Ladataan...
Toimitus

Rakkaudesta on tullut niin itsenäistä, että se on muuttunut jopa itsekkääksi. 
Onko parisuhde enää parisuhde, jos puolisot eivät jaa edes sänkyä?


Saimme poikaystäväni kanssa vuosi sitten tyttären. Olimme seurustelleet neljä vuotta ja lapsi oli harkittu, mutta emme vauvan synnyttyäkään muuttaneet yhteen.

Puolisoni teki yötyötä, ja meistä oli parempi, että hän meni työvuorojensa jälkeen kotiinsa nukkumaan. Minun asunnossani ei nimittäin ollut päivisin rauhaa, kun edellisestä suhteesta syntynyt tyttäreni touhuili omiaan – ja nyt äänijänteiden käyttöä harjoitteli myös vauvamme. En olisi halunnut katsella vielä puolisoanikin kiukuttelemassa väsymystään.

En toki hoitanut lastamme yksin. Poikaystäväni nukkui luonani, kun hänellä ei ollut töitä, ja vauvan synnyttyä hän vähensi työntekoa reippaasti. Silti elimme melko itsenäisiä elämiä. Minä pidin kotini siistinä ja hän omansa sotkuisena. Riippumattomuus sopi minulle, olinhan elänyt vuosia yksinhuoltajana. 

Olimme onnellisia, mutta muita järjestelymme vaivasi. Kun olin raskaana, meiltä kysyttiin sukujuhlissa ja bileissä kerta toisensa jälkeen sama kysymys: joko te asutte saman katon alla? Ymmärsin hämmennyksen. Olinhan itsekin joitain vuosia aiemmin ajatellut, että pikkuserkkuni suhteessa on jotain vikaa, kun hän asui erillään kihlatustaan. Uskoin, että he halusivat pitää takaoven auki jonkin paremman varalta.

Nyt en enää ajattele niin, ja monien muidenkin mieli on alkanut muuttua.

Viime vuosina on nimittäin yleistynyt suhde, joka muistuttaa avioliittoa mutta jossa asutaan erillään. Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontulan mukaan nämä pariskunnat ovat 
sitoutuneita toisiinsa, mutta haluavat silti säilyttää riippumattomuutensa. Omissa asunnoissa kun ei tarvitse tehdä kompromisseja esimerkiksi siisteyden suhteen, ja raha-asiatkin pysyvät kätevästi erillään. Ilmiölle on nimikin: LAT- eli Living Apart Together -suhde. Kontulan mukaan tutkimukset osoittavat, että erillissuhteissa olevat rakastavat kumppaneitaan yhtä paljon kuin avioparitkin. 

Mutta miksi kasvava ihmisjoukko ei enää halua jakaa arkeaan puolisoidensa kanssa?
 

Kaiken keskiössä minä

Länsimaissa on eletty jo pitkään individualistista aikaa. Mietimme yhä enemmän sitä, miten voisimme olla mahdollisimman onnistunut versio itsestämme. Mietimme mun työtä, mun treeniprojektia, mun maailmanmatkailua ja mun lastenhankintaa, eikä ihme.

Individualismia ihannoidaan kaikkialla. Tv-sarjojen päähenkilöt ovat Girlsin Hannahin tapaan neuroottisia itsensä tarkkailijoita, räppärit riimittelevät biiseissään omin voimin saavuttamastaan menestyksestä ja tavalliset ihmiset dokumentoivat arkeaan tosi-tv-ohjelmissa. Blogit tulvivat minäpuhetta, ja selfieistä on tullut parissa vuodessa valtava someilmiö. Henkilöbrändeistä puhuvat tarhaikäisetkin.

Filosofi Frank Martelan mukaan meidät opetetaan tuijottamaan omaan napaamme jo lapsena. Isät ja äidit vaativat mussukoilleen yksilöllistä palvelua. Lasten parissa työskentelevät kertovat, että yhä useammat vanhemmat vaativat vaikkapa nostamaan omien kultiensa koenumeroita tai antamaan näille matsissa enemmän peliaikaa.

Yhdysvaltalaisten tutkimusten mukaan ihmisten taipumus narsistisiin piirteisiin onkin lisääntynyt.

”Itseä pidetään erityisenä, oikeutettuna enempään kuin muut”, Martela sanoo.

Se ei ole ihme, sillä yksilön ja markkinoiden vapautta korostavasta uusliberalismista on tullut yhteiskunnassa määräävä ideologia. Samalla arvot ovat muuttuneet: yhä harvempi suomalaisnuori on valmis maksamaan suuria veroja tai antamaan kehitysapua, vaikka se varmistaisi huonompiosaisista huolehtimisen, kertoo Tampereen yliopiston nuorisotutkimuksen emeritaprofessori Helena Helve.

Kun individualismi läpäisee kulttuurin, se vaikuttaa parisuhteisiinkin. LAT-suhteet ovat ilmiöstä yksi esimerkki, mutta myös saman katon alla saatetaan elää kahta erillistä elämää.

Jopa siinä määrin, että yhdessä näyttää asuvan kaksi yksinhuoltajaa.
 

Omat tavat kunniaan

Kampaamoyrittäjä Saara Wegelius, 33, on naimisissa, mutta menee silti melkein joka ilta yksin nukkumaan. Välillä hän ei näe ravintolaesimiehenä työskentelevää puolisoaan hereillä viikkoon, sillä Saara tekee työtään päivisin ja Petrus Wegelius, 39, öisin. Kumpikin touhuaa perheen kahden tyttären kanssa omiaan.

Silti Saara on tyytyväinen. Hän ei kaipaa miehensä kanssa enempää yhteistä aikaa vaan matkustaa lomilleenkin usein ilman tätä: ystäviensä kanssa New Yorkiin tai vanhempiensa luokse Belgiaan.

Pariskunnalla ei ole myöskään yhteistä kaveripiiriä, ja heidän elokuva- ja musiikkimakunsa eroavat toisistaan. Niinpä Saaraa ja Petrusta näkee harvemmin kahdestaan baarissa, leffassa tai keikoilla. Lisäksi heillä on visusti omat rahansa ja eriävät poliittiset näkemyksensä. 

Wegeliukset ovat silti olleet yhdessä 12 vuotta. Kun he juovat aamukahvia olohuoneessaan Helsingin Myllypurossa ja perheen 7- ja 10-vuotiaat tyttäret leikkivät rivitalon yläkerrassa, pari vaikuttaa onnelliselta.

”Olen tottunut yksinoloon. En kaipaa Petrusta nukkumaan lusikkaan kanssani vaan nukahdan iltaisin tyytyväisenä x-asentoon”, Saara sanoo. 

Puolisot kuvailevat olevansa introvertteja, jotka tarvitsevat omaa aikaa sosiaalisuutta vaatineiden työpäivien jälkeen. Suurin syy itsenäisyyteen on kuitenkin tottumus: he ovat eläneet eri vuorokausirytmeissä jo kymmenen vuotta.

”Jos Petruksella on pidempi vapaajakso, viimeisenä iltana minulla on jo olo, että mene nyt hittoon siitä”, Saara sanoo ja virnistää.

”Saaraa taas ärsyttää, kun sotken sen tv-kuviot”, Petrus sanoo. Hän myöntää molempien viihtyvän rutiineissaan.

”Tykkäämme tehdä asiat omalla tavallamme”, hän lisää ja tulee samalla kuvailleeksi yleisemminkin sitä, miten parisuhteet ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet.
 

Avioliitosta pätkäsuhteisiin

1900-luvun alun Suomessa avioliitto oli instituutio, jonka
tarkoituksena oli tuottaa uusia kansalaisia. Tunteet ja 
himot oli pidettävä kurissa korkeamman velvollisuuden edessä, ja esi- ja ulkoaviolliset seksisuhteet oli kriminalisoitu. 

Pikku hiljaa kirkon vaikutusvalta alkoi murentua ja yksilöllisyyden ilosanoma levitä. Suomessakin radikaalit, akateemiset nuoret alkoivat vuosisadan vaihteessa haikailla
suhteita, jotka solmittaisiin taloudellisten ja perinteitä kunnioittavien syiden sijaan rakkaudesta. Kirkon määräys valtaa alettiin kritisoida, ja seksuaalisuus ja parisuhteet 
alkoivat individualisoitua. Meni silti vuosikymmeniä ennen kuin vapaan rakkauden ajatus toteutui Suomessa.

Nykyihminen ei enää tarvitse parisuhdetta sosiaaliturvakseen tai edes hankkiakseen jälkikasvua. Eroaminen on hyväksyttyä, eikä avioliiton ulkopuolisia lapsia tarvitse 
lähettää maalle piiloon. Irtosuhteet, laastarisuhteet, polyamoria ja yksin hankitut lapset hyväksytään, ja hyvä niin.

Meillä on vaihtoehtoja, mutta onko niitä jo liikaa? Koska parisuhteessa ei ole enää pakko olla ja uusia saa tilalle, suhteesta on tullut 
minäprojekti, jossa toisen odotetaan täyttävän kaikki omat tarpeet.

”Varsinkin naiset hakevat nykyään kumppania, jonka kanssa voisivat toteuttaa omia haaveitaan”, Osmo Kontula muotoilee. 

Naiset haluavat puolisoiltaan esimerkiksi enemmän romantiikkaa ja intohimoisempaa seksiä kuin vielä kymmenen vuotta sitten.

Omien halujen pohtiminen on toki järkevää. Kaukana eivät nimittäin ole ajat, jolloin naisella ei ollut omaa tahtoa vaikkapa seksin suhteen. Raiskaus avioliitossa kun kriminalisoitiin Suomessakin vasta vuonna 1994.

Joidenkin parisuhde-eksperttien mielestä omien tarpeiden miettiminen on kuitenkin mennyt liian pitkälle. Minäkeskeiset ihmiset haluavat olla aina oikeassa ja kontrolloida toisiaan. Koska kumppanille tehdyt myönnytykset tuntuvat suurilta uhrauksilta, suhteet luisuvat helposti kamppailuiksi.
Totuuden nimissä mekin asuimme poikaystäväni kanssa erillämme osin siksi, ettemme olleet hyviä tekemään kompromisseja. Riitelimme paljon, ja erillisissä asunnoissa pystyimme rauhoittumaan itseksemme.

Välillämme on aina ollut paljon rakkautta, mutta toisen tapojen hyväksyminen oli työn takana. Suutuspäissäni olin valmis iskemään hanskat tiskiin monta kertaa. Se ei ole mikään yllätys, ainakin jos kuuntelee pariterapeutteja. On väitetty, että pariskunnat sietävät entistä huonommin vaikeuksia. Miksi tehdä suhteen eteen töitä, kun Tinderistä voi löytyä parempaa seuraa yhdellä pyyhkäisyllä?

Moni ei jaksakaan vaan syöksyy uusiin rakkausseikkailuihin. Tilapäisten suhteiden määrä on viime vuosikymmeninä lisääntynyt ja avioitumis- sekä lastenhankintaikä ovat nousseet. Osin se johtuu individualismista, osin olosuhteiden pakosta. Sitoutuminen arveluttaa, jos ei tiedä, mistä päin maailmaa seuraavan määräaikaisen pestinsä saa.

”Kun haastattelin Lapissa hiihtokeskuksen pätkätyöläisiä, he sanoivat, etteivät voi muodostaa pysyviä parisuhteita, koska elämä on pelkkää pätkää”, Helena Helve sanoo.
 

Itsekkyydestä itenäisyyteen

Mitä parisuhteelle sitten tulevaisuudessa tapahtuu? Vaivummeko me kokonaan itseemme?

Emme vaivu, veikkaavat Saara ja Petrus Wegelius. Heille itsenäisyys ei ole koskaan tarkoittanut sitoutumisen tai arvostuksen puutetta, päinvastoin.

”Kun olen ollut tyttöjen kanssa Tallinnassa viikonlopun, olen sen jälkeen paljon kivempi kumppani”, Saara sanoo. 

”Yhteistä aikaa arvostaa enemmän, kun se on harvinaisempaa”, Petrus komppaa. 

Osmo Kontula on samaa mieltä siitä, että tietty määrä erillisyyttä tekee parisuhteelle vain hyvää. Muun muassa seksuaalinen mielenkiinto säilyy paremmin, jos toinen tuntuu tuntemattomalta.

”On stimuloivaa, kun toisesta ei tiedä ihan kaikkea. Eroottinen jännite laimenee, jos kumppanista tulee läpikotaisin tuttu ja arkinen”, Kontula selittää. 

Ehkä individualismi ei olekaan huono asia, me vain olemme toteuttaneet sitä väärin. Ehkä olemme jämähtäneet liiaksi miettimään, millaista juuri minun elämäni voisi täydellisimmillään olla. Jos nimittäin todella uskoo yksilönvapauteen, samat oikeudet pitäisi sallia myös kumppanille. Silloin individualismi tarkoittaa suhteessa sitä, että molemmat saavat toteuttaa itseään – ei sitä, että toisen odotetaan täyttävän kaikki tarpeet. Individualismin ei tarvitse olla itsekkyyttä, se voi olla myös vapautta.

No, miten minulle ja poikaystävälleni sitten kävi?

Ihan hyvin. Kun molempien oli pakko keskittyä oikeassa olemisen sijaan lapsen etuun, riidatkin yllättäen vähenivät. Niin paljon, että tyttäremme täytettyä yhdeksän kuukautta uskalsimme muuttaa yhteen. Se tosin on vielä ratkaisematta, mihin kaikki poikaystäväni tavarat pannaan. Nyt iso osa niistä on kasassa makuuhuoneessa. 

Mutta ainakin olohuone on siisti. Siitä en ole valmis tekemään kompromisseja.


Teksti: Venla Pystynen
Kuva: Daniéla Vainio

Juttu on julkaistu Trendissä 8/2015.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Toimitus

Seuraa sydäntäsi, kuuntele sisintäsi – niin meille hoetaan. Välillä sisäinen ääni kannattaa vaientaa. Se on nimittäin usein väärässä.


Söisinkö päärynän vai omenan? Pukisinko farkut vai mekon? Lähtisinkö lomalle Tallinnaan vai Tukholmaan? Menisinkö kuntosalille vai joogaan?

Sekä vapaa-ajan että vaurauden lisääntyminen ovat johtaneet siihen, että länsimaissa ihmisillä on varaa käyttää energiaa kaikenlaisten isoilta tuntuvien pikkujuttujen pähkäilyyn. Minä, kuten iso osa nykysuomalaisista, vaivaan päivittäin päätäni mahdottomalla määrällä pieniä ja isoja valintoja.

Kaltaisteni hyvinvoinnista kiinnostuneiden naisten tavoin mietin lisäksi, tekeekö valinta minulle hyvää. Lopputulos on se, että hedelmänkin valitseminen tuntuu suurelta päätökseltä ja ”väärä” valinta epäonnistumiselta projektissa nimeltä Tee omasta elämästäsi täydellistä.

Itseään kannattaa kuunnella, mutta kohtuudella – eikä koskaan kaikissa asioissa. Liiallinen oman äänen kelailu tekee pahimmillaan hulluksi. Taipumusta ajatella ylenpalttisesti useimmiten itseen liittyviä huolia kutsutaan psykologiassa neuroottisuudeksi. Myös masennus ja itsekeskeisyys, etenkin keskittyminen siihen, mitä itsellä ei ole, liittyvät tutkitusti toisiinsa.

 

Auttaisiko jokin näistä vinkeistä vieroittumaan turhasta kelailusta?


1. Ajattele tehokkaammin
Kun omassa elämässä tapahtuu paljon, on ymmärrettävää, että asiat pyörivät mielessä – koko ajan. Siksi kannattaa yrittää keskittää kelailu yhteen hetkeen. Yksi hyvä keino on kirjoittaa kerran päivässä ylös kaikki huolet ja tehtävät asiat. Perinteinen päiväkirjan pitäminenkin toimii. Näppärä konsti on myös buukata kalenteriin joka päivälle huolivartti, jolloin mietit pää punaisena kaikkea, mikä sinua mietityttää. Jos huolet pulpahtavat mieleesi muulloin, siirrä ne päässäsi seuraavaan huolivarttiin. Mikäli elämässäsi on teemoja, jotka vievät huomattavasti aikaa ja energiaa, mieti, hyötyisitkö ammattiavusta niiden työstämisessä.
 

2. Hyväksy epätäydellisyys
Täydellisiä ihmisiä ei ole, eikä kaikkea voi kontrolloida. Niinpä jokaisen elämässä on väistämättä ainakin yksi osa-alue rempallaan. Erot ihmisten välillä syntyvät siitä, miten kukin meistä epätäydellisyyksiinsä suhtautuu. Törmäät varmasti elämäsi mittaan useasti omaan rajallisuuteesi, eikä sinulla ole sillä istumalla mahdollisuutta muuttaa muuta kuin omaa asennettasi. Silloin ei auta kuin hyväksyä tilanne, mieluiten vielä rakastavasti ja lempeästi. Hoe itsellesi mantraa: ”Nyt on näin.” Se auttaa, kun meinaat kimmastua epätäydelliseen itseesi.
 

3. Siirrä huomiosi muuhun
Lihasten tavoin myös ajatteluprosesseja voi muokata, ja uusiin ajatusmalleihin totuttelu voi olla yhtä kömpelöä ja kivuliasta kuin aktiiviliikunnan aloittaminenkin. Kun huomaat kaivelevasi omaa napaasi niin, että sitä alkaa särkeä, aloita treeni ja siirrä huomio pois itsestäsi. Aktivoi kaikki viisi aistiasi ja tee huomioita tilanteesta, jossa paraikaa olet. Jos olet seurassa, keskity seuralaiseesi. Jos olet itseksesi, pane kaikki huomiosi vaikkapa hengitykseesi. Jos kävelet, mieti, miltä askeleiden ottaminen todella tuntuu. Erilaisista rentoutus- ja mietiskelytekniikoista on iso apu mielen treenaamisessa.
 

4. Luota itseesi
Voi olla vaikea erottaa, milloin puhuu egosi (se turhasta ja turhamaisesta stressaava osa, joka on koko ajan äänessä) ja milloin sydämesi (se rauhallisempi ja viisaampi osa, joka ottaa kantaa vain merkityksellisiin asioihin). Sydän tai sielu, intuitio, vaisto, sisin. Rakkaalla ominaisuudella on monta nimeä ja syystä: jos jokin asia elämässäsi todella tarvitsee huomiosi, se ennen pitkää myös saa sen. Tärkeiden asioiden kohdalla vastaus on aina kyllä, kun kysyt itseltäsi, onko tällä oikeasti jotain merkitystä. Vatvojan ristiriita on tämä: mitä paremmin olet sinut itsesi kanssa, sitä vähemmän sinun itse asiassa tarvitsee ajatella itseäsi. Unettomat tietävät, ettei uni tule ainakaan sillä, että makaa sängyssä ja hermoilee valvomista. Sama pätee itsetuntemukseen: kun yrittää liian vimmaisesti kuunnella itseään, voi olla, ettei vastauksista saa selvää.

 

Teksti: Elina Tanskanen
Kuva: All over press

Juttu on julkaistu Trendissä 3/2015.

 

Share
Ladataan...

Ladataan...
Toimitus

Oman elämänsä kipukohdat voi avata terapeutin kanssa. Mutta mitä tehdä kun suvussa on salaisuuksia, joista kukaan ei suostu puhumaan?


Pelkkä pakkoavioliitto ei riittänyt. Kun vaikutusvaltaisen pohjalaisperheen vanhemmille vuonna 1953 selvisi, että heidän tyttärensä oli raskaana ja lapsen isä oli viinaan menevä hulivilinuorukainen, he tekivät päätöksensä. Nuoripari oli lähetettävä Ruotsiin, kauas pikkukylän asukkaiden silmistä, jotta kukaan ei ryhtyisi laskeskelemaan, oliko vauva pantu alulle ennen kuin hääkellot soivat. Kukaan ei kysynyt, miten kielitaidoton pariskunta pärjäisi lahden takana. Tärkeintä oli, että häpeältä vältyttäisiin.

Kun Riina Riikola, 38, kuuli isoäitinsä tarinan neljäkymmentä vuotta myöhemmin, hän kauhistui. Isoäiti oli uskaltanut avata suunsa vasta kun sekä aviomies että Ruotsissa syntynyt tytär – Riikolan äiti – olivat kuolleet.

Kun Riikola kuunteli isoäitiään, moni asia sai selityksen. Riikolan äiti oli varttunut Ruotsissa ahdistuneen ja yksinäisen äidin ja kortinpeluurinkeihin kadonneen isän kanssa. Koko nuoruutensa Riikolan äiti oli joutunut sietämään alkoholinhuuruisia ja väkivaltaisia kotioloja, kun hänen isänsä joi.

Malli periytyi. Aikuisena Riikolan äiti käsitteli omaa ahdistustaan alkoholin avulla ja eli väkivaltaisessa suhteessa, mutta ennen isoäidin kertomaa Riina Riikola ei ollut tiennyt, mistä äidin käytös juontui.
 

Kivuliaat kulissit

Suomi on täynnä Riina Riikolan isoäidin kaltaisia kohtaloita: sukujen kipeitä tositarinoita, joista vaietaan täysin tai kuiskitaan häpeillen vuosia, jopa vuosikymmeniä.

1980-luvulla syntyneet suomalaiset ovat jo tottuneet siihen, että intiimejäkin asioita on lupa ruotia, jopa julkisesti. Siksi voi olla vaikea käsittää, miksi suuret ikäluokat ja heidän vanhempansa puhuvat kivuliaista kokemuksistaan kitsaasti ja vastahakoisesti − jos ollenkaan.

”Totuus on, että kaikissa suvuissa on salaisuuksia ja erilaisuutta”, muistuttaa psykologi Ilona Lammi, joka kohtaa työssään sukusalaisuuksien kantajia säännöllisesti.

”Mutta kun erilaisuudesta ei uskalleta puhua, syntyy mielikuva muiden normaaliudesta. Se vahvistaa häpeän tunnetta entisestään, ja lopputuloksena on noidankehä, joka koostuu syyllisyydestä, inhimillisestä tuskasta ja mielenterveyden ongelmista ja voi johtaa päihderiippuvuuteen ja väkivaltaisuuteen.”

Vaikka alkuun pääseminen olisikin hankalaa, vaietut asiat kannattaa ottaa sukulaisten kanssa puheeksi hienovaraisesti mutta päättäväisesti. Usein se on suoranainen palvelus: avautuminen voi olla salaisuutta hautoneelle läheiselle puhdistava kokemus. Jos asiasta ei puhuta, vaikenemisen taakka siirtyy suoraan seuraavien sukupolvien harteille.

Sen huomasi myös Riina Riikola. Koska hänen vanhempansa joivat, hän ei lapsena uskaltanut tuoda koulukavereita kotiin, sillä oven takana saattoi odottaa mitä tahansa. Hän oppi peittelemisen ja salailun luontevasti jo lapsena. Myöhemmin Riikola hakeutui hoitoalalle. Hän kutsuu itseään perinteiseksi päihdetyöntekijäksi: ihmiseksi, joka hoitaa ja käy läpi omia traumojaan työn kautta. Hän karisti häpeänsä vasta aikuisiällä terapiassa.

”Vei kauan tajuta, että lapsuuteni tapahtumat eivät olleet minun vikani. Oli vapauttavaa oivaltaa, että minulla ei ole velvollisuutta salailla mitään.”

Kun asianomaiset ovat vielä elossa ja haavat avoimia, salaaminen voi monesta tuntua ainoalta vaihtoehdolta.

Maria, 40, ei pysty kertomaan tarinaansa koko nimellään, sillä hänen sukusalaisuutensa on hänen äidilleen liian arka paikka. Maria ei myöskään ole vielä kertonut asiasta lapsilleen.
 

Yllättävä reaktio

Maria oli yli kolmekymppinen kun hän sai tietää, että hänen biologinen isänsä ei ollutkaan äidin aviomies, jota Maria oli aina pitänyt isänään, vaan mies, jonka kanssa äidillä oli ollut lyhyt suhde. Maria oli saanut alkunsa, kun hänen vanhempansa, nuoruuden rakastavaiset, olivat tovin erossa, sillä isän suku ei tahtonut hyväksyä kaupunkilaistyttöä riveihinsä.

Yhtäkkiä nuorena kesätöihin haetussa virkatodistuksessa keikkunut kummallinen sukunimi, jonka Maria oli ohittanut väärinkäsityksenä, sai selityksen. Äiti kertoi asiasta Marialle puhelimessa sen jälkeen, kun biologinen isä oli ilmoittanut aikovansa ottaa tyttäreensä yhteyttä. Maria suhtautui uutiseen tyynesti, vaikka äiti itki puhelun ensimmäisen vartin. Marian isäkin oli romahtamispisteessä, vaikkei tieto ollut hänelle uusi.

”Kieltämättä letkautin äidille, että totuus olisi voitu kertoa minulle aiemminkin. Minulla on kuitenkin yhä maailman ihanin isä, eikä tieto muuttanut sitä miksikään. Isä itse pelkäsi, että tieto pilaisi hänen läheiset välinsä niin minuun kuin lapsiinikin. Niin ei ole käynyt. Myös suhde veljeeni on mutkaton ja ennallaan. Pian äitini ilmoituksen jälkeen biologinen isäni yritti soittaa minulle, mutta en vastannut. Siitä lähtien hän on lähettänyt vuosittain joulukortin.”

Tarina sai uuden käänteen, kun Marian biologisen isän tytär otti Mariaan Facebookin kautta yhteyttä. Maria yllättyi sisarpuolensa pitkästä viestistä, vaikka ymmärsikin tämän uteliaisuuden.

”Olen suunnitellut vastaustani jo kuukauden, mutta olen huono ilmaisemaan itseäni kirjallisesti. Aion kuitenkin olla häneen yhteydessä, vaikka ajatus siitä, että hän raportoi kuulumiseni biologiselle isälleni, tuntuukin omituiselta. Biologiseen isääni minulla ei ole tarvetta tutustua – kuten hänelläkään ei lapsuudessani ollut tarvetta tutustua minuun.”

Marian tapaus todistaa, että usein salaisuuden kantajan pelko on turhaa: rankkakaan uutispommi ei välttämättä ole maailmanloppu. Läheisten reaktiota ei kannata arvuutella etukäteen. Marian mukaan suvun välit ovat nyt entistäkin paremmat, välittömämmät ja rehellisemmät.
 

Anna armoa

Vaikka sukusalaisuuksien avaaminen ja omien juurten penkominen on sekä sallittua että useimmiten suotavaa, psykologi Ilona Lammi muistuttaa, miten tärkeää on olla armollinen. Todennäköisesti vanhemmilla sukulaisilla on salailevalle käytökselle syynsä. He ovat esimerkiksi varttuneet aikana, jolloin kirkolla oli yhteiskunnassa nykyistä suurempi vaikutusvalta ja erilaisuutta pidettiin syntinä.

”Asioiden torjuminen on myös hyvin inhimillinen ratkaisu tilanteessa, jossa on pakko olla vahva. Kipeiden kohtien sulkeminen tietoisuudesta ja todellisuudesta voi olla ainoa tapa jatkaa elämää toimintakykyisenä. Ennen mielenterveyden häiriöistä ei puhuttu eikä ollut ammattilaisia, joille avautua.”

Tämän ajatuksen voimalla myös Maria on välttänyt katkeruuden.

”Ajattelen toki, että samassa tilanteessa kertoisin totuuden omille lapsilleni. On kuitenkin helppo julistaa näin jälkeenpäin. Todellisuudessa en voi tietää, miten olisin toiminut tuohon aikaan. Sitä paitsi kun päättää toimia tietyllä tavalla, on vaikea muuttaa linjaansa. Salaisuus paisuu koko ajan suuremmaksi.”

Meillä on kuitenkin käytössämme aiempia sukupolvia parempia työkaluja traumojen purkamiseen. Terapiassa käyminen ei ole enää leimaavaa tai häpeällistä, ja yleinen keskustelukulttuuri on roimasti avoimempi ja sallivampi kuin ennen. Oman suvun historiassa hiertäviin solmuihin kannattaa siis käydä käsiksi. Samalla omaa sukulaista voi ymmärtää uuden tiedon valossa paremmin. Niin kävi myös Riina Riikolalle.

”Tajusin vasta isoäidin tarinan kuultuani, että isoäitiin istutetun raskaushäpeän johdosta hän suhtautui koko loppuelämänsä seksuaalisuuteen inhoten. Uskon, että totuuden kertominen oli isoäidillenikin terapeuttista – hetkellisestä morkkiksesta huolimatta. Yhtä olennainen kokemus oli minulle. On tärkeää tietää, mistä tulee.”

Sitä paitsi aiemmilta sukupolvilta ammentaminen ei ole mahdollista loputtomasti.

”Antaisin mitä tahansa, jos pääsisin vielä käymään äitini kanssa läpi kysymyksiä, joihin en ehtinyt saada vastauksia”, Riikola sanoo.

”Oli vapauttavaa tajuta, ettei minulla ole velvollisuutta salailla mitään.”

 

Trendin lukijat kertoivat, mistä heidän suvuissaan ei puhuta:

”Isoäitini uusi puoliso hakkasi isääni, kun isäni oli lapsi.”
”Suvussani on romaniverta.”
”Minulla on kehitysvammaisia sukulaisia laitoksissa. Heistä puhutaan vain pakon edessä.”
”Isoisän itsemurhayrityksistä ja nuoruuden mielenterveysongelmista vaietaan.”
”Tätini ei ole väleissä oman aikuisen lapsensa kanssa.”
”Isäni veljellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän kärsii aika ajoin hyvinkin vahvasta masennuksesta. Kuulin asiasta myöhään, ja silloinkin se tuli esiin keskustelussa sivumennen eikä siitä puhuttu sen enempää.”
”Vuosi sitten sain tietää, että olen lomaromanssin tuotos. Tieto sai kiinnostumaan biologisen isäni kotimaasta, ja samalla tuntui, että aika moni itsessä ja ulkonäössä askarruttanut asia sai jonkinlaisen selityksen.”
”Vasta isotätini kuoleman jälkeen sain kuulla hänen eläneen naisen kanssa. Asiaa ei varsinaisesti salailtu tai peitelty, mutta ei siitä myöskään koskaan puhuttu ollessani lapsi.”

 

Teksti: Laura Friman
Kuva: All over press

Juttu on julkaistu Trendissä 1/2015.

 

Share
Ladataan...

Pages