Alexander McCall Smith: The Forever Girl - kaihoisa rakkaustarina vai omituinen sillisalaatti?

Veikkaisin, että kirjailija Alexander McCall Smithin kirjat jakavat lukijat melko lailla kahteen ryhmään. Kirjailijan verkkainen tyyli vie joko täysin mukanaan - tai sitten sen pariin nukahtaa. 

Tunnustan oitis, etten ole lukenut yhtäkään Mma Ramotswea kokonaan. Kirjailijan tuotanto kuitenkin kiehtoo, erityisesti sen jälkeen kun kävin kuuntelemassa häntä viime kesänä Edinburghin kirjafestivaaleilla. Mies vaikutti niin mainiolta tyypiltä, että halusin perehtyä hänen kirjoihinsa uinumisen uhallakin. 

Yöpöydälläni on jo pitkään odottanut McCall Smithin teos nimeltä The Forever Girl. Olen aloittanut sen lukemisen muutamaankin otteeseen, mutta ei siitä mitään tullut. Viimeisimmän yrityksen jälkeen (en päässyt toista sivua pidemmälle, mutta hyvät unet sain), olin jo päätymässsä lopputulokseen, ettei meitä nyt vain kertakaikkisesti oltu tarkoitettu toisillemme.

Mutta sitten tapahtui jotain kummallista. Jostain syystä päätiin antaa suhteellemme vielä yhden tilaisuuden - ja voi, minkälainen suhde siitä koituikaan! Sillä yhtäkkiä tuo teksti - jonka ääreen olin nukahtanut niin monta kertaa aiemmin - tempaisikin minut täysin mukanaan, enkä malttanut päästää kirjaa käsistäni ennen kuin olin päässyt sen viimeiselle sivulle asti.

The Forever Girl on kaihoisa tarina yksipuolisesta rakkaudesta. Cayman-saarilla asuva Clover on ollut koko ikänsä rakastunut parhaaseen ystäväänsä Jamesiin. Kun he muuttavat saarelta Britanniaan opiskelemaan, Clover pelkää menettäneensä Jamesin ikiajoiksi. Hän näkee Jamesia yhä harvemmin, mutta ei pysty unohtamaan tätä, vaikka haluaisikin jatkaa omaa elämäänsä. Kun Clover sitten aloittaa yliopisto-opinnot Edinburghissa, hän pelkää menettäneensä ystävänsä ikiajoiksi. Kunnes eräänä päivänä hänen vastaansa kävelee kukas muu kuin James - ja (Cloverin) vanhat tunteet heräävät taas. 

Kirjan kerrontatyyli on ihana, melankolinen, kaunis, filosofoiva, surumielinen. Kunnes päästäään kirjan toiseksi viimeiseen lukuun, jossa tapahtuu jotain hyvin, hyvin kummallista. Tuntuu kuin kirjailija olisi yhtäkkiä unohtanut minkä tyyppistä tarinaa olikaan kirjoittamassa. Yks kaks tarina saa farssin piirteitä  - erittäin hupaisia, juu - mutta... ehkä ne olisi voinut jättää johonkin toiseen kirjaan? Nyt kokonaisuus kärsii, etenkin kun heti seuraavassa, eli kirjan viimeisessä luvussa hypätään jo lähes kioskiromantiikan puolelle. Plääh. Harmi, että todella hieno kirja kärsii lässähtävästä lopusta. Ehkä kirjailijalle tuli kiire kirjoittamaan seuraavaa Mma Ramotswea? 

Tässä näyte kirjan alusta:

I have often wondered about the proposition that for each of us there is one great love in our lives, and one only. Even if that is not true - and experience tells most of us it is not - there are those, in legend at least, who believe there is only one person in this world whom they will ever love with all their heart. Tristan persisted in his love of Isolde in spite of everything; Orpheus would  not have risked the Underworld, one imagines, for anyone but Eurydice. Such stories are touching, but the cynic might be forgiven for saying: yes, but what if the person you love does not reciprocate? What if Isolde found somebody she preferred to Tristan, or Eurydice had been indifferent to Orpheus?

Alexander McCall Smith: The Forever Girl (Pantheon, 2014)

 

 

 

Share

Kommentoi