Vääränlaista empatiaa

Toimitus


Sain alkusyksystä puhelun: huonoja uutisia lähipiiristä. Puhelun jälkeiset päiväni kuluivat lähinnä itkien tai itkua pidätellen. Eräänä erityisen surkeana aamuna rämmin aamutoimissani huulta purren, kun puolisoni kaappasi minut halaukseen ja sanoi: ”Kaikki muuttuu vielä hyväksi.”
Purskahdin huutoitkuun – hyvä, etten lyönyt. ”Helppohan sinun on sanoa! Sitä paitsi siihen, että kaikki muuttuu hyväksi, on vielä vaikka kuinka pitkä matka!” huusin raivoissani.

Pari- ja ystävyyssuhteet ovat kaikista kovimmalla koetuksella niinä hetkinä, kun toinen osapuoli tarvitsee empatiaa ja toisen tulisi sitä antaa.
Valitettavasti kaikki eivät osaa lainkaan asettua toisen asemaan, tukea ja lohduttaa. Kamalinta on se, kun läheinen yrittää olla avuksi toteamalla mekaanisesti ”tiedän, miltä sinusta tuntuu” vain sanoakseen jotain. Lähes aina se kuulostaa viisastelulta ja vähättelyltä.

Vaikka empaattinen ihminen osaakin asettua toisen ihmisen asemaan, ei kukaan voi tietää täysin, miltä toisesta tuntuu. Se, että sinä olet menettänyt läheisesi, ei tarkoita, että tiedät, miltä läheisen menettäneestä ystävästäsi tuntuu. Toisen surua ja menetystä ei kukaan toinen voi tuntea ja läpikäydä samalla tavalla.

Toisinaan empatiaa vaativissa tilanteissa käy niin kuin minulle puolisoni kanssa: hän lohdutti minua, mutta mielestäni väärin. Se, mikä olisi ollut oikein, onkin sitten monimutkaisempi juttu.

Ihminen on tuskassaan usein kohtuuton muille. Koska itse tunnen suuren suruni joka hetki, en halua kumppanini tai ystävienikään sitä unohtavan. Toivon siis, että he osoittavat käytöksellään muistavansa suruni ihan joka hetki.

Se ei kuitenkaan estä minua samalla tarvitsemasta kipeästi sitä, että rakkaimpani vievät välillä ajatukseni muihin asioihin vaikka väkisin. Yhä lailla esimerkiksi vakavasti sairas ystäväni haluaa kuulla myös muiden typeristä, pienistä arkisista huolista, vaikka hän valmistautuukin omalla kohdallaan pahimpaan.

Nyrkkisääntö onkin tämä: surija, kerro millaista lohdutusta kaipaat, ja lohduttaja, kysy, miten voit auttaa. Molempien pitää ymmärtää, että surijalla on lupa olla itsekäs. Hän saa vaatia haluamaansa kohtelua, oli se miten vaihtelevaa tahansa, ja lohduttajan pitää sitä antaa – tiettyyn pisteeseen asti.

Ei saa unohtaa, ettei elämä lopu siihen, kun joku sairastuu tai kuolee. Muut ihmiset potevat flunssaa, kadottavat lempikäsineitään ja kokevat muita arkisia harmeja. Esimerkiksi se, että puolisoni ruhjoi pikkuvarpaansa jalkapallopelissä samalla viikolla, kun minä sain kurjia uutisia, ei tarkoita, ettei hän olisi saanut harmitella varvaskipuaan.

Vaikka minä suren, muiden vastoinkäymiset ovat yhä totta. Hekin ovat oikeutettuja saamaan lohtua ja tukea. Sen yritän surussani muistaa.

 

Haluatko lukea lisää tällaisia juttuja? Tilaa Trendi tästä.

Share

Kommentit

Vierailija (Ei varmistettu)

Milloinkohan Lilyn "haku" toiminto alkaa toimia taas? Heittää jatkuvasti erroria.

PoleTET

Sairastuneena sanon samaa läheisille, ei minun sairauteni vie muiden oikeutta olla sairas vaikka se jotain lievempää olisikin. Enkä halua keskittyä sen sairauden jatkuvaan vatkaamiseen, edelleen minua kiinnostaa mitä muuta maailmaan kuuluu. Olen pyytänyt normaalia kohtelua ja asioiden jatkumista ennallaan, on helpompi keskittyä paranemiseen kun on oikea arki ympärillä. 

Eilisen lupaukset

Mielestäni jos on menettänyt äidin/sisaruksen/lapsen, voi tietää, mitä toinen käy läpi, ja tuntuu vähättelyltä tätä ystävää kohtaan sanoa, ettei tämä voisi tietää. Suurempi ongelma asiassa on se, että jos toinen on käsitellyt surunsa, se ei ole ajankohtainen, eikä toisen surua pysty peilaamaan omien tunteidensa kautta, koska tunne ei ole läsnä. 

Ehkä parhaiten vertaistukea voivat antaa lapsensa menettäneet tai paraikaa samaa asiaa läpikäyvät ihmiset. Empatiaa taas on se, että on läsnä. Ei silloin tarvitse välttämättä sanoa paljon mitään. Typeriä kommentteja voi sitten taas yrittää välttää, kuten kerran kun eräs nainen satutti ikävästi kätensä, ja yritti pidättää kipuhuutoa, ja tuttava tuli sanomaan "lohduttavasti" kuin lapselle, että "No niin, ei se niin pahasti satu". Päätin tuolloin, etten ikinä vähättele lapsen(kaan) kipua. Halaus auttoi naista huomattavasti paremmin.

mies (Ei varmistettu)

Taitaa olla naisten ongelma tämä.

Eräs ystäväpariskuntani koki äärettömän suuren menetyksen tässä määrittelemätön aika sitten. Minun oli todella vaikea sanoa heille mitään, osoittaa minkäänlaista myötäelämistä, koska tiedän millaisia hulluja jotkut naiset ovat, niin että loukkaannutaan ihan mistä tahansa hyvää tarkoittavasta. Niinpä myötäelämiseni oli varsin minimalistista, ja oikeastaan otin etäisyyttä koko pariskuntaan. Sääli sinänsä sen ystävyyden kannalta, varsinkin pariskunnan miesosapuoli on hyvä ystäväni.

En yritä tässä nyt sanoa, että minun epätietoisuuteni miten toimia olisi asia, johon pitäisi kiinnittää kauheasti huomiota. Ei. Sen sijaan, mitä yritän sanoa, on että kaikki menetyksiä kokeneet ihmiset joutuvat kärsimään siitä, että on olemassa tietty joukko naisia, jotka ottavat minkä tahansa myötätunnon eleen loukkauksena. Koska on olemassa näitä naisia, niin ihmiset tulevat hyvin varovaisiksi tällaisten tapausten yhteydessä. Niinpä menetyksiä kokeneet ihmiset varmastikin usein menettävät/ etääntyvät osasta ystävistään, koska ystävät eivät uskalla lähestyä menetyksen kokenutta. Ja se johtuu kuulkaa aivan täysin niistä naisista, jotka oikein loukkaantumalla loukkaantuvat kaikista myötätunnon osoituksista.

Palatakseni ystäväpariskuntaani, on osoittautunut, että heistä kumpikaan ei ole kuvatunkaltainen syyllistäjä, vaan ovat ottaneet ystävien myötätunnon ja sen mukana tulevan kömpelyyden luonnollisesti vastaan, ilman ylimääräisiä loukkaantumisia. Tämä on onni, koska ainakin tätä miesosapuolta kaverien kanssa puuhailua on nähdäkseni auttanut selviytymään.

Kommentoi