Voiko Jumalan jättää kutsumatta hautajaisiin?

Toimitus


Mietin hiljattain äitini hautajaisia. En ole onneksi vielä osallistunut niihin, sillä äitini on 61-vuotias, terve, työssäkäyvä nainen, jonka geeniperimä lupaa hänelle vielä vähintään 20 virkeää elinvuotta. Sen sijaan olen pohtinut sitä, millaiset äitini hautajaiset vuosikymmenten päästä ehkä olisivat.

Olen ollut elämässäni onnekas. Ainoat hautajaiset, joihin olen osallistunut, ovat olleet pitkän elämän eläneiden vanhusten. Nämä 80–100-vuotiaiden sukulaisten hautajaiset ovat aina edenneet saman kaavan mukaisesti: ensin kirkkoon, jossa pappi puhuu Herran armosta, sitten haudalle laskemaan seppeleet ja lopuksi seurakuntakeskukseen syömään karjalanpaistia, juomaan kahvia ja veisaamaan muutama virsi. Jokainen vainaja on ikäpolvensa enemmistön lailla kuulunut kirkkoon ja uskonut Jumalaan. Siksi papin lohdulliset sanat taivaan valtakunnasta ovat olleet juuri oikeat, vaikka ne eivät ole juuri minua, kirkosta eronnutta ateistia, koskettaneetkaan.

Se ei ole haitannut. Olen ollut hyvällä mielellä siitä, että hautajaisten järjestelyt ovat olleet niin sanotusti vainajan näköiset. Samasta syystä pelkkä ajatus siitä, että istuisin oman äitini hautajaisissa kuuntelemassa puhetta hänen iankaikkisesta elämästään, tuntuu falskilta. Minun äitini ei ole koskaan uskonut – ei kuolemanjälkeiseen elämään eikä Jumalaan.

Mutta onko hautajaiset mahdollista järjestää ilman Jumalaa?
 

Totta kai on.

”Ei hautajaistilaisuus ole mikään uskon julistushetki tai vainajan uskonnollisuuden arviointipaikka. Siellä surraan, kiitetään ja muistetaan poistunutta”, sanoo Helsingin Kallion seurakunnan kirkkoherra Teemu Laajasalo, kun otan häneen yhteyttä.

Seurakunta on kuitenkin hautajaisissa läsnä lähes aina. Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat ylläpitävät yleisiä hautausmaita, joiden tunnustuksettomaan osaan haudataan myös kirkkoon kuulumattomat kansalaiset. Muille kuin evankelis-luterilaisille on omia, eri uskonnollisten yhdyskuntien ylläpitämiä hautausmaita, ja kokonaan uskonnottomia hautausmaita on vain kourallinen.

Mutta vaikka seurakunta liki poikkeuksetta hoitaa hautaamisen, hautajaisissa ei ole mikään pakko mainita Jumalaa sanallakaan. Selkeä vaihtoehto kirkollisille hautajaisille ovat siviilihautajaiset. Silloin saattohetkessä voi papin sijasta sanasensa sanoa joku läheisistä tai vaikkapa palkattu ammattipuhuja, ja virrenveisuun sijaan esityslistalla on vainajan suosikkibiisin yhteislaulu. Siviilihautajaiset voidaan järjestää kotona, vuokratussa juhlatilassa tai jos läheiset perinteitä kunnioittaen niin haluavat, myös kappelissa.

Moni ateistin läheinen kääntyykin hautajaisten alla kirkon puoleen. Vaikka kirkkoon kuuluminen on vähentynyt ja uskonnollisuus muuttanut muotoaan, moni tahtoo hautajaisiin mukaan ainakin jotain hengellistä, esimerkiksi papin. Syy lienee selvä: suuressa surussa on lohdullista heittäytyä kaavaan, joka on ennestään tuttu. Teemu Laajasalolla on tuttuuden tuoman turvan lisäksi toinenkin teoria:

”Hautajaiset vietetään edelleen useimmiten siunauskappelissa tai kirkossa, ja ajattelen, ettei se ole sattumaa. Se kertoo siitä ihmisen toiveesta, että sittenkin olisi jotain. Että kuolema ei sittenkään olisi piste vaan pilkku.”
 

Niin. Vaikka olemme viimeistään Esko Ahon hallituksen ajoista asti osanneet juhlia ilman Jumalaa – harva esimerkiksi enää ajattelee häitä kristillisenä tilaisuutena vaan hyvinä bileinä, joista pari tekee itsensä näköiset – kaikkein suurimpien asioiden sureminen ilman ajatusta suuremmasta voimasta on meille vaikeaa. Ja ehkei kristillisestä hautajaisista haittaakaan ole, moni varmaan ajattelee.

Eikä varmaan olekaan. Kun juttelen asiasta Teemu Laajasalon kanssa, hänellä on toinenkin veikkaus perinteisten hautajaisten viehätysvoimaan. Hän keksi sen taannoin jutellessaan kirjailija Kari Hotakaisen kanssa.

”Hotakainen sanoi, että tykkää hautajaisista, koska ne ovat nykyajassa ainoita ironiasta vapaita paikkoja. Havainto on tarkka. Perinteisen poljennon hautajaisissa on jotain turvallista, mutta samalla jotain yksikerroksista. Hautajaisista puuttuu loppumattomat metatulkintatasot.”

Saan Hotakaisen ajatuksesta kiinni. Luonnehdinta kiteyttää myös ne hautajaiset, jollaiset haluaisin joskus tulevaisuudessa äidilleni järjestää. Niissäkään ei olisi tulkintaa – sillä sellaiseksi minä uskonnon miellän – vaan faktoja siitä, miten mahtavaa ja rakastavaa ihmistä olemme kokoontuneet muistamaan.

Äitini mahtavuus kun ei ole uskon asia.

 

Lue muita toimituksen tyyppien kolumneja:
 

Jos pihtaa kehuja, pihtaa muutakin

Äitiys on irti päästämistä

Miten ystävästä erotaan?

 

Share

Kommentit

Usko Irma-tätiä

Sen sijaan, että miettisit millaiset hautajaiset sinä haluaisit äidillesi järjestää, kannattaisikohan ehkä kysäistä äidiltä millaiset hautajaiset hän haluaa? 

Laura Kangasluoma

Joo, olen kysynyt. Tiedän siis, mitä hän haluaa, mutta mua mietityttää se, tuleeko niistä sellaiset - että jos mä surun keskellä sit kuitenkin turvaudun siihen tuttuun.

Kommentoi