”Välillä toivon, että minulla olisi suomenkielinen mies”

Toimitus

Sitä sanotaan, ettei rakkaus katso aikaa, ikää eikä välimatkaa. Alati kansainvälistyvässä maailmassa se katsoo myös entistä harvemmin kieltä. Minna Santaoja, 39, rakastui 15 vuotta sitten espanjalaiseen mieheen ja kertoo, millaista on olla parisuhteessa, jossa kumpikaan ei puhu äidinkieltään. Vaikka rakkaus kantaa, yhteisen kielen puuttuminen saattaa joskus rasittaa.
 

Carlos iski silmänsä minuun liitovarjokurssilla Sveitsissä. Tein espanjalaiseen lähtemättömän vaikutuksen, kun laskeuduin takapuolelleni lehmänläjään. Olimme molemmat töissä Cernissä eli Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa, ja suhteen alussa kahden kulttuurin suhde tuntui eksoottiselta, seikkailulta. En miettinyt kovin käytännöllisesti, aiheuttaisiko kieli suhteessamme ongelmia.

Carlos muutti kanssani Suomeen 15 vuotta sitten. Hän oli saanut työpaikan Nokialta jo ennen muuttoamme ja aloitti suomen kielen kurssin. Hän oppi palikkasuomen nopeasti, mutta motivaatio kielen opiskeluun karisi, kun hän yritti puhua isäni kanssa suomea. Isäni puhuu vahvaa Turun murretta, eikä Carlos ymmärtänyt häntä lainkaan. Sen jälkeen Carlos totesi, että on turhaa opiskella yleissuomea, kun kaikki kuitenkin puhuvat jotain murretta. Hän käyttää edelleen töissään englantia, ja puhumme sitä myös keskenämme – lapsemme puhuu suomea ja espanjaa. Koska Carloksen ei ole ollut pakko oppia hyvää suomea, hän puhuu sitä yhä hitaasti ja aika kömpelösti.

Erityisesti suhteemme alkuaikoina ajattelin, että on velvollisuuteni auttaa häntä asioissa, joissa tarvitaan suomea. Kävin Carloksen kanssa lääkärissä ja tarkistin hänen veroilmoituksensa. Kun ostimme ensimmäisen yhteisen asuntomme, jouduin tulkkaamaan hänelle, miten korko määräytyy lainatarjouksissa, vaikka asiat eivät olleet minullekaan tuttuja. Lainaneuvotteluissa minulla oli vastuu Carloksen rahoista. Hän kävi tuolloin töissä ja minä opiskelin. Kyselimme neuvoa sukulaisilta ja kavereilta ja etsimme termejä sanakirjasta. Pankissa tulkkasin virkailijan sanomiset Carlokselle ja varmistin, että hän on ymmärtänyt asian.

Kielitaito tuo minulle valtaa, mutta se on valtaa, jota en haluaisi. Välillä toivon, että minulla olisi suomenkielinen mies. Silloin kun minusta tuntuu, etten jaksaisi olla hänen sihteerinsä, sanon Carlokselle suoraan, että minua tympii hoitaa hänen asioitaan. Niin kävi esimerkiksi tänä keväänä, kun Carlos halusi, että menemme purjehduskurssille, ja lopulta minä hoidin ilmoittautumisen ja lastenvahdin kurssin ajaksi, vaikka idea oli hänen.

Vaikka minua välillä väsyttää se, että joudun hakemaan sanoja vieraalla kielellä, olemme onneksi jo niin vanha pari, etteivät kieli- ja kulttuuriasiat ole enää niin keskeisiä. En usko, että Carloksen suomen kieli merkittävästi paranee, eikä asialla ole minulle hirveästi merkitystä. Maahanmuuttajien pitäisi kuulemma osata suomea, mutta kyllä kotoutuminen voi onnistua muutenkin. Carlos käy töissä, maksaa Suomeen veronsa, pitää talvista ja hiihtää. Ei hän kaipaa täältä pois. Hän hoitaa oman osuutensa kodin- ja lapsenhoidosta kielitaidon puutteesta huolimatta.

Carlos on elämäni tärkein ja läheisin ihminen. Rakastan Carloksessa sitä, että hän on paitsi seikkailija ja extreme-urheilija, myös minun herkkä, kitaraa soittava muusani. Hänen huumorintajunsa ajaa minut päivittäin epätoivon partaalle, mutta se on tarpeellista vastapainoa suomalaiselle melankolialleni.”
 

Teksti: Paula Sallinen
Kuva: Kaisu Jouppi


P.S. Heinäkuun Trendissä kaksi muuta naista kertoo parisuhteensa tarinan: millaista on, kun ei itse halua äidiksi, mutta päätyy yhteen miehen kanssa, jolla on edellisestä suhteestaan lapsi, tai miltä tuntuu rakastua mieheen, joka on neliraajahalvaantunut.

 

Share

Kommentit

Merenwen
Destination Maryland

Tuttuja tunteita kirjoituksessa :) Meillä sentään toinen puhuu äidinkieltään joka päivä. Meistä siis mies puhuu. Muutin USA:han miehen luokse ja kuten täällä on suht yleistä, ei hän puhu muita kieliä kuin englantia. Itse osaan neljää kieltä (siis suomi mukaan laskettuna), joista tietty englantia puhun joka päivä. Luen ja kirjoitan suomeksi kun olen koneella/puhelimessa ja viestittelen perheelle ja kavereille koti-Suomeen. Mies osaa muutamia juttuja suomeksi, mutta eihän se tietenkään ole helppo kieli oppia, varsinkin kun sitä ei ns. tarvitse, täällä kun asutaan. Haluan meidän tulevista lapsista kaksikielisiä, joten se jää aikalailla mun tehtäväksi (ja osaksi sukulaisten Suomessa, mutta heitä ei niin usein voi nähdä, että se olisi hirveän suuri apu). Mies haluaisi osata suomea ja ehkä sitä tulee opeteltua/opittua enemmän kun niitä lapsia on. Nyt se on vain vähän jäänyt. Suomen-reissuilla hän toki kuulee ja näkee mun äidinkieltä joka paikassa, mutta eihän se tartu kun ei ymmärrä mitä sanotaan. 

Mitä tähän itse artikkeliin ja otsikkoon tulee, kyllä se välillä rasittaa kun puhuu jatkuvasti vierasta kieltä. Vaikka en ehkä 90% ajasta edes ajattele puhuvani vierasta kieltä, se kiukuttaa joskus kun pitää nopeasti liikkua edestakaisin kahden kielen välillä tai kun unohdan sanan jommallakummalla kielellä tai lausun väärin tai menen sekaisin sanoissani. Joskus olisi helpompaa kun mies ymmärtäisi hyvin suomea niin olisi monia asioita helpompi selittää. Onneksi itselläni on hyvä kielitaito, niin vieraan kielen käyttäminen ei ole päivittäinen ongelma eikä miehen tarvitse asioita hoitaessa tulkata mulle asioita. Mies saa tarpeeksi kuitenkin hoitaa meidän/mun asioita, koska täällä kaikki hoidetaan niin erilailla etten ole vielä perillä kaikesta. 

Ei se helppoa ole, mutta on se niin kuten sanotaan, että rakkaus katso montaa asiaa eikä näin ollen myöskään kieltä tai synnyinmaata :)

Intended Mum

Itse olen jo pohtinut vaihetta, jolloin mahdolliset lapsemme alkavat puhumaan. Itse haluan heidän oppivan suomen kielen, ja siis puhua pääasiassa heille suomea, koska he eivät sille muualla altistu. Mieheni ei taas osaa suomea lainkaan, joten perheessämme saattaa olla melkoisia kommunikointiongelmia jossain vaiheessa... 

Kommentoi