Ladataan...

Synkkä oli sydämeni, kun syöksyin eilen Liken kirjailijatapaamiseen kuuntelemaan Antti Tuomaisen haastattelua. Mielessäni pyöri edellinen kirjailijatapaaminen - Helen Fieldingin lokakuinen signeeraustilaisuus Lontoossa -  jossa olin säheltänyt niin, että  neuletakin nappikin lensi touhottaessa Charing Cross Roadille... Sanotaan, ettei salama iske koskaan kahdesti samaan paikkaan. Ehkä sama pätee säheltämiseen ja kirjailijatapaamiseen?

Ilta ei alkanut lupaavasti. Olin - jälleen - maijamyöhäisenä matkassa. Miksi aina pitää lähteä viime tingassa? Miksi? Missä vaatteet? Mitä syödä viime tingassa? Missä hajuvesi, apua, missä hajuvesi? Jostain syystä näistä asioista piti vielä huutaa naama punaisena miehelleni, ikään kuin tämä toimenpide jotenkin jouduttaisi lähtöä ja etenkin rauhoittaisi sekä omaa että toisen oloa...

Ainoa hajuvesi, jonka löydän on Diorin Hypnotic Poison. Uuh. Noh, ehkä se sopii dekkari-iltaan? Pahaksi onneksi hajuvesi kaatuu käsilleni. Yritän huuhdella sitä tiskialtaan yllä, jossa lojuu puinen kaulin. Kuvittelen, miten hajuvesi imeytyy kaulimen syövereihin. Tervetuloa, ruokamyrkytys?

Ryntään ratikkaan, jossa vanhempi nainen istuu puoliksi syliini. Yritän hivuttautua vaivihkaa alta pois. Ei onnistu. Siinä me sitten istumme reisi reiden päällä, läheisemmissä tunnelmissa kuin ventovieraat keskimäärin. Nainen jää Forumin kohdalla pois. Jalkani on hikinen.

Saavun Otavan kirjakauppaan viime tingassa. Ovessa on ilmoitus opettajatapaamisesta. Mietin olenko tullut väärään paikkaan. Tunnen miten käteni alkavat täristä jännityksestä. Ei auta, sisään on mentävä, olen jo myöhässä. Haa, tarjolla on valkoviiniglögiä. Se varmaan rauhoittaa. Siemaisen sen alas niin nopeasti kuin pystyn. Pahus, kädet tärisevät edelleen. 

Haastattelu alkaa. Ainakin olen oikeassa paikassa, Antti Tuomainen kertoo uusimmasta kirjastaan Synkkä niin kuin sydämeni. Suurin osa paikallaolijoista on opettajia, mutta on joukossa muutama bloggaajakin. Haastattelija pyytää yleisöltä kysymyksiä. On vaikea keksiä mitään järkevää kysyttävää, kun jännittäminen vie suurimman osan keskittymiskyvystä, enkä ole lukenut Antin kirjaa... 

Sitten haastattelija ja kirjailija ryhtyvät keskustelemaan nuorkirjallisuudesta. Mietin kuumeisesti mikä on tämä erikoinen kirjallisuuden laji, josta en ole aiemmin kuullut sanaakaan.Onko se vähän aikaa sitten kirjoitettua kirjallisuutta? Nuorisokirjallisuutta? Nuorgammilaista kirjallisuutta? Kun olen päätynyt pohdinnoissani siihen, että se on todennäköisesti nuorten kirjoittamaa rikoskirjallisuutta, kuulen kirjailijan mainitsevan Raymond Chandlerin. Silloin tajuan. He puhuvatkin noir-kirjallisuudesta! Luojan kiitos, etten sanonut mitään. 

Kirjailija puhuu mielenkiintoisia, kertoo siitä, miten on aina tuntenut intohimoa kirjoittamista kohtaan, ja miten kirjoittaminen ei ole koskaan ollut hänelle harrastus, vaan yhtä tärkeä osa elämää kuin hengittäminen. "Enhän minä harrasta hengittämistäkään", Tuomainen toteaa. Hienosti sanottu, vai mitä?

Moni kirjabloggaaja voi varmasti samaistua myös kirjailijan lukutottumuksiin. Tuomainen kertoo sänkynsä vieressä olevista lukuisista kirjapinoista, joista hän valitsee iltaisin mielialaansa sopivan kirjan. Kuluneen kuukauden sisällä kirjailija on lukenut muun muassa Joyce Carol Oatesin, Kjell Westön ja Tommi Liimattaan teoksia.

Haastattelun lopuksi tarjoutuu tilaisuus pyytää kirjailijalta signeeraus kirjaan. Kun tulee minun vuoroni, edessäni ollut henkilö vie kynän mukanaan. Kaivelen hysteerisenä laukkuani. Löydy, kynä! 

Tässä se nyt sitten tarjoutuu taas, ainutkertainen tilaisuus kysyä arvostetulta kirjailijalta aivan mitä vain blogia varten. Tilaisuus kommentoida haastattelua, sanoa jotain järkevää. Ja sitten minä sanon. "Oli mielenkiintoista." Niin minä sanon. Torveloimman kommentin ehkä koskaan. Nolottaa niin, että kiitän ja poistun pikaisesti paikalta.

Ulos astuessani napitan takkini. Nappi lentää keskelle Uudenmaankadun liikennettä.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni. Like 2013

(Postaus kirjasta tulee heti kun saan kirjan loppuun.)

Liken Nora Varjama haastattelee Antti Tuomaista Otavan kirjakaupassa 28.11.2013. Kuva: irisihmemaassa

Share

Ladataan...

Rakastatko ysärinostalgiaa? Oliko sinulla Filofax-kalenteri? Menetitkö hermosi puhelinvastaajan kanssa? (Siis sen, jossa oli C-kasetti ja alle minuutti aikaa jättää viesti...;)). Kun unelmiesi miehen piti soittaa, liimauduitko lankapuhelimen viereen ja kokeilit sitten miljoona kertaa, että luuri on varmasti paikoillaan

Jos vastaus yhteenkään näistä kysymyksistä on kyllä, suosittelen sinulle lämpimästi Lauren Grahamin kirjaa Someday, Someday, Maybe.

Kirja tapahtuu vuonna 1995 ja kertoo siitä ihanasta ikäkaudesta, jolloin kaikki tuntui samaan aikaan sekä mahdolliselta että mahdottomalta. Graham kuvaa aidosti näyttelijänurasta haaveilevan Frannyn koettelemuksia New Yorkissa. Kirjaa elävöittävät Frannyn Filofaxista napatut aukeamat, jotka ovat täynnä juuri sellaisia hupaisia merkintöjä, joita varmasti itse kukin on tehnyt (hymiöt, hassut piirrokset, omat nimmarit, "leffassa x:n kanssa", perässä miljoona huutomerkkiä... Kuulostaako tutulta?)

Lauren Graham on tähän asti ollut tutumpi näyttelijänä kuin kirjailijana. Hän on Gilmore Girlsin Lorelei ja Samaa sukua -sarjan Sarah Braverman. Esikoisteos Someday, Someday, Maybe kuvaa niin elävästi nuoruutta, New Yorkia ja näyttelijänopintoja, että jatkoa toivon kovasti! Kirja on hauska, lämmin, koskettava ja aito. Mitä enempää voi kirjalta odottaa? 

Suosittelen tätä kirjaa sinulle erityisesti jos:

  • olet joskus kehunut harvinaisen pahaa kahvia / huonoa musiikkia / kökköä elokuvaa vain tehdäksesi johonkin ääliöön vaikutuksen ja tajunnut vasta myöhemmin, että se oikea on jossain ihan muualla (ja arvostaa hyviä elokuvia, kaakaota ja pullaa...). 
  • rakastat Brooklynia 
  • sinulla on ongelmia kiharien hiusten kanssa ja on lohduttavaa kuulla, että muillakin on
  • olet asunut New Yorkissa tai rakastat kaupunkia muista syistä
  • viikonloppu kirjojen parissa olisi sinunkin mielestäsi aivan huikean ihana tapa viettää aikaa
  • pidät Lauren Grahamista
  • haluat lukea hauskan ja uskottavan kirjan, jossa on aitoja hahmoja

Kuuntele myös Lauren Grahamin lukema näyte:

P.S. Juoru, juoru... Tiesitkö, että Lauren Graham seurustelee "telkkariveljensä", eli Peter Krausen kanssa? ;)

Share

Ladataan...

Koira vai kihlasormus? Näin kiperää kysymystä joutuu pohtimaan kodittomista koirista huolehtiva Lara Madigan, kun unelmien poikaystävä Evan paljastuu yllättäen kaikkea muuta kuin koirien ystäväksi, naisen mastiffin tuhottua puoli asuntoa.

Amerikkalaisen Beth Kendrickin The Lucky Dog Matchmaking Service on taattua dog chick litiä (dog litiä?), eli lämminhenkistä ja hauskaa kirjallisuutta, jossa karvaisilla kavereillamme on merkittävä rooli. Kirjan haukahtelevia hurmureita ovat muun muassa arvonsa tunteva Shih Tzu Mullet sekä neuroottisuuteen taipuvainen villakoira Zsa Zsa.

Kirja onnistui myös yllättämään raikkaudellaan. Jane Austen -viittaukset ovat chick litissä pikemminkin sääntö kuin poikkeus, mutta oletteko aiemmin kuulleet Jane Austen -koiraviittauksista? 

Ruth Kendrick oli itselleni uusi tuttavuus, josta pidin kovasti. Kirja oli hauskaa ja viihdyttävää luettavaa, jonka parasta antia olivat vastustamattoman hurmaavat koirahahmot. Vuh! 

 

Share

Ladataan...

Ottaako sinua joskus päähän, kun junassa tai bussissa viereesi tulee joku istumaan?

Kun sinun pitää jäädä pois, vilkaisetko merkitsevästi käytävälle päin, ettei vain tarvitsisi sanoa mitään?

Koostuuko taksissa small talkisi siitä, että kysyt kuskilta onko kiirettä pitänyt ja tuijotat loppumatkan vaivaantuneena ikkunasta ulos, toivoen, ettei vain tarvitsi enää sanoa mitään? 

Kehutko kampaajalle pieleen mennyttä kampausta, vaikka todellisuudessa inhoat sitä? 

Saatat olla sisäisesti britti. 

Toimittaja Rob Temple on koonnut kirjaan Very British Problems - Making Life Awkward for Ourselves, One Rainy Day At a Time briteille tyypillisiä ongelmia / nolouden aiheita. Hassua vain, että kovin monet näistä kommelluksista kuulostavat hyvin, hyvin tutuilta... *nousee junassa erehdyksessä 10 minuuttia ennen asemaa seisomaan, teeskentelee, että näinhän se oli juuri tarkoituskin...

 

                             Puhelinkoppiin jumittunut kuningatar  kuva: irisihmemaassa

 

Rob Temple: Very British Problems - Making life awkward for ourselves, one rainy day at a time (Sphere, 2013)

Share

Ladataan...

Muutama päivä sitten Lilyn toimitus kyseli, mikä on ikimuistoisin työpaikkasi. Minulle se on kirjakauppa, jossa työskentelin opiskeluajan. Kokemus oli kaikin puolin avartava, eikä vähiten siksi, että opin siellä paljon ihmisistä. Asiakkaiden kirjo kun oli vähintään yhtä laaja kuin kaupan kirjavalikoima. 

"Minkä kirjan ostaisin vaimolleni lahjaksi?" oli joulun aikaan yleinen kysymys. Kun asiakkaalta yritti kysellä tarkentavia tietoja, kuten vaimon kirjamakua, vastaus kuului "en minä vaan tiedä tiedä, mutta minkä kirjan ostaisin hänelle lahjaksi?" Kun näille asiakkaille sitten suositteli vaikkapa Finlandia-palkittuja tai muita hyviä arvosteluja saaneita ja paljon myyneitä kirjoja, kysymys kuului "niin, mutta tykkäisikö vaimoni siitä?"

Usein kysyttiin myös "kirjaa, josta oli tällä viikolla arvostelu Hesarissa. Vai oliko se viime viikolla? Tässä kuussa kuitenkin. En nyt muista kirjailijaa. Se oli joku nainen. Tai ehkä sittenkin mies."

Kerran eräs turisti punkesi väkisin kassan taakse istumaan, koska hän halusi leputtaa jalkojaan myyjän tuolissa.

Julkisuuden henkilöt olivat tapaus sinänsä. Auta armias, jos et tunnistanut heitä ulkonäöltä. "Ettekö te tiedä kuka minä olen?" on kysymys, jonka kuulin kirjakaupassa luvattoman monta kertaa. Lähes yhtä usein, kuin itseään hyvin tärkeinä pitävien henkilöiden suosiman "Eikö nimi x sano teille mitään?"

Samantapaisia hassuja sattumuksia ja hupaisia kysymyksiä löytyy Jen Campbellin hulvattomasta kirjasta Weird Things Customers Say in Bookshops (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa). Kirjaan on haastateltu kirjakaupan myyjiä eri puolilta Britanniaa. Ja koska kummallisista kysymyksistä ei ole kirjakaupoissa pulaa, kirjaan on ilmestynyt jo jatko-osakin, More Weird Things Customers Say in Bookshops. 

Jen Campbell: Weird Things Customers Say in Bookshops. Constable, 2012.

Share

Pages