Ladataan...
Toimitus

Maarit Suhosen tytär kuoli tapaturmassa 
16 vuotta sitten. Suru on hiljalleen muuttanut muotoaan, ja Maarit on antanut itselleen luvan pyrkiä olemaan eheän sijasta riittävä.

”Ovikello soi. Oliko Christina unohtanut avaimensa? Vastahan hän oli lähtenyt ulos, ajattelin. Kynnyksellä seisoi yhdeksänvuotiaan tyttäreni Christinan ystäviä. Kun he kertoivat hädissään, että Christinalta vuoti päästä verta, pyysin lapsia käskemään häntä tulemaan kotiin.

’Mutta kun se ei puhu mitään!’

Silloin ymmärsin, että jokin oli hätänä. Missä olivat harsot, avaimet ja kännykkä? Tungin tavaroita verkkarihousujen taskuihin ja juoksin rappukäytävään. 

150 metrin päässä kodistamme sijaitsi VR:n rakennustyömaa, jonne olin kieltänyt lapsia menemästä leikkimään. Siellä, kumollaan olleen betonirenkaan luona, makasi maassa liikkumaton hahmo. Muistan edelleen ne tutut vaatteet. Ohuen, vihreän neulepaidan ja vaaleanvihreät farkkulappuhaalarit.
 

SINÄ LOKAKUISENA SUNNUNTAINA olin alkanut ajatella, että saattaisin ehkä sittenkin selviytyä perheemme arjesta. Takana oli vaikea avioero. Vuotta aiemmin olin jäänyt Christinan ja hänen viisi- ja yhdeksänvuotiaiden veljiensä yksinhuoltajaksi.

Christina oli jo ymmärtänyt, että vanhemmat eivät palaisi yhteen. Hän oli aina ollut määrätietoinen oman tiensä kulkija. Poikatyttö, jota eivät kiinnostaneet barbiet, vaan koirat ja hevoset, ja joka antoi minulle helposti huomautuksia, jos en muistanut ruokkia hänen kolmea mielikuvituskoiraansa.

Kun kyykin maassa ja hälytysajoneuvojen valot piiskasivat rakennustyömaata, en vielä arvannut, kuinka uusiksi perheemme elämä oli jälleen menossa. Tunnin päästä Medi-Heli nousi ilmaan ja Christina makasi yhä maassa. Yhtäkkiä minut valtasi jäätävä rauhallisuus. Jo silloin ymmärsin, että Christina oli kuollut – ja en kuitenkaan ymmärtänyt.
 

SEURAAVAT KOLME PÄIVÄÄ ovikello soi taukoamatta. Kotimme täyttyi kukista ja ruuasta. Ystävät ja tuttavat syöksyivät eteisestä minua kohti kädet levällään ja kyyneleet silmissään.

Osa uhkui vihaa. Miksi en noussut barrikadeille huutamaan? Rakennustyömaa olisi saatava vastuuseen! Minä en halunnut taistella. Sen sijaan aloin antaa Christinan tavaroita nopeasti hänen isänsä luona asuvalle sisarpuolelleen. Säilytin vain piirustukset, korut ja keltaiset kumisaappaat – ne, jotka olivat olleet liian isot. Moni sanoi, että älä nyt ihmeessä, kadut vielä. Mutta jotenkin vain tiesin, että en kadu.

Aluksi tapaturmapaikka oli kaunis kynttilöineen ja kukkineen, mutta sitten kynttilät alkoivat kaatuilla ja sulivat möykyksi. Kun näin niiden vieressä tuntemattomia ihmisiä itkemässä, minun teki mieli huutaa: millä oikeudella te surette? Pyysin naapureita korjaamaan muistopaikan pois. Lopulta kielsin myös kyläilijöitä tulemasta, erityisesti poikien vuoksi. Jättäkää kukkaset oven taakse, kirjoitin oveen liimaamaani lappuun.

Hautajaisten jälkeen puhelin ei enää soinut. Yhtäkkiä kaikki tekemistä vaatinut oli tehty. Jätin työkeikat ottamatta. Kolme kuukautta saattelin poikani päiväkotiin ja kouluun. Sitten en tehnyt mitään, istuin vain ja nukuin. Hetkittäin luulin kuolevani itsekin, välillä sitä jopa toivoin ja odotin.

Kun tapasin rapussa naapurin, hän ei katsonut silmiin, vaan käänsi katseensa pois. Minä en ollutkaan enää minä, vaan kuolleen lapsen äiti.

Neljän kuukauden päästä Christinan kuolemasta sain työpaikan koulunkäynninohjaajana. En halunnut kertoa uusille ihmisille, että tyttäreni oli kuollut. En kestänyt sitä tunteiden tulkitsemista ja lohduttamista enkä jaksanut vakuutella muita siitä, että en ollut romahtamassa. Jos joku voivotteli, että ei päässyt lomalle etelään tai aamu lasten kanssa oli ollut rankka, minun teki mieli näpäyttää. Sanoa, että minä olin nähnyt lapseni aivot asfaltissa – mitäs sinä olet nähnyt? Joskus provosoiduin niin, että pamautin tarkoituksellisesti, että tyttäreni oli kuollut. 

Hetkittäin luulin kuolevani itsekin, välillä jopa toivoin sitä.

JOKA AAMU LASKIN HERÄTTYÄNI, kuinka monta päivää Christinan kuolemasta oli kulunut. Päivänä 138 tuli tunne, että laskeminen oli pakko lopettaa. Siinä tiistaissa ei ollut mitään erikoista, päinvastoin, arki oli omituisella tavalla jopa liian rauhallista verrattuna siihen, että olimme menettäneet perheenjäsenen.

Minut pelasti unimaailma. Jo aamulla aloin odottaa iltaa. Hoin, että kunhan selviäisin sinne asti, kaikki olisi paremmin – vaikka tiesin, ettei silloin oikeasti mitään erityistä tapahtuisikaan.

Kun parin kuukauden päästä en saanutkaan nukuttua, en uskaltanut ottaa kuin puolikkaan unilääkkeen tai neljäsosan rauhoittavaa. En tahtonut selviytyä lääkkeiden voimalla.

Kun lääkkeet loppuivat, päätin, että en uusisi enää reseptejä. Sen sijaan joisin viikon ajan yhden oluen illassa – ja jos paha olo jatkuisi, sille olisi pakko tehdä jotakin. Viikon viimeisenä iltana en enää halunnut juoda sitä yhtä olutta. Vähitellen rupesin asettamaan itselleni pidempiä etappeja: Kunhan selviän tiistaihin. Kunhan selviän kevääseen.
 

KUINKA PALJON CHRISTINAN KUOLEMASTA sai puhua, missä ja milloin? En halunnut avautua näin rajusta asiasta monelle – varsinkaan, jos toinen oli juuri lähdössä viemään lastaan päiväkotiin.

Eräs ystäväni kehotti minua soittamaan milloin vain. Silti pidin joskus puhelinta kädessäni kolmelta yöllä ja ajattelin, että hitto vie, hänellä on aamulla työpäivä. En minä voi tällaiseen aikaan soittaa ja itkeä räkä poskella. En halunnut olla vaivaksi.

Rakensin itselleni naamion, jonka takana surin salaa. Yritin seurustella, mutta en pystynyt. Kävin töissä, opiskelin ja liityin talohallitukseen sekä koti- ja kouluyhdistykseen, olin ahkera.

Ajattelin, että minun piti hoitaa se kaikki, jotta tuntisin olevani riittävä äiti, kun lapsia oli jäljellä enää kaksi. Onneksi olin aloittanut terapian kuukausi Christinan kuoleman jälkeen. Kesti yli vuosi ennen kuin olin valmis puhumaan hänestä. Sitä ennen käsiteltiin vain minua. Oli helpotus, että sain luvan siirtää Christinan pois. Minun ei tarvinnutkaan olla vain kuolleen lapsen äiti.


PITKÄÄN JOUDUIN KYSELEMÄÄN ITSELTÄNI, miten voisin ikinä suoda itselleni iloa.

Christinan kuoleman jälkeisenä kesänä sain 30-vuotislahjaksi laskuvarjohypyn. Se oli ollut haaveeni 16-vuotiaasta lähtien. Kun astuin koneesta tyhjään, lähetin terveisiä Christinalle. Humahdus vain, ja ajatukset katosivat. Unohdin betonirenkaan, ambulanssin valot, sairaalan käytävät.
Vaikka ilo läikähti vain hetken, se oli ensimmäisiä irtaantumisia. Jotain sellaista, jota minun oli vaikea suoda itselleni. Siinä oli jonkin alku.

Kotona yritin hokea pojilleni, että heillä oli oikeus elää ja nauraa. Mutta kun he lähtivät ulos, jäin ikkunaan katsomaan. Aina jos kuulin helikopterin tai sireenin äänen, ensimmäinen ajatukseni oli: missä pojat? Välillä kyselin, oliko poikien pakko lähteä. Jos jompikumpi tuli kotiin myöhässä, joko tiuskin tai halasin liian kovaa.

Yhtenä päivänä terapeuttini kysyi minulta, olinko miettinyt, miten poikani
 voisivat ikinä haluta kasvaa aikuisiksi,  kun näyttämäni malli aikuisuudesta oli
 täynnä suremista, vastuuta ja kieltäy
tymistä. Kysymys sai minut ajattelemaan. Olinko ollut niin kiinni Christinassa, että olin laiminlyönyt eläviä lapsiani?

Lopulta sain tunnustettua terapeutille, että olin valinnut pojille jo hautakivet. Kaikki lapset saisivat samanlaiset. Christinan haudan vieressä ei ollut enää tilaa, mutta olin katsellut jo muuta paikkaa: vastapäätä, kenties? Pelkäsin terapeutin moittivan. Sen sijaan hän totesi, että totta kai sinä mietit. Että mieti vain. Aloin itkeä. Kiitos, sopersin. Kaikki ne kamalat ajatukset – ne olivatkin sallittuja.

Minun oli pakko lopettaa sureminen. Oivallus tuli yhtäkkiä, kun kävelin pitkin pyörätietä pakkasyössä kohti kotia kolmisen vuotta Christinan kuoleman jälkeen. Hetkeä aiemmin olin juonut teetä ystäväni luona ja höpötellyt hauskassa seurueessa. Sitten ystäväni serkku halusi – kai lohduttaakseen – lukea minulle enkelikorteista. Minä istuin tuolillani ja ajattelin, että voi luoja, mitä höpöä.

Ulkona ymmärsin, että surussa rypemiselle oli tultava loppu. Sätin itseäni: kuinka kauan halusin elää kuin uhrina? Matkalla kotiin juttelin Christinan kanssa. Pyysin meiltä molemmilta anteeksi, etten ollut uskaltanut päästää irti pohjattomasta surusta. Olin pelännyt, että unohdan sen jälkeen tyttäreni. Unohdan hänen eloisan äänensävynsä. Unohdan, miltä tuntui koskea hänen poskeaan.

Siinä pyörätiellä tein Christinan kanssa sopimuksen: hän ei häviä minnekään, vaikka minä lopetan.

Kerron, että minulla on kolme lasta: kaksi elää, ja kolmas on kuollut.

NYT TAPAHTUNEESTA ON KULUNUT yli 16 vuotta. En ole unohtanut Christinaa päiväksikään. Saatan vaikka tiskata ja muistaa yhtäkkiä, että ai niin, Christina on tyttäreni.

Uusille ihmisille totean rauhallisella äänellä, että minulla on kolme lasta. Kaksi elää, ja kolmas on kuollut. Suurin osa pahoittelee tai ohittaa asian korrektisti. Joskus reaktio on itku tai järkytys. Silloin joudun muistuttamaan itseäni, että lapsen kuolema on vakava asia, vaikka minulle siitä on tullut arkea.

Välillä toivon, että olisin romahtanut aikoinaan kunnolla, samalla tavalla kuin elokuvien hahmot: ne, jotka huutavat ja menevät sellaiseen tilaan, että heitä pitää taluttaa kädestä pitäen, kunnes muut tulevat ja hoivaavat. Sellaista nähdessäni olen salaa kateellinen. Minunkin olisi pitänyt tehdä noin! Ehkä olisin surrut silloin näkyvämmin ja ottanut vastaan muiden tuen. Mutta ei kai sitä luonteelleen mitään voi. Olen ollut aina tällainen, reipas. Sitä paitsi, jos minä olisin romahtanut, mitä pojille olisi jäänyt?

Vuosien varrella suru on muuttanut muotoaan. Mukaan on sekoittunut haikeutta, lohdullisuutta ja pehmeyttä. Hymyjä ja huumoria. En tiennyt aiemmin, että suru voi olla kaunista.

Täysin ehjää minusta ei tule koskaan. Kuoleman mahdollisuus käy mielessäni edelleen. Mutta onneksi minusta ei tarvitsekaan tulla tämän eheämpää: olen antanut itselleni luvan tähdätä riittävään. Yhä useammin elämässäni on hetkiä, jolloin tiedän kaiken olevan juuri oikein. Viime syksynä menin toista kertaa naimisiin. Sitä ennen muutin uudelle paikkakunnalle, Porvooseen.

Olen onnellinen, että sekä minä että pojat olemme uskaltaneet jatkaa elämistä ja pojilla on ollut tukenaan myös isä. Jos olisimme luovuttaneet, tämä kaikki ihana olisi jäänyt kokematta.

Silti välillä hätkähdän, kun näen kassajonossa vilahduksen vaaleista hiuksista. Suortuvat kuuluvat jonkun muun lapselle – mutta sekunnin ajan minussa häivähtää toivo. Jos siinä olisi kuitenkin minun Christinani.”

Teksti: Kiti Lehtimäki
Kuva: Kari Kaipainen
Juttu on julkaistu Trendissä 5/2017

Muita koskettavia juttuja Lilyssä: 
Millaista on elää kuolevan äidin rinnalla?
Kun puoliso masentuu.
Ladataan...

Ladataan...
Toimitus

Onpa ärsyttävä! Saimi Hoyer on tottunut olemaan henkilö, joka kauniisti sanottuna jakaa mielipiteet. Uuden Trendin haastattelussa hän kertoo, miltä tuntuu tulla leimatuksi ärsyttäväksi naiseksi. 

Kun ihmisellä on selkeitä mielipiteitä ja hän uskaltaa sanoa ne, hänen on oltava niin vahva, että myös kestää kaiken itseensä kohdistuvan arvostelun. Näinhän me ajattelemme.

”Joo, Saimi kyllä kestää”, Saimi Hoyer hymähtää. ”Mutta kyllä ihminen tietysti mielensä pahoittaa, ja olen monta kertaa niin tehnytkin. Nykyään vain hämmästelen sitä, miksi joku käyttää aikansa toisten tekemisten arvosteluun. Eikö se aika kannattaisi käyttää itsensä kehittämiseen”, Hoyer ihmettelee.

Hän puhuu itsestään kolmannessa persoonassa Saimina silloin, kun viittaa itsestään luotuun kovaan ja korskeaan kuvaan. Siihen, jota hän ei oikein tunnista. Jokaisessa kun on monia muitakin puolia kuin se, joka näkyy välähdyksen ajan tuntemattomille ihmisille.

”Se pelottava Saimi on myös ystävilleni aivan vieras henkilö.”

Monia ystäviään Hoyer kutsuu myös mentoreikseen. Sellaisia ovat muun muassa Marco Bjurström, Laila Snellman, Lasse Norres, yrittäjä Hannu Komu ja Metsähallituksen Päivi Rosqvist, johon Hoyer on tutustunut kansallispuistokummiutensa myötä. 

Heitä Hoyer ihailee, pitää itseään monessa asiassa osaavampina ja soittelee heille, kun haluaa pallotella ideoitaan ja ajatuksiaan, kuten vaikkapa sitä, kannattaisiko ostaa hotelli.

”Kannattaa ympäröidä itsensä itseään viisaammilla ihmisillä, kuunnella heitä ja nöyrtyä oppimaan.”

Vahvat, ristiriitaisia tunteita herättävät naiset ovat parhaiten jääneet hänelle mieleen nuoruusvuosista.

”Minulla oli koulussa pari äidinkielenopettajaa, jotka olivat vahvoja naisia, sellaisia, joista ei moni oppilas pitänyt. Heille kuitenkin kuuluu iso kiitos siitä, että uskalsin haaveilla kirjoittamisesta. He kannustivat oikeissa kohdissa, mutta jos tein jotain väärin, he kyllä sanoivat suoraan, että ei näin.” 

Hoyer on nimittäin kaikesta supinasta, naureskelusta ja ennakkoluuloista huolimatta aina uskonut itseensä. Sellainen hän on ollut niin kauan kuin jaksaa muistaa. 

”Ei minua ole oikeastaan koskaan haitannut pätkääkään se, että olen muiden mielestä kummajainen. Olen myös nauttinut siitä.”

Hyvän itseluottamuksen ansiosta hän on aina uskaltanut toteuttaa itseään. Hän toteutti pitkäaikaisen ­haaveensa sienikirjasta vuonna 2014 (Petri Salmelan kanssa tehty Sieniä ja ihmisiä). 

Nyt hän tekee hotelliyrittämisen lisäksi sitä, mistä on pitkään haaveillut ja missä tuntee kaiken osaamisensa yhdistyvän parhaalla tavalla: kiertää puhujakeikoilla. 

”Kannattaa keskittyä omaan tekemiseensä niin tiiviisti, ettei ehdi kadehtia muita tai murehtia, mitä muut ajattelevat.”

Lue koko haastattelu uudesta Trendistä – nyt kaupoissa! 

Psst! Seuraathan jo meitä Facebookissa?

Teksti: Virpi Salmi
Kuvat: Elina Simonen 
Tyyli: Sakke Hytönen
Meikki ja hiukset: Janne Suono

Lue myös:
Opi Anne Kukkohovilta: Näin olet itsevarma vaikeissa tilanteissa. 
17 syytä, miksi feministit ovat niin ärsyttäviä.
Ladataan...

Ladataan...
Toimitus

Trendin ja Demin kauneusguru sekä Nude-blogin luotettu meikkitaituri Erika kertoo laiskan meikkaajan vinkit arkeen. 

 

 

Mikä on lempparisävy meikissäsi juuri nyt?

Olen rakastunut purppuraan silmämeikissä, mutta kesällä on tullut todella harvoin tehtyä mitään voimakkaampaa meikkiä. Syksyn tullen saatan taas innostua esimerkiksi tummemmista huulimeikeistä ja tummista smoky eye -meikeistä.

 

Voiko värillisellä meikillä leikitellä, vai kannattaako pysyä itselleen sopivissa sävyissä?

Meikillä voi aina leikkiä! Jos värien käyttäminen arveluttaa, voi niitä testailla ensin kotona ilman paineita ihmisten ilmoille menemisestä. Ennen juhlia kannattaa ehkä pysyä vakkarijutuissa, jotka varmasti toimivat.

 

Mikä halpa meikki hakkaa kalliimman kaltaisensa mennen tullen?

No ensimmäiseksi tulee mieleen eyelinerit, joista löytyy edullisimpiakin huipputuotteita. Esimerkiksi Viva La Divan Brush Liquid Eyeliner Pen ja NYX Epic Ink Liner ovat aivan yhtä mahtavia kuin kulttimaineeseen noussut Sensai Liquid Eyeliner. Lisäksi yleensä puuterit ja ripsari ovat sellaisia, joista ei kannata ihan maltaita maksaa. 

 

Mikä on paras kauneusvinkkisi?

Ainakin näitä kahta käytän omassa meikissäni jatkuvasti: teipinpalat silmäkulmissa ja ripsiliiman levittäminen siveltimen varrella. Teipinpalojen avulla eyelinerista tai luomiväristä saa varmasti suoran ja tarkkarajaisen ja oikeaan suuntaan nousevan. Ripsiliima taas levittyy hankalasti suoraan tuubin kärjestä, joten pursotan sitä ensin pienen tipan siveltimen varren tylppään kärkeen ja levitän sen siitä ripsinauhaan.

 

Mitkä meikkituotteet ovat ehdoton must, jos on laiska meikkaamaan?

Tämä riippuu monesta asiasta, esimerkiksi ihon kunnosta ja kulmakarvojen tummuudesta, mutta omasta mielestäni kevyellä pohjalla ja huolitelluilla kulmilla saa jo ihmeitä aikaan! Kun meikkilaiskuus iskee, sekoitan meikkivoidetta ja seerumia keskenään, sutaisen seoksen sormin kasvoilleni ja laitan kulmat kuntoon. Menee viisi minuuttia, mutta lopputulos on jo paljon huolitellumpi!

 

Kesän festarihitti oli glitter. Jatkuuko trendi nyt syksyllä?

Glitter on niin överi-ihanaa! Syksyllä trendeiksi uskon nousevan ainakin tuuheat, erotellut kulmat, ja kirkkaiden mattapunien rinnalle luonnolliset huulimeikit ja huulikiillot. Ja tietysti luonnollinen ehostaminen on ottanut jo pitkään isompaa jalansijaa. Luonnollinen pohja ja kevyt silmämeikki alkaa näyttää freshimmältä kuin voimakkaat contourit, highlighterit ja isot ripset.

 

 

Tilaa Trendi tästä!

 

Haastattelu: Kia Löfberg
Kuva: Erika Naakka

 

LUE MYÖS NÄMÄ:
 
6 x vinkki morsianmeikkiin 
 
2 x mielenkiintoinen ihohoitoartikkeli
 
passikuvameikki
 
Ladataan...

Pages