Ladataan...
Tomi Mustikka

Tässä on tullut lähes koko kevät pohdittua, mitä tuleva vuodenaika tuo tullessaan. Mietteet eivät ole vielä konkretisoituneet paperille tai suoristuneet ranskalaisiksi viivoiksi ja jos ihan totta puhutaan, tahtoisin ensi kesänä vain olla.

Sen minkä ehdin. Notkua ja nautiskella kuin viimeistä päivää. 

Kuulaat kesäyöt kimmeltävät Toro y Moin uudessa kappaleessa. Omaha ei varsinaisesti enteile uutta albumia, vaan se on yksi osa "Our First 100 Days" -kokoelmalevyä. Sata päivää viittavat luonnollisesti Yhdysvaltojen valtiaaseen, joka on toimillaan uhannut useita, erilaisia aiheita puolustavia järjestöjä ja niiden toimintaa. 

Uusi kappale kuulostaa poliittisesta agendastaan huolimatta aina yhtä ihanalta Toro y Moilta. Se on sellainen kappale, jonka tahtiin voi lorvia sängyssä pari tuntia liian myöhään kesätuulen puhaltaessa sisään avoimesta ikkunasta ja harhailla pienessa nousuhumalassa kohti auringonlaskua nahkatakki harteilla ja villapaita lanteille kiedottuna.  

Who said its forever?
You've got to set your mind free.
I don't have time for this weather.
I let it pour over me.

Toivottavasti kesä tuo tullessaan myös Toro y Moin Suomeen. 

Kesän mukana saapuu ainakin Helsingin juhlaviikot ja Sundara Karma. Kuuntele kesän koukuttavin biisi täältä.

Photo: Toro y Moi

Share

Ladataan...
Tomi Mustikka

Ei epäilystä: Ghost in the Shell oli yksi tämän kevään tärkeimmistä ensi-iltafilmeistä. Nautin elokuvasta suunnattomasti enkä yhtään vähiten siksi, että siinä esiintyi yksi kaikkien aikojen cooleimmista ihmisistä, Michael Pitt. Seuraavassa muutama vuonna 2014 kirjoitettu miete viileydestä: 

Olen ollut aina varsin omaehtoinen sen suhteen, mitä tulee elämään ja sen osa-alueisiin. Karttuneiden vuosien mukana on tullut kuitenkin jokin alkukantainen tarve idolisoida ihmisiä muusikoista elokuvatähtiin ja seurata heidän tekemisiään aiempaa intohimoisemmalla pieteetillä.

Yhdysvaltalainen Flaunt-lehti on antanut julkisuuden henkilöille poikkeuksetta omanlaisensa valokeilan. Tähdet eivät ole saaneet ainoastaan palstatilaa, vaan aviisilla on ollut tapana lukea taiteilijoita ja sijoittaa heidät täysin omanlaisiinsa editorial-kuviin. Esimerkiksi musiikkinero Nicolas Jaar vakuutti lehden vieraana viime vuoden puolella synkissä ja jopa keski-aikaisissa kuvauksissa ja lehden uusinta numeroa tähditti puolestaan yksi universumin koleimmista ihmisistä, Michael Pitt.

Swag on pojille, tyyli miehille, mutta viileys on omistettu täysin rokkitähdille. Pitt kuuluu ehdottomasti jälkimmäisimpään kategoriaan, vaikka tutustuinkin näyttelijään ensimmäisen kerran Haneken Funny Games -elokuvan jenkkiversion kautta. Näyttelijän esittämää roolia sadistisena yksityiskoulun kasvattina voi kuvailla hyvällä omatunnolla hyytäväksi ja sen jättämät jäljet vaivasivat niin pitkään, että Pittin matkaa piti alkaa tutkia elokuvan jälkeen.

Pitt ei ole urallaan juurikaan loistanut blockbustereiden keulakuvana, mutta rosteriin on kuulunut indie-elokuvien lisäksi muuta siistiä. Näyttelijä on muun muassa ihan oikea rokkari: Pitt julkaisi yhden levyn Pagoda-nimisen orkesterin kanssa viime vuosikymmenen lopulla. Bändin soundi oli lainattu 90-luvun alusta ja se kuulosti hämmentävältä Incubuksen sekä The Smashing Pumpkinsin sekoitukselta. Sittemmin bändi haudattiin, koska aika loppui traagisesti kesken. Sen toki ymmärtää myös Kurt Cobainia esittäneeltä näyttelijältä.

Taiteilija on käynyt sekoittamassa myös muotipiirejä. Vuonna 2009 silloinen Yves Saint Laurent mainosti miesten talvimallistoa psykedeelisellä videolla, jossa Pitt kuunteli eroottista puhetta kameran filmatessa lähikuvaa näyttelijän kasvoista. YSL:n videota tunnetumpi lienee Pradan kesämalliston mainoskampanja, jossa tähti stailattiin Hollywoodin kulta-ajan mukaisesti. Yhdessä mainoskuvista Pitt poseeraa päällään paita, jota en ole saanut vieläkään pois mielestäni. Tuskin saan ikinä.

Viimeiset viileyspisteet Pitt kerää kuitenkin esiintymisestään erään punklegendan musiikkivideolla. Näyttelijä tähditti Joey Ramonen What a Wonderful World -coverin videota silloisen tyttöystävänsä kanssa. Saatuani tietää Pittin Ramones-kytköksistä, tahdoin heittää jo hanskat tiskiin ja luovuttaa tämän elämän suhteen. Aikaa kului, ostin tähden kuvittaman lehden ja tyynnyin pari lämpöastetta.

Tähdet tähtinä ja idolit idoleina, mutta esikuvia on hyvä olla. Toiset niistä ovat vain viileämpiä kuin toiset.

Sukupuoleton muoti oli helmikuun tärkein käsite. Voit palata asiaan tämän postauksen kera.  Photo: Tomi Mustikka

Share

Ladataan...
Tomi Mustikka

Sanoin alkuvuodesta pari pahaa sanaa Helsingin ja koko Suomen aikakausilehtikulttuurista. Tyler Brûléen sitaatilla koristellut kirosanat olivat napsahtava niitti, joka pysyy ja pitää vielä huhtikuun lopulla.   

Hätä ei ole kuitenkaan onneksi enää niin pahannäköinen, sillä Fredrikinkadulla sijaitsevan Nide-kirjakaupan hyllyille oli tullut rutkasti lisää miesten muotia ja elämäntyyliä käsitteleviä tekstejä. Kävin vierailulla putiikissa jo pari kuukautta sitten ja valitsin hyllystä pitkän pohdinnan jälkeen Dapper Danin

Kaksi kertaa vuodessa ilmestyvä muotilehti on helkkarin tyylikäs luku- ja katselupaketti. Lehdessä yhdistyvät Fantastic Manin editorialit ja iD:n mielipidepolitiikka. Toimituksen manifesti on kaikki kaikessa:

We believe that a man's style is something that derives from his own personality, not from ephemelar "trends".

We enjoy opionated men. Men with a sense of purpse and soul. Smart, intelligent and creative; men with ideas and ideology. Men who are their own men, who don't fit others' standards. 

Misfits? 

Yes.

We don't believe in negativity. 

We believe in revolution. 

Dapper Danin talvinumero alkoi oikein sävelin. Pääkirjoitus lainasi Allen Ginsbergin Howl-runo ja olin täysin myyty viimeistään Nicholas Georgioun haastattelun jälkeen. Samaisen miehen ja Klaus Stockhausenin stailaamat kuvasarjat osuivat tyylipuhtaasti oikeisiin nuotteihin. Ei onneksi huolta, jos kyseinen lehti jäi hyllyyn. Dapper Danin kesänumeron pitäisi olla jo lehtipisteissä. 

"Jos nätisti sanotaan, on kulttuuri-instituutio mennyt hukkaan", totesi Monoclen päätoimittaja vuodenvaihteessa. Lisää mietteitä Helsingin aikakausilehtikulttuurista tässä postauksessa

Photos: Tomi Mustikka

Share

Pages