Ladataan...

Joskus kirjan nimi kertoo teoksesta enemmän kuin minkään sortin kirja-arvostelu. Siispä, iloksenne olkaapa hyvä:

 

Ja kirja tosiaan myös tekee kaiken mitä sen varsin pitkä otsikko From GILMORE GIRLS TO GILMORE GILRS (and everything in between) - Talking as Fast as I can lupaa. Graham kertoo näyttelijänuransa alkutaipaleesta, katastrofaalisista treffeistä ja treffikumppaneista, vaikeuksistaan löytää "sitä oikeaa" kuin kokemuksistaan esimerkiksi Muodin huipulle -sarjan tuomarina. Mutta mikä tärkeintä, hän kertoo myös sekä alkuperäisen Gilmore Girls -sarjan tekemisestä että siitä millaiselta tuntui palata Lorelain rooliin yhdeksän vuotta alkuperäisen sarjan päättymisen jälkeen.

Romantiikan ystävien iloksi hän kertoo myös ensitapaamisestaan miehensä Peter Krausen kanssa... Juuri tämän enempää ei kannata kirjasta paljastaa, paitsi ehkä se, että kirja sisältää runsaasti otteita päiväkirjasta, jota Graham piti Gilmore Girls: A Year in The Life -sarjan kuvausten aikana. 

Share

Ladataan...

Juupa joo. Tuhat ja yksi kirjaa -blogi on pitänyt jälleen pitkän tauon. Nyt oli kuitenkin pakko palata näpyttelemään, koska kihisen ja puhisen niin, että höyry tulee korvista. Luin nimittäin juuri, että kirjailijablogeissa on kuulemma viime aikoina kovasti keskusteltu siitä "kenen vika on, jos kirja ei myy". Kirjabloggajien kriittinen arvio saattaisi vaikeuttaa kirjan myyntiä. Negatiivisia arvioita pitäisi kuulemma välttää kokonaan. Hei haloo. Ei kirjabloggajilla niin paljon valtaa ole. Jos kirja myy, se myy koska se on hyvä. Jos kirja ei myy, tai kirjailija ei saa toista kustannussopimusta, eiköhän vika ole ihan siinä kirjassa eikä kirjabloggaajassa.

Minulla on käsittääkseni oikeus kirjoittaa kirjoista ihan mitä minua huvittaa. Sitä kutsutaan sananvapaudeksi. Yksikään minua esimerkiksi arvostelukappaleella lähestynyt kustantamo tai omakustannekirjailija ei ole koskaan pyytänyt siitä positiivista arvostelua. Itse asiassa he eivät ole koskaan pyytäneet yhtään mitään. Kirjat on lähetetty sillä oletuksella, että kirjoitan niistä mitä haluan tai jätän halutessani vaikka kirjoittamatta. 

Positiivisen arvostelun oletus on jotenkin käsittämätön ajatus. Miten voisin kirjoittaa jotain positiivista kirjasta, jota inhoan heti alkumetreillä? Ei minun tehtäväni kirjabloggaajana ole kirjan myynnin edistäminen. Minun "tehtäväni" kirjabloggajana on kirjoittaa fiiliksistä, joita kirja minussa herättää - tai ei herätä. Koska mielipiteet ovat omiani, minulla on käsittääkseni täysi oikeus vaikka vain hehkuttaa kirjaa ilman sen kummempia perusteluja, jos minusta siltä tuntuu. Jos juttuni tarjoavat lukijalle silloin "vain" viihdearvoa - minulla on käsittääkseni siihenkin oikeus. Netti on täynnä vakavia, syvällisiä perusteluja täynnä olevia kirjablogeja. Minun blogini ei ole sellainen. Jos viihdearvo ei kelpaa, blogiani ei ole mikään pakko lukea. 

Että hyvää lukurauhan päivää vain kaikille! Tämä menee nyt lukemaan Lucy Hollidayn kirjaa A night in with Audrey Hepburn. Ihan vaan siksi, että kirja on puhdasta chick litiä, ei syvällisyyden hitustakaan vaan ihanaa viihdettä. Kirjan olen ostanut ihan itse, syystä että se vaikutti hurmaavalta hyvän mielen kirjalta ja siinä oli ihana kansi. Riittiköhän tämä perusteluksi? Ettei vain mennyt piilomainonnan puolelle? Pitääköhän minun jatkossa jättää jutuistani pois lause "suosittelen lämpimästi chick litin ystäville?" Huh huh, pelottavaa puuhaa tämä kirjabloggaaminen. 

Share

Ladataan...

Tällaista blogikirjoitusta en olekaan vielä koskaan joutunut tekemään. Aika harvoin sitä löytää itsensä tilanteesta, jossa on ensin kirjoittanut blogiin suuresti ihailemansa ihmisen kirjoittamasta kirjasta - ja seuraava postaus onkin tuon kyseisen ihmisen muistokirjoitus. :(

Edellinen juttuni käsitteli suurelle yleisölle Star Wars -elokuvien Prinsessa Leiana tutuksi tulleen Carrie Fisherin muistelmia. Eilen aamulla (Yhdysvaltojen aikaa) Carrie Fisher nukkui pois. Carrie sai viime perjantaina massiivisen sydänkohtauksen lennolla Lontoosta Los Angelesiin. Me Star Wars -fanit toivoimme sydämiemme pohjasta, että hän vielä toipuisi. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja nyt hän on poissa. 

Kuulostan varmasti typerältä sanoessani, että itken tätä kirjoittaessa. Itken, koska tuntuu siltä kuin rakas sukulainen olisi nukkunut pois. Carrie Fisher on ollut minulle äärettömän tärkeä ihminen lapsuudestani saakka paitsi Star Wars -elokuvien takia, myös kirjailijana, muiden elokuvien näyttelijänä ja ennen kaikkea omana itsenään.

Tapasin hänet mieheni kanssa viime kesänä Lontoon Star Wars Celebrationissa eli maailman suurimmassa SW-fanitapaamisessa. Kunnon nörttimeininkiä siis. Carrie Fisher on - oli  - hillitön persoona. Huumorintajuinen, todella terävä, lämmin, äidillinen, ihana.

Kävimme ensin kuuntelemassa Carrie Fisherin haastattelun. Häntä haastatteli Star Wars -leffoissa Wicket -ewokkia esittänyt Warwick Davies. Mukana oli myös Carrien koira Gary, enkä muista eläessäni nauraneeni vatsa niin kippurassa kuin seuratessani näiden kolmen henkilökemiaa ;) etenkin sitä, miten urheasti Gary yritti puolustaa rakasta emäntäänsä.

Myöhemmin samana päivänä menimme otattamaan itsestämme kuvan yhdessä Carrien kanssa. Kun tuli meidän vuoromme, tuolilla istuva Carrie totesi: "no teidätpäs minä kaappaankin yhden kumpaankin kainaloon". Siinä sitten höpöteltiin ja kysyin ujosti saisinko halata häntä. Carrie vastasi: "no totta kai!" ja  halasi minua lämpimästi kuin äiti tai rakas täti. Menin siitä äidillisestä halauksesta niin sekaisin, etten ehtinyt seurata mitä mieheni puolella tapahtui. Sitten tuli kuvan ottamisen vuoro. Kun saimme kuvan, sain pienen nauruhepulin: Carrie pitää siinä miestäni leuasta kiinni! Mies näyttää kovin onnelliselta, mikä ei liene ihme... 

Carrie Fisherin mahtavaan persoonaan on lukuisten haastattelujen, fanitapaamisten, omaelämäkerrallisten teosten sekä sosiaalisen median lisäksi voinut seurata esimerkiksi Stephen Fryn QI -ohjelmassa, jossa hän oli useasti nähty vieras. (Stephen Fry ja Carrie olivat hyviä ystäviä). Carrie ei arkaillut kertoa julkisuudessa mielenterveysongelmistaan saati varsin erikoisesta lapsuudestaan kahden aikansa superjulkkiksen lapsena. 

Meille kaikille Star Wars -faneille Carrie oli kuin perheenjäsen. En tule unohtamaan häntä enkä sitä lämmintä halausta koskaan. Enkä pysty kirjoittamaan enempää, koska en kyyneleiltäni näe enää näyttöruutua.

Kun Carrie Fisher kiinnitettiin ensimmäiseen Star Wars -leffaan (siis kröhöm Tähtien sotaan näin suomeksi), George Lucas selitti, että koska avaruudessa ei ole painovoimaa, ihmisen keho laajenee siellä mutta alusvaatteet eivät. Tästä syystä Carrie ei siis voisi käyttää kuvauksissa myöskään rintaliivejä. Carriea asia nauratti kovin. Hän totesikin kirjassaan Wishful Drinking, että haluaisi muistokirjoituksessaan lukevan seuraavasti. So Carrie, this is for you:

"I drowned in moonlight, strangled by my own bra."

- Carrie Fisher (1956 - 2016) 

Carrie & Gary Warwick Daviesin haastateltavana Star Wars Celebrationissa kesällä 2016.

kuva: irisihmemaassa

 

Share

Pages