Ladataan...

Kiroilisin jos kehtaisin. Vaan kun en kehtaa (äiti saattaa lukea tämän ;)). 

Aina ei kaikki mene kirjabloggaajan kirjallisessa elämässä ihan putkeen, kuten olette ehkä saattaneet huomata, jos olette jaksaneet blogia pidempään seurata. 

Mutta joo. Kirjabloggaajana haaveista korkeimmalla ovat aika usein sellaiset hienot kirjailijatapaamiset. Tyyliin "jos tapaisin suuresti ihailemani chick lit -kirjailijan X, niin se olisi kyllä hienointa ikinä". Sitten joskus sellaiseen tulee mahdollisuus, bongaa jonkun tapahtuman jostain (kiitos olemassaolostasi Twitter), päättää tehdä villin teon, tuhlaa ne viimeisetkin pennoset ja lennähtää sinne jonnekin tapaamaan sitä elämää ihmeellisempää kirjailijaa ja huomaa että se on ihan tavallinen kuolevainen olento, ihan samanlainen kuin me kaikki muutkin.

Sen jälkeen on joko kauhean onnellinen, että meni, tai sitten hermoilee siellä tilaisuudessa niin että ne viimeisetkin rauhallisuuden rippeet katoavat, sählää niin, että kirjailijan edestä putoavat ne viimeisetkin kirjapinot, puhuu ihmisten kanssa käsittämättömiä, toivoo lopulta voivansa vain kadota maan alle ja häpeää olemassaoloaan vielä kotiin palattuaankin. Mutta koska ihminen tunnetusti katuu aina enemmän asioita jotka teki,kuin niitä, jotka jätti tekemättä, jälkeenpäin on kuitenkin onnellinen, että meni.

Niih. Noh, nyt niitä kaduttuja asioita onkin sitten kertynyt kuluneina viikkoina ihan enemmän kuin tarpeeksi. Miksi? No ihan kuulkaas omasta syystä. Jos nyt unohdetaan sellainen pieni asia kuin raha, niin tämä kaikki kaatui kirjabloggaajan omaan hermoiluun ja jännittämiseen.

Oletko koskaan ihaillut näin aikuisiällä ketään niin, että kyseisen henkilön tapaaminen tuntuisi vaikka tältä: "IIIIIIIIIK!!! MÄ TAPAAN SEN!!! IHAN OIKEASTI!!! IIIIIIIIIK!"

Myönnän avoimesti, että koska olen mitä ilmeisemmin henkisesti teini, minulla tällaisia kirjailijoita, näyttelijöitä ja muusikoita on liuta, mutta yksi heistä on selkeästi ylitse muiden. Ehkä arvannet, että hän on Marian Keyes. (Ja jos mietit mistä tiedän olevani henkisesti teini, niin sanomalehdessä kerrottiin niin. Kas kun Jojo Moyesin romaania Kerro minulle jotain hyvää ahmivat kuulemma teinit Suomessakin. Että asiasta on siis todisteita ihan mustaa valkoisella. Jojo Moyes muuten kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka myös haluaisin tavata.)

NOH. Viime viikolla OLISIN VOINUT ostaa lipun ihan huipputapahtumaan. Ei se mitään, että se järjestettiin Dublinissa. Olisin sitten elänyt vedellä ja leivällä vähän aikaa. Mieskin olisi. Tilaisuuden tuottokin olisi mennyt hyvään asiaan, eli Amnestylle. Mutta kas, koska en ole mljonääri ja töitäkin pitää tehdä, olisin voinut yöpyä siellä vain yhden yön. Kyselin lähes jokaikiseltä ihmiseltä kavereista kampaajaan olenko täysin kajahtanut, jos lähden yhdeksi yöksi Dubliniin, kun minulla olisi vihdoin ja viimein tilaisuus tavata MARIAN KEYES. Ja miehensä HIMSELF. Jokaikinen ihminen vastasi samoin: "et tietenkään ole, lähde ihmeessä, kadut muuten loppuikäsi." No, tässä minä nyt sitten kadun. 

Toinen kirjailija, jonka olen aina haaveillut tapaavani, on "Himoshoppaajan" luonut Sophie Kinsella. Ette usko, miten monta kertaa olen ollut äärettömän lähellä päästä vihdoin ja viimein johonkin tilaisuuteen, kerran jopa bloggaajatapaamiseen, jossa hän olisi ollut. Mutta ei. Joko olen panikoitunut viime hetkellä, tai sitten - kuten tuon bloggaajatapaamisen kohdalla, joka olisi ollut Tanskassa - se oli tarkoitettu vain tanskalaisille, eivätkä tilaisuuden järjestäjät suostuneet joustamaan asiasta milliäkään. Eivät edes Kinsellan kustantajan pyynnöstä.

NOH. Nyt Kinsella olisi - tadaa - ylihuomenna jollain kirjafestareilla Englannissa jossain pikkupaikassa. Kuulin tästä eilen. Että en ehkä tästä lentele nyt viime hetken superkalliilla lennoilla yhtikäs mhinkään.

Juupa joo. Koska kirjabloggaajalla on kirjailijoiden lisäksi myös ihailtuja muusikkoja, menin yhtä sekaisin kuin kaikki muutkin fanit koko Euroopassa tiedosta, että Bruce Springsteen pitää upean omaelämäkertansa tiimoilta signeeraustilaisuuden maanantaina Lontoossa. Meidän taloudessamme asustaa kaksi Bruce-fania, mutta kas, Waterstones-kirjakauppa oli asettanut lippujen ostamiselle kivan pienen ehdon: yksi ihminen saa ostaa vain yhden lipun. Oikeasti. Oikeasti!!!! Liput tulivat myyntiin eilen illalla.

NOH. On sanomattakin selvää, että lipunmyyntijärjestelmä kaatui parin minuutin sisällä. Sitten se saatiin jotenkin kuntoon. Sitten se kaatui taas. Jossain vaiheessa pääsi jo jonoon, sitten jono pysäytettiin, sitten se käynnistyi uudestaan ja niin edespäin. Oli harvinaisen kiva fiilis seurata pikkuista ukkelia, joka välillä käveli, välillä pysähtyi, sitten köpötteli pari askelta taas. 

Kuin ihmeen kautta pääsin kuitenkin ikivanhalla läppärillämme lopulta läpi, ja sain ostettua sen luvatun yhden lipun. Ostin sen miehelle, koska hän on minua vielä paljon suurempi Bruce-fani. Kerrottakoon, että mies yritti koko tämän ajan tietysti päästä älypuhelimella läpi ostamaan minulle lippua. Mutta voi. Jonotussysteemi pysäytettiin taas ja ruudulla näkyvä pikku-ukkeli pysähtyi taas. Sitten se eteni taas pari askelta. Samaan aikaan yritin tietysti itse päästä uudestaan läpi läppärillä. Kunnes pikku-ukkelin alle ilmestyi kammottava teksti: tilaisuus on loppuunmyyty. Vaikka se ukkeli köpötteli edelleen! Hitaasti mutta köpötti kuitenkin. Twitter täyttyi vihaisista kommenteista. 

On vaan ihan käsittämättömän vaikeaa tajuta, miksei yksi ihminen saa ostaa edes kahta lippua kerralla. Nyt kävi niin, että monet saivat liput esim. lapselleen, mutta eivät itselleen, tai itselleen mutta eivät puolisolleen ja niin edespäin. Monet napisivat, että eivät mene ilman toista osapuolta. Niih. Mutta kas, lippuihin sisältyi vielä sekin kiva ehto, että niitä ei voi palauttaa saati vaihtaa toisen henkilön nimelle. Näin ollen tulee siis olemaan useita Bruce-faneja, jotka olisivat voineet lunastaa nämä nyt täysin käyttämättä jäävät liput. Järki?

Ottaa ihan suunnattomasti päähän, mutta minkäs teet. Tiistaiturhautumiseni oli tuikitäydellinen, kun eilen ilmestynyttä uusinta Bridget Jones -kirjaa (Bridget Jones's Baby: The Diaries) ei löytynyt pääkaupunkiseudulta MISTÄÄN. Että sellainen bestseller kirjakauppiaiden näkökulmasta, näemmä. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Share

Ladataan...

Mies kävelee köyden varassa seinää pitkin alaspäin. Vaakatasossa, kasvot lattiaa kohti. Eikä siinä kaikki. Lisäksi hän laulaa - ooppera-aariaa! Hetken aikaa en meinaa uskoa silmiäni, mutta uskottava se on. Kunnioitukseni huippubaritoni Ville Rusasta kohtaan kasvaa entisestään, sillä hän yhdistää kaksi äärettömän vaativaa taitoa - abseilaamisen ja oopperalaulun - ikään kuin se ei olisi vaiva eikä mikään. Kaiken kukkuraksi perille päästyään hän ei suinkaan mätkähdä lattialle ja jää siihen makaamaan loppuesityksen ajaksi, kuten jollekin hieman tavallisemmalle kuolevaiselle saattaisi käydä, vaan jatkaa matkaansa saman tien oopperan lavalle - edelleen vaivattomasti laulaen. Istun Circoperan ensi-illassa, enkä voi uskoa, että näin oikein. Olen mykkänä ihastuksesta.

Totta puhuen olen ollut sitä jo siitä hetkestä alkaen, kun astuin oopperan aulaan ja näin siellä "Viettelyksen vaunun". Siinä myydään kaikkea ihanaa pikkuherkuista ooppera- ja balettiaiheisiin tuotteisiin, kuten pastillirasioihin, CD-levyihin, kirjoihin ja aivan ihanaan Liisa ihmemaassa -muistivihkoon. (Shoppailuhulluille vinkkinä kerrottakoon, että oopperan kauppa on myös ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.)

Jatkamme matkaa lämpiöön, jossa tuoksuu popcorn. Eikä vain tuoksu, vaan sitä myös myydään. Kyllä, oopperassa myydään popcornia, joka vieläpä valmistetaan pienessä kojussa paikan päällä! Hattaraakin on saatavilla. Vaaleansinistä, vaaleanpunaista ja valkoista hattaraa ihanissa pienissä kipoissa. Päätämme herkutella väliajalla. Silloin toteamme, että popcornin syömisestä oopperassa tulee vähän syyllinen olo. Vähän niin kuin olisi elokuvanäytöksessä se pahin kälättäjä. (Emme me niitä popcorneja sentään oopperasaliin vie. Ehdin nielaista viimeisen juuri ennen kuin väliaika päättyy.)

Niin kuin jo monessa paikassa on kirjoitettu, Circopera yhdistää nimensä mukaisesti oopperan ja sirkuksen. Suurimman osan sirkustempuista esittävät sirkusalan ammattilaiset. Temput ovat jännittäviä, hauskoja, kauniita ja koskettavia. Niiden aikana kuullaan tunnettuja oopperakappaleita, joita Kansallisoopperan loistavat solistit, kuoro ja orkesteri esittävät.

Ensi-illassa yleisö tuntui haltioituvan erityisesti "kuolemanpyörässä" taituroivan Gengis van Goolin henkeäsalpaavasta esityksestä. Huikea se onkin, mutta koska kärsin auttamattomasta korkeanpaikankammosta, minun on pakko sulkea välillä silmät. Silloin saankin oivan tilaisuuden keskittyä täysin musiikkiin. (Salainen toive oopperalle: voisikohan Circoperan upeasti esitetystä hittikimarasta julkaista CD:n?)

Vaikka sirkustaiteilijoiden esitykset ovat hienoja, itseeni suurimman vaikutuksen tekevät kuitenkin ne sirkustemput, joita esittävät oopperan omat artistit. Sirkustaiteilijat kun ovat alansa ammattilaisia. Oopperalaulajat -ja muusikot ovat puolestaan oopperan ammattilaisia. Vaatii siis varmasti aikamoista uskallusta yhdistää vaativa oopperalaulaminen (ja soittaminen) sirkustemppuun! Mutta niin vain Ville Rusanen tepastelee seinää alas kuin olisi tehnyt sitä koko ikänsä, sopraano Hanna Rantala keinuu katon rajassa laulaen samalla kuin enkeli - ja huipputenori Mika Pohjonen luikauttaa aarian käsillään seisten. Kyllä vain, "Kaikki onnistuu, kun oikein yrittää ja on terävä pää!"  

Kun esitys päättyy, yleisö palkitsee esiintyjät huikein aplodein ja seisomaan nousten. 

Naulakolle kävellessämme kuulen pikkupojan sanovan: "Parasta ikinä". 

 

Share

Ladataan...

Minä yritin. Minä ihan oikeasti yritin. Mutta kun ei, niin ei.

En oikein vieläkään ole ihan varma mikä suhteessamme meni pieleen.

Rakastuin ehkä liian pian. Ensisilmäyksellä. Ja kun ei toista vielä tunne, ihastuu oikeastaan pelkän ulkonäön perusteella, Niin kai siinä sitten kävi. Mutta kun ulkonäkö on tällainen, miten olisin voinut olla ihastumatta?

 

kuva: irisihmemaassa

Hetken aikaa uskoin löytäneeni elämäni rakkauden. Uskoin, että kyllä toisen voi oppia tuntemaan pelkän ulkonäön perusteella.

Mutta niin surulliselta kuin se tuntuukin, meillä ei ollutkaan riittävästi yhteistä. Emme löytäneet yhteistä kieltä. Älkää ymmärtäkö väärin, kumppanini oli taitava tarinankertoja ja sujuva sanankäyttäjä. Jostain syystä ne tarinat eivät vain vedonneet minuun. Enkä oikein vieläkään ymmärrä miksi. Toki pienet ranskankielen virheet hieman ärsyttivät, mutta non, ei se siitäkään johtunut. 

On kai tyydyttävä maailman kliseisempään lauseseen: "olimme liian erilaisia".

Lopulta kasvoimme niin erillemme, että minun oli lopetettava lupaavasti alkanut suhteemme kertalaakista. 

Hetken aikaa se tuntui kamalalta. Tuntui, ettei näin voi tehdä. Että on yritettävä vielä kerran. Sitten tajusin, että päätökseni oli oikea meidän molempien kannalta. Kumppanillani on ja tulee takuuvarmasti tulevaisuudesssakin olemaan tuhansia ihailijoita, joten ei tässä sydämiä särkynyt.

Niinpä päätin itsekin olla masentumatta. Maalasin kynteni punaisella, suihkautin ranteisiini hajuvettä, johon Marilyn Monroe tapasi pukeutua yöksi (itse tarvitsen kyllä pyjaman) ja haaveilin Pariisista.

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta (Otava, 2016). Suom. Katriina Huttunen.

Pikkumusta on fiktiivinen tarina Coco Chanelista. Sinänsä oiva idea, koska muotisuunnittelija on itsekin kertonut elämästään tuhansia erilaisia versioita. Jos siis olet sekä Chanelin että historiallisen romaanin ystävä, tämä kirja voisi hyvinkin vedota sinuun.

 

Jos kirjabloggaaja voittaa joskus lotossa, hän saattaa ehkä ostaa Chanelilta huulipunien ja kynsilakkojen lisäksi myös muutaman käsilaukun. Ja kenkiä. Tai sitten hän vain painelee suoraan kirjakauppoihin ja tuhlaa rahansa siellä. Saapi nähdä. Siis sitten kun se lottovoitto tulee.

Coco Chanelilla ja kirjabloggaajalla on yhteinen lempikahvila, Angelina Rue de Rivolilla. 

 

 

 

 

 

Share

Pages