Ladataan...

 

Suhde kirjaan on vähän niin kuin ystävyyssuhde: on lapsuudenystäviä, nuoruuden ystäviä, orastavia ystävyysuhteita ja ihan tuoreita tuttavuuksia. 

Uutta kirjaa aloittaessa on jännittävä miettiä millaiseksi suhde tulee muodostumaan: tuleeko meistä pinnallisia hyvän päivän tuttuja, elinikäisiä ystäviä tai kenties jopa sielunkumppaneita?

Erityisen kutkuttavaa on tarttua sellaisen kirjailijan teokseen, josta ei ole koskaan aikaisemmin kuullutkaan. Silloin ilmassa tuntuu pientä varautuneisuutta ja vatsan pohjalla väreilee jännitys...

Tämän kertainen uusi tuttavuuteni on

Hester Browne: The Honeymoon Hotel

Hester Browne oli minulle kirjailijana täysin uusi nimi ja niinpä pohdinkin kuumeisesti seuraavia asioita...

Tulisimmeko olemaan samalla aaltopituudella?

Kirjan kannen perusteella en oikein tiennyt mitä odottaa. Olisiko luvassa chick litiä, romanttista komediaa (kyllä, näissä on vissi ero, chick lit kun ei välttämättä sisällä romanssin romanssia), tai - pahimmassa tapauksessa -  Harlekiini-tyylistä höttöä?

Kävisikö huumorintajumme yksiin?

Kahden ensiksi mainitun tyylilajin ystävä olen, kolmas eli Harlekiini ei puolestaan mene alas edes karamellilaten ja kahvilan makeimman macaron-leivoksen kera. Niinpä kävin vilkaisemassa kirjailijan Twitter-sivut ja totesin seuraavaa: jos kirjailija käyttää profiilikuvanaan Miss Piggyä, voinee olla melko varma, että hänen kirjansakin on silkkaa huumoria. Eikä tarvinnut pettyä! The Honeymoon Hotel tempaisi mukaansa ensisivulta. 

Mistä kertoo?

Rosie McDonald on hienon lontoolaisen Bonneville -hotellin hääsuunnittelija, alansa rautainen ammattilainen, joka ei jätä mitään sattuman (tai morsianten oman valinnan) varaan. Tärkeintä ei ole se, että hääpari saisi unelmiensa hääjuhlan, vaan se, miten parin morsiamen ja tämän äidin toiveet soveltuvat arvokkaan hotellin arvokkaisiin puitteisiin. Rosie seurustelee itsekeskeisen ravintolakriitikko Dominicin kanssa. 

Joe Douglas on hotellin omistajien poika, joka on asunut pitkään Amerikassa. Yllättäen hän palaa kuitenkin takaisin Lontooseen ja töihin Bonnevilleen, jossa omistaja toivoo hänestä itselleen seuraajaa. Joella on kovin erilaiset näkemykset hääsuunnittelusta kuin Rosiella, mies kun uskoo,että ehkäpä niitä morsiamia ja äitien sijasta jopa sulhasiakin kannattaisi kuunnella. Rosie ei myöskään ilahdu Joen amerikkalaistyylisistä "listen to the universe and it will give you the answer" näkemyksistä. 

Bonneville Hotel Niin, harvoinpa olen päässyt esittelemään rakennusta kirjan henkilönä! Tässä tarinassa hotellilla on kuitenkin niin merkittävä rooli, etten malta olla sitä tekemättä. Heti ensi sivuilta alkaen huomasin nimittäin toivovani, että tämä lumoava, Art Deco -henkinen hotelli, Lontoon Green Parkin lähellä sijaitseva "salattu helmi" olisi oikeasti olemassa. Hester Browne kuvaa tätä retrohenkistä rakennusta taiten ja on luonut sille upean menneisyyden, siellä kun ovat hotellin kulta-aikoina yöpyneet niin Grace Kelly, Ava Gardner kuin Frank Sinatrakin. Aikani kun kirjan (brittipainoksen) kantta tuijottelin, tajusin, että hotellin Art Deco -ikkunat esiintyvät siinäkin. Mikä ihana yksityiskohta ja neronleimaus kuvittajalta!

The Bonneville Hotel vilisee hupaisia mutta uskottavia henkilöitä, hauskoja tarinankäänteitä, nokkelia sutkautuksia ja terävää sanailua. 

Kirjan viimeinen luku oli tosin jo hautautua vaaleanpunaiseen hattaraan, mutta sekin oli onneksi kirjoitettu niin pilke silmäkulmassa, että lukija onnistuu välttämään yliannostuksen. 

Voisinko nähdä ystävyytemme syvenevän?

Voi kyllä! Aion ehdottomasti lukea kirjailijan muutkin kirjat, joita hän onkin onneksi kirjoittanut jo ison pinon. Yöpöydälläni odottaa jo The Vintage Girl

Kenelle haluaisin uuden ystäväni tutustuttaa?

Vanhanaikaisen kunnon romantiikan ystäville, tuleville ja menneille morsiamille, terävän sanailun ja brittihuumorin ystäville. 

Suosittelen

lukuhetken pariksi lasillista vaaleanpunaista kuohuviinia ja tummaa suklaakakkua (noh, palanenkin käy).

 

"Eat the cake, you'll feel better", she said, and as ever, she was right. My fork hit a thick stratum of Italian meringue buttercream and the world tilted back onto its axis."

Hester Browne: The Honeymoon Hotel 

 

 

Ladataan...

Miltä kuulostaisi suklainen kukkaruukku, kakusta ja kekseistä  valmistettu puutarha aita ja sitä koristamassa sokerimassasta valmistetut kukat? Sitä minäkin, liian ihanalta ollakseen totta!

Eilen kirjan ja ruusun päivänä tämä oli kuitenkin täyttä totta, kun Lontoon Russell Square muuttui syötäväksi puutarhaksi huippusuositun brittiläisen chick lit -kirjailija Carole Matthewsin kirjan Cake Shop in the Garden julkkareiden kunniaksi. 

Puutarhassa kaikki oli syötävää kakkumultaa, aidanlaastia (Nutellaa!), askelkiviä (Battenberg-kakkua!), kukkia, perhosia, ampiaisia, lippukoristeita, lintuallasta ja suklaisia mukulakiviä myöten! Tämä ihanuus ei ollut suinkaan vain kaukaa ihasteltavana, vaan paikalle saapuneet saivat ahtaa herkkuja suuhunsa niin paljon kuin suinkin jaksoivat.

Tilaisuutta varten oli valmistettu muun muassa 250 syötävää kukkaa ja 1300 hedelmäkakku"tiiliskiveä". Syötävän puutarhan leipomiseen ja pystyttämiseen kului yhteensä 450 tuntia. Sen suunnitteli arvostettu kondiittori Rosalind Miller, joka on aiemmin loihtinut upeita kakkuluomuksia muun muassa Blenheiminin palatsiin, huippuhotelleihin kuten Ritziin ja Goringiin sekä monille julkisuuden henkilöille. 

 

Kirjailija oli paikalla signeeraamassa kirjaansa. Faneja oli kehotettu tuomaan itse leipomiaan kakkuja mukaan, sillä sellaista vastaan sai uunituoreen kirjan ilmaiseksi!

Tapahtuman jälkeen Carole Matthews vastasi Twitterissä fanien kysymyksiin (siis meidänkin, jotka emme päässeet paikalle, koska asumme valitettavasti ihan liian kaukana *sigh). Kirjailijalta kysyttiin muun muassa miten paljon kakkua hän on ehtinyt puutarhassa tilaisuuden aikana syödä. (Ei kuulemma yhtään, koska oli jäänyt suustaan kiinni niin monen ihmisen kanssa). 

 

 

Tiesitkö, että Carole Matthews on ollut nuoresta tytöstä itsekin innokas leipoja ja fanittaa suuresti Koko Britannia leipoo -ohjelmaa? Kilpailun tuomari Mary Berry on puolestaan kertonut olevansa "koukussa" kirjailijan kirjoihin, joten ihailu on molemmin puolista. 

Kuvat: Little,Brown

 

Ladataan...

On harmitellut koko aamun niin ankarasti, että piti vähän aikaa puhallella höyryjä, etten vallan pilaisi teidänkin päiväänne. Mikä minua sitten näin suunnattomasti potuttaa? Noh, asia nimeltä nettikilpailut. Tarkemmin sanottuna ne, joissa voi voittaa palkinnoksi kirjan. Vielä tarkemmin sanottuna kustantajien - tässä tapauksessa brittikustantajien - kilpailut. Ja niistä ne, jotka ovat  - tadaa - avoinna vain briteille. *savu alkaa taas tulla korvista, yrittää rauhoittua*.

Oletteko te törmänneet tähän? Facebookissa, Twitterissä, GoodReadsin tai kustantamon omilla sivuilla vaikkapa? Ihaniin, houkutteleviin kilpailuihin, joissa palkintona on joku suuresti himoitsemasi kirja ja sitten tittididii, juuri kun olet täyttämässä kilpailulomaketta, jostain pläjähtää silmiesi eteen teksti 'for UK residents only'.

Sitä vaan, että... miksi? Juu postikulut. Juu. Mutta kun ei se nyt tänä päivänä ihan selitykseksi riitä. Arvotut / palkintona olevat kirjat kun ovat yleensä pehmeäkantisia, niin ei niille edes maailman toiselle puolelle kovin paljoa postimaksua synny. Ja jos syntyy, niin aina on olemassa vaihtoehto nimeltä e-kirja. Sitä nyt ei ihan tosissaankaan voi kukaan liian kalliiksi väittää. Sitäpaitsi: tavan takaa törmään kilpailujen yhteydessä kommentteihin, joissa muualla kuin Britanniassa asuvat tarjoutuvat maksamaan postikulut itse. Mutta kuitenkin: ei kai minkään kustantamon budjetti nyt sentään yhden kirjan postikuluihin kaadu???

Kun sitten tiedustelin asiaa eräältä brittikustantamolta, jonka järjestämään arvontaan olisin Todella Kovasti Halunnut Osallistua, vastaus oli tämä: 'Me olemme brittikustantamo, joten kilpailumme ovat vain briteille'. Täh?

Syy ei siis - tällä kertaa - ollutkaan postikulut, vaan kansallisuus.

Samaa logiikkaa käyttäen voisi ajatella, että kyseisen kustantamon kirjoja saavat lukeakin vain britit. Että älkää hei missään tapauksessa ostako kirjojamme te ulkomaalaiset! Ei niitä kannata kääntääkään, kun me olemme brittejä ja nämä kirjat on tarkoitettu vain briteille. Haloo? Olisipa mielenkiintoista tietää, mitä kustantamon kirjailijat tästä ajattelevat. Jos olisin kirjailija, itse ainakin toivoisin, että kirjojani luettaisiin kaikkialla. Maailman kauimmaisessa kolkassakin. Jossain autiolla saarellakin. (Että Tom Hanksillakin olisi sitä amerikkalaista jalkapalloa mieluumin ollut seuranaan minun kirjoittamani kirja.)

Minulle tämän suuresti himoitsemani kirjan kohdalla käy nyt näin: typerän kustantamon typerän mielipiteen takia se jää hyllylle. 

Erikoista onkin se, että kaikki brittikustantamot eivät näin kuitenkaan toimi. Yllämainitun kustantajan selitys ei siis päde. Muutama harva kun pitää kilpailunsa auki kaikille. Muutama harva ilahtuu myös meidän kummallisten ulkomaalaisten mielipiteistä. Ja muutama ihana kirjaillija arvostaa myös ulkomaalaisia bloggaajiaan niin kovasti, että antavat heidänkin toimia "esilukijoina" vasta kustantamoon menossa oleville kirjoilleen. (Ilmaistyövoimaa? Ehkä. Mutta bloggaajalle tosi hienoa kokemusta yhtä kaikki). Siitä lisää myöhemmin. Mutta kovin harvinaista tällainen on.

*puhinaa, ärtymystä, yrittää löytää kustantamon selityksestä jotain järkeä, ärtyy silti*

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

Viimeisen vuoden ajan olen vältellyt kirjoja, joissa käsitellään läheisen kuolemaa. Syy lienee itsestään selvä. Aihepiiri on liian arka ja tuore. Sydän on vielä ihan rikki. 

Niinpä Otavan arvostelukappaleena lähettämä, Taina Latvalan uunituore novellikokelma Ennen kuin kaikki muuttuu oli minulle todella kova pala. Siinä kun heti ensimmäisessä novellissa kerrotaan isän kuolemasta. Päätin tallettaa kirjan hyllyyn, jonnekin takariviin, sydämen eheytymistä odottamaan. Ehkei niin kävisi koskaan.

Joku kirjassa kuitenkin veti puoleensa. Ehkä se oli kansi, jossa tyttö ikään kuin juoksee kirjan sisälle. Lukijan ei auta muu kuin juosta perässä, ottamaan selvää, mistä novellikokoelmassa on kyse. Tai kenties tyttö kirjan kannessa on lukija itse.

Siltä ainakin tuntui, kun luin novellia Italialainen ystävä. Lukukokemus oli vähintäänkin hämmentävä. Tajusin nimittäin novellin käsittelevän paitsi Edinburghia ja italialaista katusoittajaa, myös asuntoa, jossa asustelin kaupungissa jonkin aikaa itse viime kesänä. Hetken aikaa tuntui siltä kuin olisin hypännyt keskelle satua Kultakutri ja kolme karhua. Hetken aikaa tuntui kuin olisin ollut tuossa ihanassa kaupungissa taas.

Isän menetys on kirjassa niin määräävä teema, että sydäntä puristi lukiessa välillä niin ettei meinannut henki kulkea. Välillä huomasin kuitenkin nauravani myös ääneen. Tässä ote luvusta 'Onnistuneen kampaajakäynnin jälkeen':

Edellisessä elämässään hän oli hiiri, nyt hänestä on tullut leijona, kukaan ei voi enää hämätä häntä myrkytetyllä juustolla. Häntä ihaillaan ja pelätään, hän ylittää suojatien pää pystyssä ja kävelee päin punaisia. Hän uskoo autojen pysähtyvän hänen takiaan, ja niin ne pysähtyvätkin - äkkiä jarruttaen.

Ennen kuin huomasinkaan, olin lukaissut lähes koko kirjan. 

Ja sitten minä luin kirjan viimeisen luvun ja sen viimeiset sanat. Ja sitten minä itkin.

*

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava, 2015)

Ennen kuin kaikki muuttuu on kertomuskokoelma aikuiseksi kasvamisen vaikeudesta, kohtaamisista, jotka jättävät jälkensä ja hetkistä, joiden jälkeen mikään ei ole enää ennallaan. 

Pages