtä monella tapaa rahallisesti.

Näissä jutun esimerkeissä puitiin (omasta mielestäni) hieman kärjistetyillä (mutta realistisilla) esimerkeillä, jossa nuorilla naisilla on kova näyttämisen tarve, merkkilaukut, kallis puhelin ja ripsienpidennykset kuuluvat elämäntyyliin, oli sitä omaa rahaa tai ei. Kyseisen jutun nuoret naiset eivät ole koskaan tottuneet tienaamaan itse, eivätkä tiedä välttämättä mitään sellaisesta elämästä, jollainen normaalisti olisi mahdollista heidän budjeteillaan.

Jossain vaiheessa voi tulla shokkina, millaista on pärjätä itse. On hieno asia jos vanhemmilla on esimerkiksi asuinkiinteistöjä ja niillä varmasti suurella todennäköisyydellä turvaa jälkikasvunsa elämää,  mutta vaikea kuvitella sen kantavan rahallisten ongelmien ohi läpi koko elämän.

Kommentoi