Ladataan...

Tiistaita kaikille! Tuhat ja yksi kirjaa -bloggaaja on viettänyt viime ajat hiljaiseloa. Tai noh, ei se totta puhuen niin kovin hiljaista ole ollut, jos ottaa huomioon viime viikonloppuna päättyneet lätkän MM-kisat.

Kerran vuodessa kirjabloggaaja nimittäin laittaa kirjansa sivuun ja hänestä kuoriutuu kiihkeä kiekkofani. Kirjabloggaaja jännitti Leijonien puolesta niin, että pureskeli sinivalkoisiksi lakatut kyntensäkin pilalle. Hienosti joukkue pelasi, hopea on huippusuoritus, ja nyt voikin sitten taas elää vuoden ilman jääkiekkoa. 

Vaikka kirjat ovat olleet jonkin aikaa syrjässä, on kirjoitettua tekstiä tullut seurattua muussa muodossa sitäkin enemmän. Tuli nääs (sori, en voinut välttää) käytyä Tampereella. Oli aivan pakko nähdä se jossain aiemmassa postauksessani hehkuttama Autiotalossa -musikaali uudestaan. Huippuhyvä oli tälläkin kertaa.  Ari Koivunen laulaa kuin unelma. Musiikkiteatteri Palatsissa oli Finlandia-taloa parempi akustiikka, joten Koivusen ääni pääsi vielä paremmin oikeuksiinsa. Oli elämys!

Ainoa harmin aihe olivat todella huonot paikat. Ei ollut mikään ihan hirveän suuri nautinto istua niska vinossa puupenkillä, josta oli kerrassaan loistava näkymä muuhun yleisöön, mutta lavan nähdäkseen oli pakko kääntää pää sivuttain. Juurikaan nykyisiä saati entisiä Dingo-faneja ei yleisöön valitettavasti tainnut tällä kertaa myöskään mahtua, ainakaan päätellen siitä, miten paljon osa porukasta hölötti esityksen aikana. Eikö höpöttämistä voisi mitenkään jatkaa esityksen jälkeen

Olimme sen verran villejä, että päätimme käydä saman päivän aikana katsomassa Musiikkiteatteri Palatsissa peräti kaksi esitystä saman päivän aikana. Niistä jälkimmäinen oli tuo edellä mainittu, ensimmäinen puolestaan The Beatlesin tarinan kertova Let It Be. Musiikkiteatteri Palatsin muusikot ovat aivan huippuja, ja esityksessä sai pienen käsityksen siitä, miltä Beatlesien musa on siellä Liverpoolin The Cavern -klubilla ehkä aikoinaan oikeasti kuulostanut. Musikaalissa kuultiin tietysti kaikki suurimmat hitit ja niitähän bändillä riittää. Tällä kertaa saimme parempaakin paremmat paikat eli istuimme eturivissä.

Molemmilla bändeillä on todella hienoja ja ajatuksia herättäviä lyriikoita. Minun Beatles-lempparini on Let It Be. Tai Hey Jude. Tai noin miljoona muuta. Jostain syystä Let It Be saa minut nykyisin pillahtamaan itkuun, joten niin kävi Musiikkiteatteri Palatsissakin. Oli pakko kaivautua siipan kainaloon.

"And when the broken-hearted people
Living in the world agree
There will be an answer, let it be
For though they may be parted
There is still a chance that they will see
There will be an answer, let it be"

(The Beatles, Let It Be)

Kirjoja olin pakannut kyllä mukaan useitakin kappaleita, mutta hienojen esitysten jälkeen ei tehnytkään mieli lukea, vaan oli kivempi keskittyä pohdiskelemaan kuulemiaan sanoituksia. 

Huikeita sanoituksia on tietysti myöskin.... tadaa... Bruce Springsteenillä, jonka konsertti lähestyy lähestymistään. Keskustelut siipan kanssa sujuvat näinä päivänä tähän tapaan:

Kirjabloggaaja: "Ihan mahtavaa mennä sinne konserttiin ja tosi kiva mennä kaupunkiin, jossa ei ole vielä ollut. Meillähän on siinä edellisenä päivänä sitten hyvin aikaa katsella paikkoja ja käydä ostoksilla".

Mies: "Niin on, tai sitten voitais yrittää etsiä se hotelli, jossa Bruce asuu."

Kirjabloggaaja: "Totta. Mutta toisaalta kun ei olla koskaan vielä käyty tuolla, niin olis tosi kiva myös katsella paikkoja ja shoppailla."

Mies: "Totta. Tosin siinä olisi aivan loistavasti aikaa yrittää löytää hotelli, jossa Bruce asuu. Ja heti saapumisiltanakin voitais etsiä sitä."

Kirjabloggaaja: "Toki. Toisaalta saatetaan saapumisiltana olla aika väsyneitä."

Mies: "Totta. Mutta ainakin sitten seuraavana aamuna mennään heti etsimään sitä."

Kirjabloggaaja: "Joo. Toisaalta olisi kyllä aika ihana nukkua pitkään."

Mies: "Niin. Tai sitten voisi mennä etsimään sitä hotellia."

Kirjabloggaaja: "Niih. Jep. Mutta olis kyllä tosi kiva sitten katsella paikkojakin ja käydä ostoksilla."

Mies: "Joo, totta kai. (Hetken hiljaisuus). On tosi hienoa miten siinä on koko päivä aika etsiä sitä hotellia ja toivoa että törmätään Bruceen. Voidaan lähteä heti aamusta etsimään sitä!"

Kirjabloggaaja huokaa syvään. 

 

Kuva: irisihmemaassa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Tuli käytyä supermarketissa. Oli kynsilakkoja siellä, kirjoja täällä. Vähemmästäkin menee pää pyörälle.

Tällä kertaa pää meni niin pyörälle, että kävelin vahingossa päin edessäni seisovaa miestä. Mies ei ehtinyt reagoida - ja niin sitä kaaduttiin yhdessä kovaa kyytiä lattialle. 

Siellä sitä sitten köllöteltiin supermarketin lattialla, mies alla, minä päällä, minä edelleen miehen harteista kiinni pitäen (johonkinhan sitä piti ilmalennon aikana kiinni tarttua).

Voin lohduttaa teitä kertomalla, ettei kummallekaan meistä käynyt kuinkaan. Toivoin vain, ettei kukaan olisi kuvannut tätä lievästi ääliömäisen näköistä tilannetta videolle. Kuulin jo mielessäni Hauskojen kotivideoiden Sampo Marjomaan selostuksen: "Mies oli pahvi"

Mies nimittäin todellakin oli pahvi, sellainen jonkun teleoperaattorin pahvimainos nimittäin. Iloisesti jaksoi veikkonen hymyillä siellä lattiallakin. Ylös nouseminen olikin sitten toinen juttu. Joka kerta kun jotenkin sain itseni möngerrettyä ylös ja yritin sitten auttaa / nostaa pahvimiehen pystyyn, kupsahdimme uudelleen lattialle päällekkäin. Pahvimiehen hymy ei tästä hyytynyt. 

Lopulta päätin hakea avuksi mieheni, joka auttoi pahvimiehen herrasmiesmäisesti pystyyn. 

Poistuin katsomaan kirjoja ja kynsilakkoja, sillä ne tuntuivat lukuisten ilmalentojen jälkeen parhaalta hermolevolta.

Kun lähdimme myymälästä, vilkaisin taakseni. Pahvimies hymyili edelleen. 

 

                    Kirjabloggaaja toipui traumaattisesta tapahtumasta kirjojen ja kynsilakkojen avulla. 

kuva: irisihmemaassa

 

 

 

 

Share

Ladataan...

 

Marian Keyes on ihana. Hänen miehensä Himselfkin on aika ihana (tai mistä minä tiedän, mutta kaikesta lukemastani päätellen hän on). Jokin aika sitten Marianilta ilmestyi uusi kirja Making It Up As I Go Along - ja arvatkaas mitä? Sekin on ihana! 

Tällä kertaa ei ole kyseessä romaani, vaan kokoelma kolumneja, jotka Marian on kirjoittanut eri lehtiin, kuten Marie Claireen, The Guardianiin, Tatleriin, The Sunday Timesiin ja uutiskirjeisiinsä vuosina 2005 - 2015. Mukana on näin ollen juttuja, jotka kirjailijan innokkaimmat fanit ovat väistämättä jo nähneet, mutta onneksi suurin osa on kuitenkin sellaisia, joihin en ainakaan itse ollut vielä törmännyt. Bonuksena on muutama aivan uusikin, vain tätä kirjaa varten kirjoitettu juttu. 

Kirjassa käsitellään monipuolisesti eri teemoja laidasta laitaan kynsilakoista ja kampaamokäynneistä matkustamiseen, ihmissuhteisiin ja ikääntymiseen. Kirja on aikamoinen tiiliskivi, lähes 450 sivua, joten ihan yhdeltä istumalta sitä ei lue (tai en ainakaan itse lukenut). Sen sijaan nautiskelin sitä - ja nautiskelen edelleen - iltalukemisena, lukien kolumnin sieltä, toisen täältä.

Kirja on jaettu osiin eri teemojen mukaan, tyyliin "(heikko) terveys ja ja kauneus", "matkat" ja niin edespäin. Ensin mainitun osion alta löytyy juttua kynsilakoista karamelleihin. Matkat -osion alta löytyy puolestaan kuvauksia Marianin reissuista maahan jos toiseenkin. Mukana on - tadaa - myös Suomi. Maat, joissa Marian on reissanut, ovat noin yleisesti ottaen tehneet häneen suuren vaikutuksen. Erityisesti ihmisiä kehutaan maassa kuin maassa, noh, maasta taivaaseen. 

Ryhdyin sitten lukemaan Suomi -juttua suurella jännityksellä innolla. Kävi ilmi, että muutama vuosi sitten The Guardian -lehti oli lähettänyt Marianin & Himselfin romanttiselle minilomalle Lappiin. Niih, noh, totta kai paloin halusta tietää mitä Marian meistä ajatteli. Sydän pamppailen luin juttua eteenpäin. Olisihan ihanaa, jos kirjailijalla olisi ollut täällä mukavaa.

Marian näyttikin pitäneen kovasti kaikesta mitä näki ja koki. (Helsingissä suurimman vaikutuksen tekivät Marimekon lukuisat myymälät.) Luin ja luin ja luin ja... no höh. Tökkäsin sitten jutun luettavaksi omalle Himselfilleni ja kysyin huomasiko hän siinä mitään erityistä. "Joo. Tässä ei mainita suomalaisia sanallakaan." 

Tästä pienestä epäkohdasta huolimatta kirja on aivan hurmaavaa luettavaa niin nykyisille kuin tulevillekin Marian Keyes -faneille. Kirjailija viljelee kirjoissaan ja somessa tunnetusti paljon irlanninenglantia, joten tällä kertaa teoksessa on mukana myös mainio irlanninenglanti - englanti -sanastokin. Vinkki: jos suunnittelet joskus oman Himselfisi kanssa joskus Irlannin-matkaa, kannattaa antaa tuo sanasto hänelle luettavaksi ja korostaa sen hyödyllisyyttä matkalla. Ennen kuin huomaatkaan, Himselfisi on saattanut jäädä täysin koukkuun Marian Keyesin huumoriin ja perheessänne on kaksi kirjailijan fania. (Huom. vinkkiä ei ole testattu (vielä) käytännössä, joten en voi taata, että se toimii. Toivossa eletään.)

Marian Keyes: Making It Up As I Go Along (Penguin, 2016)

kuvat: irisihmemaassa

Share

Ladataan...

Teatteri Jurkan näyttämöllä istuu valkoasuinen nainen valtavissa aurinkolaseissa. Nainen selailee muistiinpanojaan työhuoneessaan ja on jotenkin hämmentyneen oloinen. Kun yleisö on vihdoin istuutunut paikoilleen, nainen ryhtyy puhumaan: "Vielä se tapahtuu teillekin". 

Pian käy ilmi, että nainen puhuu läheisensä menettämisestä ja sen aiheuttamasta tuskasta. Naisen aviomies on 40 avioliittovuoden jälkeen menehtynyt äkillisesti sydänkohtaukseen ruokapöydän ääreen. Vasta pari tuntia aiemmin he ovat tulleet katsomasta tytärtään, joka makaa sairaalassa koomassa. 

"Siitä on nyt kolme vuotta", nainen toteaa sitten. Hän pomppii tapahtumasta toiseen ja aikatasosta toiseen, sillä tavalla sekavasti kuin pompitaan silloin kun on menetetty rakas läheinen. 

Naisen epälooginen logiikka on sydäntäpuristavaa: "Johnin kuolinilmoitus on julkaistu nyt New Yorkissa. Jos mä saan sen julkaisemisen  estettyä Los Angeles Timesissa, niin silloinhan hän ei ehkä aikaeron takia olekaan kuollut länsirannikolla". Ja:  "Jos mä en aja meidän entisen talon ohi, niin silloin John saattaisi hyvinkin vielä elää siellä". Tällaiset ajatukset eivät varmastikaan ole kenellekään läheisensä menettäneelle täysin vieraita. 

Nainen on kirjailija Joan Didion, aviomies kirjailija John Gregory Dunne. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika perustuu Didionin samannimisen muistelmatoksensa sekä sen jatko-osan Iltojen sinessä pohjalta kirjoittamaan monologinäytelmään.

Teatteri Jurkan versiossa analyyttistä mutta yhtäkkiä täysin hukassa olevaa Joan Didionia tulkitsee Kristiina Halkola ja upeasti tulkitseekin. Halkola tuo vaativaan rooliin lämpöä, inhimillisyyttä ja hivenen huumoriakin. Puhekielen ansiosta hahmo vaikuttaa läheiseltä ja näytelmä vähemmän raskaalta katsoa. Pieni ja intiimi näyttämö sekä kaunis lavastus ja lämmin valaistus tukevat tunnelmaa. 

Siinä missä Didionin kirja kaataa surun lukijan päälle, Teatteri Jurkan näytelmätaltiointi kertoo hyvin inhimillisellä tavalla ihmisestä surun puristuksessa.  Kun poistun teatterista, kyyneleet valuvat pitkin poskia. Mielessäni pyörii lause, jonka Joan Didionin ja John Gregory Dunnen tytär luki isänsä hautajaisissa:  "Oot mulle rakkaampi kuin mikään tuleva päivä."

 

Teatteri Jurkka: Maagisen Ajattelun Aika 

Teksti: Joan Didion

Roolissa: Kristiina Halkola 

Ohjaus, lavastus: Johanna Freundlich

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa

Ennakkonäytös: 6. 4. 2016

Kristiina Halkola, Maagisen Ajattelun Aika, Teatteri Jurkka

Kuva: Mika Mäkinen

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Eilen oli taas kerran sellainen tilaisuus, jonne mennessä oli ylitettävä itsensä. Sinne oli nimittäin mentävä yksin. Blogiani pidempään lukeneet tietävät  minun olevan järjetön jännittäjä. Tilaisuuteen oli kuitenkin PAKKO mennä. Olin näet saanut kutsun chick lit -kirjailija Laura Paloheimon uuden Puppiduu -kirjan jullkkareihin, eikä sellaista voinut jättää väliin, eihän ? Etenkään kun tapahtuman alkamista ennen oli mahdollisuus saada ilmainen meikki maskeerauskoulu Maker Academyssä

Kuva: irisihmemaassa

Siispä jännityksestä huolimatta matkaan. Lähdön kanssa oli vain muutama pieni ongelma: a) en osannut ratkaista mitä laittaa päälle b) olin myöhässä (sieltä meikkauksesta, en tilaisuudesta sentäs) c) minulla oli ikäloppu kännykkä, jolla en niin minkäänlaisia kuvia tilaisuudesta saisi d) en tuntenut tilaisuudesta yhtikäs ketään.

Päätin pukea päälleni sen ainokaisen vaatekappaleen, jota en ollut voinut sille edellisen jutun asiantuntijalle palauttaa, nimittäin liian  pienet mustat farkut, jotka oli lyhennetty minua varten (nyt ymmärrätte miksei niitä voinut palauttaa). Yläosaksi violetti kaunis paita. Mies tsemppasi housujen pukemisoperaatiotani kuin se vaateasiantuntija ikään, tosin ystävällisemmällä äänensävyllä vain. "Vedä, vedä!" mies kannusti. Helpotuksen huokaus, farkut menivät jalkaan mutta kauhujen kauhu, ne eivät menneet kiinni. "Kyllä ne menevät, vedät vain!" mies jatkoi kannustamistaan. Pakko niiden oli mennä, koska oli jo kiire. Eikä minulla ollut niille housuille oikein vaihtoehtoakaan. Vedin ja vedin ja ihme tapahtui - ne menivät kiinni. En vain tiennyt miten pitkään pystyisin olemaan ne päällä pyörtymättä. Kameraongelman ratkaisi äiti, joka lainasi pokkarikameraansa. Sellaista pientä ja ihanaa, jollaista en tosin olltu käyttänyt vuosikausiin mutta jolla kuvien ottaminen olisi helppoa ja kuvista tulisi varmasti laadukkaita.

Kun sitten saavuin Maker Academyyn, tuijotin kauhuissani korkeaa meikkaustuolia. Miten ikinä pääsisin sen päälle farkuissa, joissa uhkasin pyörtyä hetkenä minä hyvänsä? Meikattavana oli parhaillaan kaksi kaunista naista, joista toinen osoittautui Laura Paloheimon siskoksi. Kuulleesani tämän puhekykyni katosi saman tien. Ei kovin lupaava alku illalle. Noh, ainakin tuli kerrottua tämä blogissa. Siispä: "Olin Laura Paloheimon siskon kanssa samaan aikaan maskeerauskoulussa." 

Kahden todella mukavan maskeerajan meikatessa minua yritin itse keskittyä hengittämään rauhallisesti ja syvään. Ehkä housuista ei silloin lentäisi nappi. Istuin peilistä pois päin, joten en tiennyt yhtään millainen lopputulos olisi (meikin, ei napin). Keskityin vain siihen hengittämiseen, etenkin kun tiesin kellon olevan väkisinkin jo melko paljon. Kiireestä huolimatta maskeeraajat pysyivät todella rauhallisina, olivat todella mukavia ja tekivät todella ammattitaitoista jälkeä. Vasta kun kuulimme Vanhankirkon lyövän kuutta - jolloin tilaisuuden piti alkaa - iski kaikkiin pieni paniikki. Maskeeraajatytöt saivat meikin viimeisteltyä parissa minuutissa ja lopputulos oli todella näyttävä. Ihanat violetit silmämeikit, jotka sopivat upeasti violettiin paitaan. Yritin ottaa sillä ikivanhalla kännykkäkamerallani kuvia, mutta ei niistä mitään tullut (pokkarikamerin päätin kaivaa laukusta vasta tapahtumassa, nyt siihen menisi liikaa aikaa).

Juoksin sitten koroissani parin minuutin päässä sijaitsevaan A21 -ravintolaan, ja kuka minua syöksyikään ovella vastaan kuin Laura Paloheimo itse! Jos olette ikinä olleet Lauraan missään yhteydessä, niin tiedätte saman kuin minäkin: hän on todella ihana, sydämellinen ja aurinkoinen ihminen. Sellainen elämän ilo. Laura sädehti upeassa kampauksessaan ja hurmaavassa mekossaan kuin kreikkalainen jumalatar! 

Kuva: Pasi Hytti / graphister.com

Tilaisuuden aluksi tarjottiin kuohuviiniä tai ginger alea, jos halusi alkoholittoman version. Näyttävät muuten näppärän samanlaisilta kuohuviinilasissa. Ihania smoothieitakin oli tarjolla. Sitten koitti se hetki, jolloin piti päättää ollako rohkea ja mennä esittäytymään ventovieraille ihmisille, vai seisoskella ypöyksin koko ilta (mikään ei ole kamalampaa).

Päätin  siis olla rohkea ja etsiä mukavan näköisiä ihmisiä, joille jutella. Huojennuksen huokaus, löysin heti kaksi ihanaa leidiä, jotka osoittautuivat Lauran tangokavereiksi argentiinalaisen tangon kurssilta. Pöytämme lähellä seisoskelivat myös Jore Marjaranta ja Outi Pakkanen. Voi miten yritinkään kerätä rohkeutta saada sanottua edes jotain Outi Pakkaselle, mutta ei, suuni jähmettyi jotenkin täysin umpeen. Aivan kuin olisin hammaslääkärin puudutuksesta tullut.

Kuva: Pasi Hytti / graphipster.com

Sitten seurasi Lauran kiitospuhe, jossa hän kiitti muun muassa itseään kannustaneita henkilöitä, kuten Aira Samulinia ja juurikin Outi Pakkasta - joka on kehottanut Lauraa pitämään kirjoittajanurallaan oman tyylinsä ja olemaan juuri sitä mitä on. (Kirjabloggaaja toivoo salaisesti saavansa itsekin joskus tällaisen neuvon.) Kaivoin äidin pokkarikameran esille. Nyt jos koskaan olisi hyvä saada kuvia blogia varten. Muttta voi pahuksen pahus, kamera kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä. En saanut sitä päälle, vaikka miten yritin. Tungin kameran vaivihkaa takaisin laukkuun ja tunsin itseni äärimmäisen pöntöksi.

Kuva: Pasi Hytti / graphipster.com

Seuraavaksi Lauraa haastatteli hänen kustannustoimittajansa. Kaivoin kameran jälleen esille. Pakkohan sen oli toimia, koska se oli kerran kotonakin toiminut. Mutta kun ei. No, tärkeintä oli kuitenkin kuunnella haastattelu. Kustannustoimittaja kehui Puppiduu -kirjan ihanaa kesäistä tunntelmaa ja Laura kertoi sen syntyneen paljolti musiikin kuuntelun ansiosta, hän kun oli kirjoittanut kirjaa aivan muuna vuodenaikana kuin kesällä. Musiikin voima on helppo ymmärtää - Laura oli kuunnellut kirjoittaessaan esimerkiksi Beach Boysia ja kyllähän sitä itselläkin ajatukset siirtyvät heitä kuunnellessa heti kesätunnelmiin, eikö vain?

Sitten Jore Marjaranta tarttuikin siinä meidän pöydällämme olleeseen kitaraan ja siirtyi Lauran viereen esittämään pari kappaletta  (luojan kiitos, etten ollut huomannut kitaraa aiemmin, arvaatte varmaan miten olisi käynyt. Vinkki: klonks, kolin, kolin...) Päätin kokeilla sitä pokkarikameraa vielä kerran. Painoin maanisesti virtanappulaa, mutta mitä maanisemmin sitä painoin, sitä itsepintaisemmin se pisti vastaan. Argh.

Musiikkiesityksen päätyttyä Laura seurusteli jonkin aikaa vieraiden kanssa ja siirtyi sitten signeeraamaan Puppiduu -kirjoja, joita myi kaksi Marilyn Monroeksi pukeutunutta naista. Kuten kirjasta voi päätellä, Marilyn -kloonit liittyvät tietysti tavalla tai toisella kirjan tapahtumiin. Laura ja kaksi Marilyniä - siitä nyt ainakin olisi pakko saada kuva. Desperate times call desperate measures. Yritin ottaa kuvat kännykkäkameralla, mutta kuvasta tuli niin surkea, että se on pelkkää sumua vain. (Oli siis turvauduttava Lauran apuun ja sain käyttää tässä jutussa ammattikuvaja Pasi Hytin kuvia. Tuhannet kiitokset Lauralle, Pasi Hytille ja Otavalle avusta!)

 

 

Kuvat: Pasi Hytti / graphipster.com

Mitä lähemmäs Lauraa pääsin, sitä hurjemmalla vauhdilla kirjoja alkoi pudota myyntipöydältä. Ensimmäinen ajatukseni oli "mitä minä nyt tein?" vaikka tajusin hyvin, etten ollut tehnyt mitään, enhän ollut edes hipaissutkaan koko pöytää. Kyse oli siis vain siitä, että mitä suuremmalla vauhdilla kirjoja ostettiin ja pinot pienenivät, ne alkoivat pudota itsekseen. Huh. Se en ollut minä! Eikä kukaan muukaan! Mutta kerrankin en etenkään minä!!! 

Sain Lauralta niin ihanan signeerauksen kirjaani, että pakahdun ilosta joka kerta sitä katsoessani. Kiitos Laura, olet ihan super!

Juttukumppanini - ne ihanat tangoleidit - jäivät pidemmäksi aikaa juttelemaan ja kuvauttamaan itsensä Lauran kanssa, joten haahuilin sitten hetken yksin ympäriinsä ja tunsin oloni hiukan ääliömäiseksi. Kaikilla muilla kun näytti olevan juttukumppani, enkä todellakaan ole kovin hyvä punkeutumaan muiden seuraan. 

"Mistä tunnet Lauran?" oli osoittautunut aiemmin illalla ihmisille esittäytyessä erittäin toimivaksi kysymykseksi, joten ehkä se toimisi nytkin. Päätin siis olla rohkeaakin rohkeampi ja mennä kysymään asiaa itseltään Aira Samulinilta, jonka bongasin istumasta pienen matkan päästä. Hän näytti hieman hämmentyneeltä, eikä ihme, sillä Laurahan oli kertonut heidän tuttavuutensa synnystä jo aiemmin kiitospuheessaan. Olisin voinut jälleen kerran vajota maan alle. Mikä pahinta, kysyin saisinko ottaa hänestä kuvan. (Haloo, toimimaton kamera).

Kun sitten pääsin kotiin, mies pyysi näyttämään sitä onnetonta pokkarikameraa. "Katso nyt, painan ja painan, eikä mitään tapahdu!" selitin itku kurkussa.

Olin kuulemma painanut kameran laukaisinta koko illan. Virtanappulassa ei puolestaan ollut mitään vikaa. 

Kuvat Pasi Hytti / graphipster.com ellei kuvan kohdalla toisin mainita

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

 

Kampaajalta palattuani olin niin ihastunut uuteen kampaukseeni, että päätin uudistaa tyyliäni muutenkin ja tehdä jotain, mistä olen haaveillut jo vuosia: varata ajan pukeutumisneuvojalle. 

Kun työskentelee vuosikausia erakkona freelance-kääntäjänä ja työmatkakin kestää kokonaiset 10 askelta (työhuone sijaitsee kotona), oma tyyli saattaa  kadota huolestuttavan nopeasti jonnekin työhuoneen alati kasvavien paperikasojen uumeniin. Voihan sitä toki uskotella itselleen oelvansa jotenkin bohemian chic. Tuttavasi ovat kuitenkin todennäköisemmin sitä mieltä, että tyylisi on kyllä ihan vain pyjaman housut & teepaita. Se on erinomainen työasu, mutta ei sellaisessa kyllä mihinkään yhtään virallisempiin tilaisuuksiin mennä. Ja koska tiedossa on lähiaikoina useampikin kirjallisuuteen liittyvä tilaisuus, olisi kiva mennä niihin asussa, jossa kehtaa olla muuallakin kuin siellä työhuoneessa. 

Pukeutumisneuvojalle kipittäessäni kuvittelin hieman kanavoivani Himosohoppaajan Becky Brandonia - tai pikemminkin olevani menossa tapaamaaan häntä - stylistinä toimiminen kun oli yksi chick lit -sankarittaren lukuisista (onnistuneimmista) uravalinnoista.. Kuvittelin miten pukeutumisneuvoja ehkä tarjoaisi minulle alkajaisiksi lasin kuohuviiniä tai vaikkapa tuorepuristettua appelsiinimehua.Sitten keskustelisimme tyylistäni ja välillämme vallitsisi sanaton yhteisymmmärrys. Hän olisi löytänyt jo ennakkoon asukokonaisuuksia, jotka olisivat kuin minulle tehty...

Minna Parikan kengät ehkä (ei niin, että minulla olisi varaa ostaa niitä, mutta tämä valinta osoittaisi, miten hyvin pukeutumisneuvoja olisi tajunnut tyylini, tai sen kadonneen tyylini, tai noh, jotain. Joka tapauksessa minua odottaisi pilttuussa ei kun pukukopissa ihanat Minna Parikan kengät sekä aivan hurmaavia, juuri minun persoonaani sopivia asukokonaisuuksia. Tai pikemminkin yksi asukokonaisuus, sillä olin etukäteen toivonut yhtä asua, josta saisi helposti muokattua eri tyylisen erilaisia tilaisuuksia varten. 

 

Mutta voi meikkipussin pohja sentään. Ensinnäkään minua ei odottanut yhtikäs kukaan. Kun saavuin paikalle ja kerroin varanneeni ajan pukeutumisneuvojalle, kaikki vaikuttivat olevan kovin ymmällään. Mitenkä ihmeessä? Varannut? Pukeutumisneuvojan? Tälle päivälle? Hetken vaikutti siltä kuin olisin ollut kummallinen muukalainen avaruudesta, joka kommunikoi jollain täysin käsittämättömällä kielellä, tai olisi vähintäänkin saapunut aivan väärään paikkaan ja täysin vääränä kelloaikana.

Lopulta paikalle puuskutti erittäin äkäisen oloinen nainen, joka teki nopeasti selväksi sen, että hänellä oli nyt kyllä vähän kiire, ja että jollain lailla häiritsin kovinkin hänen päiväänsä, kun olin hänelle ihan ajan varannut. Että se siitä Becky Brandon -kokemuksesta sitten. 

Lähdimme pyyhältämään farkkuhyllyjä kohti. Jostain syystä koko ajan oli hirveä kiire. Ennakkoon oli pitänyt täyttää lomake, jossa piti kuvailla minkälaista asua ja ensisijaisesti etsii.Olin toivonut siistejä farkkuja ja helposti muokattavaa asukokonaisuutta, joka kävisi niin arkeen kuin juhlaan pienin muokkauksin. Tyyliäni olin kuvannut rohkeasti bohemian chiciksi ja bohemian romanticiksi. (Ei PN:n tarvinnut tietää, mitä se boheemius minun kohdallani oikeasti tarkoitti.)

Kun saavuimme farkkuhyllyn luo, pukeutumisneuvoja (PN) tenttasi farkkujeni kokoa. Kerroin saman, jonka olin selostanut jo siinä  lomakkeessa, eli etten tiedä farkkujeni tarkkaa kokoa. Ja että ostan housuni yleensä Briteistä ja siellä kokoni on se ja se. PN:lle vastaus ei kelvannut. "Miten ihmeessä minä voin löytää sinulle farkut, jos et sinä tiedä kokoasi?" hän tiuskaisi. Yritin änkyttää vastaukseksi jotain siitä lomakkeesta.

PN: "Sinä manitsit siinä brittikoon. Se on ulkomaalainen koko. Minä tarvitsen sinun suomalaisen kokosi." 

Kirjabloggaaja: "Niin mutta kun minä en tiedä sitä."

PN, tiuskaisten; "No miten minun sitten muka pitäisi löytää sinulle sopivat housut?"

Öh, tuota.... mittanauha? Internetistä löytyvät kokotaulukot? Saattaisikohan esimerkiksi tällaisista olla apua? En uskaltanut ehdottaa, sen verran oli vihaista tätiä vastassa.

Yritin taistella ärtymystä ja kyyneliä vastaan ja odottaa edelleen innolla niiden minulle etukäteen valittujen asukokonaisuuksien näkemistä (sellaisista oli mainittu siinä täyttämässäni lomakkeessa). Kenties PN leppyisi ja toisi minulle appelsiinimehunkin...? 

Seuraavaksi sännättiin (kiire oli edelleen, ei kyllä minulla) pukukoppeja kohti. Asukokonaisuuksia ei näkynyt mailla halmeilla. Kuten ei appelsiinimehuakaan. Minna Parikan kengistä puhumattakaan. Sen sijaan minulle ryhdyttiin heittelemään pukukoppiin farkkupareja toisensa perään. Valitettavasti ne vain olivat kerta toisensa jälkeen liian pienikokoisia. PN ei suostunut asiaa kuitenkaan uskomaan.

Tunnelma oli kuin urheilukilpailussa, jossa valmentaja yrittää puristaa maaliviivan lähestyesssä urheilijasta viimeisetkin mehut irti. "Vedä,vedä!" PN huusi tsemppasi kireällä äänensävyllä. Tein työtä käskettyä ja vedin, mutta ei se mitään auttanut. Ei millään pahalla, mutta jos farkut eivät mene jalkaan polvesta ylöspäin, niin sitten ne kyllä ovat liian pienikokoiset. PN ei tästä lannistunut, vaan haki tilalle toiset lähes yhtä pienikokoiset. Farkut, ei jalat. Kovin mielelläni olisin kyllä hoikemmat jalat ottanut. 

Tiedättehän Marjo Matikaisen kuuluisan sotahuudon "havuja, perkele!" Minun olisi tehnyt mieli huutaa "margariinia, perkele!" sillä muistin erään äitini ystävän kertoneen, että nuorena Amerikassa asuessaan piukat farkut oli saatu jalkaan vain rasvaamalla jalat ensin margariinilla tai voilla. PN ei tosin olisi varmaan kuullut, vaikka olisin huutanutkin. Hän oli jo matkalla etsimään minulle lisää housuja.

No eivät menneet jalkaan ne seuraavatkaan farkut, eivätkä sitä seuraavat, eivätkä sitäkään.... PN:llä sen sijaan alkoivat hermot mennä. "Älä luovuta niin helposti. Kyllä ne menevät, kun vedät. Vedät nyt vaan. Kyllä ne antavat sitten pikku hiljaa periksi." Varmasti antavat. Sitten joskus. Mutta kun minä en halunnut pyörtyä sinne myymälään. Halusin housut, joissa pystyisin hengittämään saman tien.

Käsityksemme tyyleistä oli myös kovin erilainen. Olin siinä kuuluisassa lomakkeessa korostanut, etten halunnut missään nimessä kokeilla jakkuja, enkä mitään rouvamaisia vaaatteita. Ja mitäs sitten sainkaan kokeiltavaksi? Jakun toisensa perään, joista pahin oli niin rouvamainen, että olisin ollut viittä vaille valmis omille 75-vuotissyntymäpäivilleni, kuohuviinilasi vain puuttui.

Kokemuksessa pahinta oli se käsittämätön kiire. En pysty tekemään järkipäätöksiä kahdessa sekunnissa. Tarvitsen aikaa, jotta voin kokeilla vaatteita useamman kerran, tarkastella niitä edestä ja takaa omassa rauhassa. Harkita ja pohtia. Nyt oli kuitenkin jostain syystä niin kiire, että juuri kun olin saanut yhden jalan lahkeeseen, piti jo kokeilla seuraavaa housuparia. Sama juttu yläosien kanssa.

Jokaista vaatetta, jota inhosin, PN kehui maasta taivaaseen. Vaatteita ja asukokonaisuuksia piti kokeilla ja vaihtaa toisiin niin hirveää vauhtia, että yhdenkään materiaalia saati hintaa en ehtinyt tarkistaa. En yhdenkään! 

Kuvittelin tapaamisen päättyvän siihen, että saisin jäädä pukukoppiin kaikessa rauhassa miettimään ja kokeilemaan vaatteita vielä uudestaan. Vaan kun ei. PN oli kyllä vienyt osan vaatteista jo pois. Osa mahdollisina pitämistäni - eli niistä, joita olisin halunnut vielä kokeilla, tarkistaa hinnat ja materiaalit - oli kuitenkin jäänyt tangolle roikkumaan. Ne PN sieppasi yks kaks mukaansa todeten, että "no nämähän me otetaan" ja lähti pyyhältämään jonnekin vaatekasan kanssa. Me? Ketkä me? Jakaisimmeko vaatteet kenties puoliksi? Ostaisiko PN ne minulle?

Eikä mitä, PN marssi suoraan kassalle. Ja kassa ryhtyi tietenkin saman tien näpyttelemään vaatteiden  hintoja kassakoneeseen ja laittamaan vaatteita kassiin.

Minä tiedän mitä te ajattelette. Minä tiedän mitä minun olisi pitänyt tehdä. Minä tiedän. Mutta kun en minä voinut. En voinut sanoa siinä kassalla, että "hei hetkinen, en minä näitä ota, en sanonut missään vaiheessa, että ostan ne". Joten dear reader, minä ostin ne. Ostin sen karmean mummojakun, jossa voisin viettää niitä 75-vuotispäiviäni (olisittepa nähneet siippani ilmeen, kun esittelin sen hänelle. Hyvät naurut sai). Ostin farkkuhameen, joka oli PN:n mielestä ihana, ja oli se minunkin mielestäni aika ihana, lukuun ottamatta sitä pientä sivuseikkaa, etten pystynyt hengittämään se päällä. Ja että se sai vatsani näyttämän vielä entistäkin massiivisemmalta ja paljasti läskipolveni kaiken kansan ihailtaviksi. 

Kun sitten kuulin ostosten loppusumman, olin pyörtyä. Mutta en edelleenkään kyennyt sanomaan mitään. Kun pääsin kotiin, olin pyörtyä toistamiseen: suurin osa näistä jumalattoman hintaisista vaatteista oli tekokuitua (jota inhoan).

Oli ostoksissani kuitenkin yksi ihana puoli: ne pystyi palauttamaan

Mieheni palautettua vaatteet koska en itse kehdannut  Palautettuani vaatteet lohduttauduin illalla lukemalla taas Marian Keyesin uusinta teosta, hänen kolumneistaan koottua kirjaa Making it Up As I Go Along. Nauratti, sillä hänen kampaajakokemuksiaan käsittelevää lukua seuraava kolumni kertoi kuin kertoikin aiheesta Personal Shoppper!

Marian oli sentäs saanut ihan appelsiinimehuakin, mutta joutunut muutoin täysin samanlaisen dilemman eteen kuin minäkin. Vaikka kemiat pukeutumisneuvojan kanssa olivat menneet hänelläkin täysin ristiin, ja vaatteet olivat olleet aivan järkyttäviä, Mariankaan ei ollut kehdannut lähteä ostamatta mitään!

Kivi vierähti sydämeltäni. En ollut maailman ainoa urpo. Becky Brandon (née Bloomwood) -kokemuksen sijaan olinkin saanut aidon Marian Keyes -kokemuksen!

 

Päivän opetus: ihminen tuntee tyyylinsä parhaiten itse.

 

Share

Ladataan...

Niinpä niin. Kirjailija Marcel Proust etsi kadonnutta aikaa madeleine-leivosta mutustellen, minä puolestani etsiskelin viime viikolla kadonnutta hiustyyliäni. Hiuskuontalo kun oli päässyt kuukausien saatossa, miten sen nyt sanoisi, noh, pahasti räjähtämään, työkiireiden takia kun ollut ehtinyt pitkiin aikoihin kampaajalle. Koska tiedossa oli eräs tärkeä tilaisuus, tajusin sitten viime viikolla, että kampaajalle oli päästävä nyt eikä heti. Siispä luottokampaajan numero äkkiä esille, tekstari matkaan ja sitten vain odottelemaan.

Mutta koska satumaisen hyvä tuuri on ainainen kumppanini, seuraavana aamuna minua odotti kampaajalta tekstari, jossa luki: "ole hyvä ja tarkista kampaajallesi lähettämäsi viestin numero". Näettehän ongelman... Viestini lähti kampaajalle, vastaus tuli kampaajan numerosta... What...? Tarkistin sitten kiltisti mihin numeroon olin sen viestini oikein lähettänyt ja ihan tismalleen oikein ne numerot siellä olivat. Kuitenkin viesti oli ajautunut täysin väärään paikkaan. Outoa. Eipä siis muuta kuin tekstaamaan uudestaan, peläten pahinta. Mutta luojan kiitos luottokampaajaani ei ollut vaihtanut numeroa, muuttanut maasta, tai mikä kamalinta, halunnut vältellä minua. Jostain oudosta syystä ensimmäinen viestini vain oli mennyt oikeasta numerosta huolimatta väärään paikkaan. Kampaajalta kuitenkin löytyi aika peräti seuraavalle päivälle, joten valtakunnassa kaikki hyvin.

 

 

Olen tässä aika monta kertaa käyttänyt termiä luottokampaaja, ihan vain siksi, että sellaisen löytäminen on elämän ihanimpia asioita, I kid you not. Olen tässä viime päivinä lukenut Marian Keyesin lähes uunituoretta kirjaa Making It Up As I Go Along ,joka on kokoelma hänen eri lehtiin kirjoittamiaan juttuja. Marian on oivaltanut saman asian - luottokampaajan tärkeyden sekä myös sen, miten kamalaa on joutua täysin vääränlaiselle kampaajalle.

Keyesin kirjasta löytyy hysteerisiä esimerkkejä molemmista. Minun kamalin kampaajakokemukseni oli ehkä se, kun joskus vuosia sitten tällainen aivan vääränlainen kampaaja päätti tehdä kampauksestani tosi "coolin". Olisi kai pitänyt huolestua, kun kuulin, että hän halusi leikata minulle kampauksen, joka olisi tosi "rock" ja "sexy". Ongelma piili siinä, etten halunnut olla "rock" enkä "sexy". No en ainakaan "rock". Kun kampaus oli valmis, peilistä katsoi naispuolinen Michael Monroe.

Ei niin, että Michael Monroessa mitään vikaa olisi. En vain halunnut näyttää hänen tummahiuksiselta klooniltaan. Toisella vääränlaisella kampaajalla oli puolestaan pakkomielle tehdä vastusteluistani huolimatta luonnonkiharista hiuksistani piikkisuorat. Niinpä hän veti ne suoristusraudalla suoriksi niin suurella vimmalla, että koko tuoli lähti mukaan. Siellä minä sitten liu'uin tuolissa jonnekin keskelle lattiaa kampaajan vetäessä hiuksiani niin kovaa, että ihmettelen edelleenkin miten yksikään hius jäi päähän kiinni. 

Arvaatte varmaan, että viimeistään tällöin tajusin, miten tärkeää olisi löytää kampaaaja, joka ymmärtäisi minua, johon voisin luottaa aina sataprosenttisesti pelkäämättä, että ehkäpä seuraavan käyntini jälkeen peilistä tuijottaakin taas tunnettu miespuolinen rocktähti. 

Kun sitten varasin ensimmäistä kertaa ajan tulevalle luottokampaajalleni, jännitti kovasti. En osannut arvata, miten kivaa kampaajalla voisi olla. Enkä sitä, että jonain päivänä tämä kyseinen kampaaja tulisi tuntemaan tyylini niin hyvin, että hän olisi ainoa ihminen maan päälle, jolle uskaltaisin antaa täysin vapaat kädet niin hiusvärini kuin kampaukseni suhteen.

Kun sitten eräänä päivänä huomasin, että kampaamo oli lopettanut toimintansa, hyvä etteivät hiukseni harmaantuneet sen siliän tien. Onneksi pian kävi ilmi, että luottokampaajani olikin päättänyt perustaa oman kampaamon, Hiusmuotoilu Pinnin & Kamman. Sinne siis suuntasin nytkin, etsimään kadonnutta hiustyyliäni.

Menin kampaajalle tämän näköisenä:   

Ja palasin kotiin tällä upealla värillä & kampauksella varustettuna (ihana väri ei valitettavasti pääse kuvassa kunnolla esille):

Luottokampaajallani käynnin kruunasi kupillinen kauniista kupista tarjoiltua kahvia...

sekä rupattelu kaikesta tärkeästä, kuten siitä, miten erinomainen kirjailija Marian Keyes on. Kampaajaltani lähdin jälleen kerran kuin uutena ihmisenä, onnellisena hymy kasvoilla sädehtien!

Jokos arvaatte mihin suuntasin seuraavaksi kadonnutta tyyliäni etsimään...?

 

kuvat: Piia Lehtonen, irisihmemaassa

 

Share

Ladataan...

Muistatko millaista oli aikoinaan kiljua Dingon konsertissa äänensä käheäksi? Muistatko miten ihanaa oli, kun Neumann laulatti yleisöä? Bananapappapappadaa... Bananapappapappadaa...

Muistatko millaista oli litistyä sinne muiden tyttöjen joukkoon, eikä se haitannut yhtään, koska jotenkin ihmeellisesti kaikki olivat yhtä suurta kaveriporukkaa, vaikkei oltu koskaan ennen tavattukaan?

Ja kun keikka sitten vihdoin ja viimein loppui, itketti, vaikkei oikein itsekään osannut selittää miksi. Oli vain ollut niin ihanaa. Neumann oli ihana, biisit olivat ihania, ja ennen kaikkea Quuppa oli ihana. Ja koska oma äitikin oli aivan ihana ja vieläpä erittäin ymmärtäväinen, hän antoi jäädä seuraavana päivänä kotiin nukkumaan, vaikka olikin koulupäivä.

Jos olet joskus haaveillut salaisesti voivasi matkustaa 30 vuotta ajassa taaksepäin ja pääseväsi taas laulamaan äänesi käheäksi Dingon konserttiin, eilen siihen tarjoutui lähes aito ja äärimmäisen harvinainen tilaisuus Finlandia-talossa, jossa esitettiin vain tuon yhden ainokaisen kerran tamperelaisen Musiikiteatteri Palatsin rockmusikaali Autiotalossa.

Musikaali kertoi nimensä mukaisesti Dingon, mutta myös Yön tarinan. Neumannia tulkitsi vuoden 2007 Idols -kilpailun voittanut upeaääninen Ari Koivunen, Olli Lindholmia puolestaan näyttelijä Miro Honkanen. Pate Mustajärvikin vieraili lavalla muutamaan otteeseen, häntä esitti muusikko J. P. Leppäluoto.

Kehyskertomuksena toimi Dingo-fanin tarina. Tytön tuntemuksiin oli siis *punastuu* melkoisen helppo samaistua (en tosin ole itse koskaan käynyt Porissa, toisin kuin musikaalin varsin hysteeriseksi heittäytyvä tyttö, joka leiriytyy milloin Neumannin oven eteen, milloin kiipeää tämän ikkunasta sisään). Samalla kerrattiin Dingon ja Yön urien vaiheita ja kuultiin bändien upeita biisejä.

Ari Koivunen oli varsin mainio nuori Neumann. Koivunen ei ole näyttelijä, joten siitä puolesta häntä on turha arvioida. Varsin kunniakkaasti hän kuitenkin selviytyi. Neumannille ominaisia ilmaisuja olisi tosin ollut kiva kuulla enemmän, osastoa tua noin...

Dingon biisien tulkitsemisessa Ari Koivunen sitten loisti. Miehellä on upea, kaunis ääni, joka pääsi omimmilleen esimerkiksi todella hienossa versiossa Dingon riipaisevan kauniista kappaleesta Perhosen lento. Nahkatakkisen tytön Koivunen tulkitsi niin koskettavasti,että kyyneleet olivat lähellä.

 Konsertin ei kun siis musikaalin - aikana kuultiin tietysti valtava määrä monia muitakin Dingon hittejä, kuten iki-ihana Sata rohkeaa laivaaSinä ja Minä, Levoton Tuhkimo, Aino sekä tietysti Autiotalo.

Ainakin minun oli entisenä (???) Dingo-fanina aivan äärimmäisen vaikea pysytellä tuolissani, kun koko ajan teki mieli nousta ylös tanssimaan ja laulamaan mukana. Sitä esiintyjät toivoivatkin. Yleisöä kannustettiin moneen otteeseen taputtamaan ja laulamaan mukana. Mutta en sitten tiedä mistä ihmeestä se osallistuminen - tai lähinnä osallistumisen vaikeus - on kiinni. Ainakin meidän katsomolohkossamme kaikki biisitulkinnat saivat kyllä ihan valtavat aplodit, mutta kun tuli yleisön vuoro laulaa, tai kehotus taputtaa mukana, kuului sieltä täältä muutama "klap, klap" ja sitten nekin taputukset tyssäsivät...

Sääliksi kävi erityisesti vieressäni istuneen naisen miestä. Nainen oli takakireä kuin mikä. Miespoloinen oli puolestaan aivan innoissaan ja taputtikin aluksi innokkaasti mukana. Naisen jäätävä katse vaiensi hänet kuitenkin nopeasti. Siippani vieressä istui puolestaan joukko hädin tuskin parikymppisiä nuoria, jotka istuivat läpi musikaalin myrtyneet ilmeet naamallaan.

Kysymys: miksi tulla niin selkeästi tiettyjen bändien faneille suunnattuun musikaaliin, jos a) ei ole näistä bändeistä tai vaikkapa Ari Koivusesta kiinnostunut b) ei ole aikomustakaan osallistua millään tavalla?

Siippani kanssa lauloimme ja tanssimme sitten senkin edestä. Ennen väliaikaa fiilis alkoi vihdoin ja viimein nousta ja tunnelma alkoi muistuttaa jo ihan oikeaa konserttia:

Pääni oli aivan pyörällä. Dingon hittien seuratessa toisiaan lauloin ääneni käheäksi ja samalla mieleen tulvi muistoja lapsuudesta. Välillä oli tehtävä tosissaan töitä sen eteen, että tajuaisi, etten minä nyt oikeasti bändin konsertissa ole, että aikuisiahan tässä...

 Väliajan jälkeen tarina muuttui synkemmäksi, joten biisivalinnatkin olivat vakavampia. Silloin kuultiin muun muassa Perhosen lento, Kunnian kentät sekä Jokainen aamu naisen tulkitsemana, mikä oli loistava idea.

Koko "setin", tai noh, musikaalin päätti melkoisen ennalta-arvattavasti Autiotalo, jota ennen yleisöä kehotettiin nousemaan ylös. Ja kas, ihme tapahtui, kaikki tekivät työtä käskettyä, kenties koska arvasivat mitä on tulossa. Voi iiik, mikä fiilis. Unohdin ajan ja paikan. Lauloin täysillä kuin lapsena Dingon konsertissä ikään. En halunnut biisin loppuvan koskaan. Halusin elää Dingo-aikaa vielä vähän, mutta surullinen tosiasia on, että mikään ei kestä ikuisesti. Ei lapsuus, ei Dingon alkuperäiskokoonpano, ei bändistä tehty musikaali, eikä upeasti laulanut Ari Koivunenkaan varmaan ihan koko iltaa olisi jaksanut laulaa...

Kun kappale sitten loppui, sain tehdä tosissani töitä sen eteen, etten olisi huutanut "NIPA, ÄLÄ MEE!" Viime tingassa onneksi tajusin, että ai niin joo...

Sitten syttyivät konserttisalin valot ja minun oli kohdattava raaka totuus eli paluu nykyaikaan.

Reppuselässä siippani ei minua kotiin vienyt, mutta käsi kädessä kuljimme nyt jo autioituneesta  (Finlandia-)talosta pimenevään iltaan. Enpä olisi 30 vuotta sitten uskonut, että tulen vielä joskus laulamaan Dingon biisejä yhdessä mieheni kanssa (joka tosin ei ole Quuppa, kuten lapsena vakaasti uskoin). (Sen kyllä uskoin, että Dingo-fanius ei tule katoamaan ihmisestä koskaan).

Jos sinunkin sisälläsi asuu piilevä Dingo-fani, ei hätää, Autiotalossa- musikaalia esitetään edelleen Tampereella Musiikkiteatteri Palatsissa.

Kuva: irishmemaassa

"Ja käsi kädessä kuljemme  Finlandia -taloon ei lainkaan autioon ja se  minua niin ravistaa.."  

Share

Ladataan...

Hyvää naistenpäivää kaikille blogiani seuraaville supernaisille! Tänään lienee kai jotenkin pakollista käsitellä blogissa naisia... ja koska blogini on ainakin pääpainoisesti kirjablogi, olisi kaiketi paikallaan kirjoittaa naiskirjailijoista ja heidän luomistaan fiktiivisistä naishahmoista. 

Niinpä kysynkin teiltä lukijoilta seuraavaa: jos teidän  pitäisi valita ihan tuosta vain vaikkapa 10 naiskirjailijaa ja 10 fiktiivistä naishahmoa, jotka kutsuisitte luoksenne viettämään naistenpäivää, keitä he olisivat?

Perustellakin toki saa, sillä kommenttejanne olisi tosi hauska lukea.

Kun yritin koota omia listojani (tietysti listoja, aitoon chick lit -tyyliin, of course!), huomasin, että perusteleminen olikin jostain syystä paljon haasteellisempaa kuin "kutsuvieraiden" päättäminen. Sitten tajusin, että kirjailijavieraani ovat kaikki vahvoja, upeita naisia, joiden elämä ei ole ollut kuitenkaan aina helppoa, vaan kulkenut pikemminkin sellaista "vaikeuksien kautta voittoon" -reittiä.

Toki valitsin mukaan myös pari sellaistakin kirjailijaa, joiden elämästä en tiedä yhtikäs mitään. Mukana on naiskirjailijoita eri maista ja -aikakausilta, sillä ajattelin, että tällaisella joukolla saataisiin varmasti aikaan värikästä keskustelua.

Suurinta osaa fiktiivisistä naisvieraistani yhdistää se, että minun on ollut erittäin helppo samaistua heihin. Koen heidät jonkinlaisiksi sielunsisariksi siis.

Naiskirjalijavieraani olisivat siis:

1. Marian Keyes

2.  Lynda Renham 

3.. Louisa M. Alcott

4. L. M. Montgomery

5. Kirsi Kunnas

6. Sophie Kinsella

7. Jenny Colgan

8. Fiona Snyckers

9. Minna Canth

10. Agatha Christie

 

Fiktiiviset naisvieraani olisivat:

1. Bridget Jones

2. Becky Brandon (née Bloomwood,alias Himoshoppaaja)

3. Elizabeth Bennet

4. Trinity eteläafrikkalaisen kirjailija Fiona Snyckersin samannimisestä kirjasarjasta

5. Elspeth Dunn, eli Jessica Brockmolen kirjan Letters from Skye päähenkilö

6. Vihervaaran Anna

7. Uuden Kuun Emilia

8. Pikku Naisten Jo

9.Miss Marple

10. Mammy Walsh, eli Marian Keyesin luoman, irlantilaisen Walshin sisarusperheen äiti

Keitä sinä kutsuisit?

 

Share

Pages