Ladataan...

Kaikille Himoshoppaaja-kirjojen ystäville koitti pari päivää sitten varsinainen riemuhetki. Sophie Kinsella julkaisi silloin paitsi syksyllä ilmestyvän opuksensa britti- ja jenkkikannet, kertoi myös julkaisupäivän aikuistuneen - ei kuin aikaistuneen - hieman!! *miettii pitäisikö itse aikuistua, toteaa ettei se ole tarpeellista*

Shopaholic to the Rescue ilmestyy uusimman tiedon mukaan nyt siis jo 22. lokakuuta! *laskee malttamattomana päiviä* Jenkkiversio ilmestyy muutamaa päivää myöhemmmin, eli 27. lokakuuta.

Britti- ja jenkkimarkkinoille on suunniteltu omat kannet. Kummasta pidät enemmän?

Brittikansi:

Jenkkikansi:

(Minua jotenkin naurattaa tuo jenkkikannen lakoninen kuvaus "a novel".) 

Ladataan...

 

Mietin pitkään, miten aloittaisin tämän kirja-arvostelun. Aloittaisinko pohtimalla ulkosuomalaisten painajaisiksi lähes maassa kuin maassa muodostuvia "roskapäiviä" ? Tiedättehän, niitä viikonpäiviä, jolloin tietynlaiset jätteet kuuluu viedä tietynvärisessä kassissa kadun varteen. Siitä roskakuljetus sitten poimii sen matkaansa - jos poimii. Painajaiseksi tämä muuttuu siinä vaiheessa, jos et ole täysin selvillä siitä, minä viikonpäivänä mitkäkin jätteet kuuluu kadulle viedä. (Jos viet vääränä päivänä väärät roskat, niitä ei poimita mukaan. Silloin roskapussi jätetään syyllistävästi kadunvarteen, eikä sinun auta muu kuin raahata se takaisin kotiin, ja kokeilla jonain toisena roskapäivänä tuuriasi uudelleen. Ehkä silloin onnistaa, ehkä ei. Joskus ei onnista koskaan. Olen itse asiassa melko vakuuttunut, että eräs roskapussi, jonka jätin Brysselin kadun varteen toiveikkaasti jokaikisenä roskapäivänä, mutta joka ei koskaan kelvannut matkaan mukaan, seisoo siellä syyttävän näköisenä yhä edelleen. 15 vuoden jälkeen.

Toisaalta olisin voinut aloittaa jutun kysymällä esimerkiksi oletko joskus ylittänyt Ranskan ja Sveitsin välisen rajan autolla, ja tuntenut välittömästi hypänneesi keskelle Asterix ja alppikukka -kirjaa? Sveitsin puolella kaikki kiiltää hohtavan putipuhtaana, nurmikin näyttää Cifillä kiillotetulta. Ranskan puolella taas, noh, ei ole aivan yhtä siistiä.

Päätin sitten kuitenkin aloittaa vähän synkemmällä teemalla eli kysymällä onko sinua koskaan koulukiusattu? Jos tämä tuntuu hieman kaukaiselta aiheelta aloittaa Hausfraun arvostelu, niin olkaa kärsivällisiä, kyllä minä asiaankin lopulta pääsen *lipuu yhä kauemmas aiheesta* 

Liisa Helve-Sibaja on suomalainen toimittaja, joka kirjansa takakannen mukaan "upposi fondue-pataan" 14 vuotta sitten muuttaessaan Sveitsiin ja kertoo miten pääsi sieltä pinnalle, eli oppi pikku hiljaa maan tavoille. 

Minä puolestani upposin fonduepataan semmoisena Gruyère-palan kokoisena pikkumuksuna, enkä sinne kerran päästyäni olisi sieltä ikinä pois halunnutkaan (fondue on ihanaa). Miten tämä sitten liittyy koulukiusaamiseen ja Helve-Sibajan kirjaan? No siten, että toisin kuin kirjan kirjoittaja, jonka oli sopeuduttava Seitsiin ulkosuomaalaisena aikuisena, minun oli muutettava Sveitsistä mystiseen paikkaan nimeltä Suomi ja sopeuduttuva tänne ulkosuomalaisena lapsena. 

Toisin kuin Sveitsi, jossa kaikki oli ollut lapsen näkökulmasta täydellistä, Suomessa alkoikin sitten vähän toisenlainen arki, eli koulukiusaus. Syyksi taisi riittää ihan vain se, että olin asunut niinkin uppo-oudossa paikassa kuin Sveitsi. (Ensimmäisen kouluvuoteni ajan minua ei edes uskottu, vaan väitettiin sinnikkäästi, että olen asunut paikassa nimeltä "Hyvinkään Sveitsi". Mikä oli tietysti minulle hepreaa, mikä ihmeen Hyvinkään Sveitsi?? (Äsken googletin ja se on mitä ilmeisemmin joku ulkoilualue Hyvinkäällä. Ja ei, siellä en ole koskaan asunut).

Miksi päätin nyt sitten käsitellä tätä asiaa blogissa ja kirja-arvostelun yhteydessä johtuupi siitä, että luokkakokous lähenee ja joka päivä sähköpostiin tipahtelee viestejä aiheesta. Ne tuovat väkisin mieleen muistoja menneisyydestä. Minun rakkaimmat lapsuudenmuistoni liittyvät Sveitsiin. 

Niinpä tartuin Helve-Sibajan kirjaan innokkaasti kuin Lindtin suklaalevyyn. Kirjailija kertoo perheensä, naapurustonsa ja kotikylänsä arjesta ihanan verkkaiseen ja leppoisaan tyyliin. Tutuksi tulevat niin Helve-Sibajan perhe kuin mainiot naapuritkin. Vaikka kirja kertoo näennäisesti kotirouvan viikosta, todellisuudessa se tarjoaa aimo tietopaketin niin Sveitsistä kuin sveitsiläisyydestä - tai pikemminkin Zürichin kantonista ja zürichiläisyydestä - Sveitsin kantonit kun nimittäin eroavat toisistaan kuin juusto- ja lihafondue. 

Hauska oli kuitenkin huomata, että jotkut asiat tuntuvat silti pätevän kantonista ja vuosikymmenestä toiseen. Monet kirjailijan tyttären kokemuksista kuulostivat kovin tutuilta: spaghetti on edelleen sveitsiläislasten lempiruoka, suklaa-hotdogit (sämpylä, jonka väliin laitetaan suklaapatukka) on edelleen hyväksi katsottu ja suositeltukin välipala ja mangapiirtäminen suosittu harrastus. 

Itselleni kirja toimi ihanana terapiana. *muistelee kaihoisasti lapsuuttaan, haaveilee suklaa-hotdogista, jodlailee hieman, tajuaa, että naapuri on kotona, vaikenee nopeasti*  Noin muutoin suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille Sveitsistä kiinnostuneille, siellä asuneille ja sinne mahdollisesti joskus muuttaville. Sekä sveitsiläisistä ruoista kiinnostuneille, kirjassa on nimittäin mukana muutama houkuttelevan kuuloinen, muun muassa Helve-Sibajan naapurien antama resepti.

Liisa Helve-Sibaja: Hausfrau - Kotona Sveitsissä (Atena, 2015)

 

 

 

 

Ladataan...

 

Tunnustan. En ole trillerien ystävä. En dekkarien, en minkäänlaisen rikoskirjallisuuden. Kauhuleffoja kammoan, koska en uskalla katsoa niitä. Niinpä Paula Hawkinsin trilleri Nainen junassa ei tosiaan ollut ykkösenä lukulistallani. Se pyöri pitkään pöydälläni - alati kasvavan kirjapinon alimmaisena. Yritin piilotella sitä, koska jo kansiteksti kuulosti liian karmivalta: "Sinä et tunne häntä, mutta hän tuntee sinut." Apua. Kuvittelin jo edessäni olevat unettomat yöt, jotka viettäisin kirjan luettuani, säikähtäen aamuyöllä saapuvan Hesarin kolahdusta puolikuoliaaksi.

Mutta koska kirjasta oli kohkattu maailmalla niin paljon, en lopulta voinut itselleni mitään. Tartuin kirjaan rohkeasti ja luin sen lähes yhdeltä istumalta loppuun. Pariin kertaan huomautin miehelle, etten voi nyt keskustella, koska minun on nyt vain aivan pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Eli myönnetään, koukuttava oli.

Kävi vain sillä tavalla hullusti, että olin kuullut kirjasta etukäteen niin paljon kehuja, että odotukseni paisuivat yli äyräiden. (Niin suuriksi, ettei niihin varmaan mikään kirja olisi voinut vastata. Tästä syystä ei tietenkään pitäisi ikinä lukea yhtäkään arvostelua ennen kuin on itse lukenut kirjan).

Niinpä totean vain tämän: Nainen junassa on erittäin koukuttavalla tavalla kerrottu trilleri, jonka päähenkilön uskoisin herättävän epätäydellisyydessään monien lukijoiden sympatian. 

Kirjasta ollaan parastaikaa tekemässä elokuvaa, jonka pääosassa tullaan näkemään Emily Blunt. 

"Niin kuin romaanin juna, tarina syöksyy halki Lontoon esikaupunkielämän pysähtyneisyyden eikä lukija voi kuin kääntää sivuja."

- Boston Globe

Paula Hawkins: Nainen junassa. (Otava, 2015) Suom. Oona Timonen. 

Ladataan...

 

Kun kirjabloggaaja saa kutsun Otavan syyspressiin, voi olla, että hänen päänsä menee hieman sekaisin. Voi olla, että kun hän lukee tilaisuudessa mukana olevasta kirjailijakaartista, hänen sydämensä alkaa lyödä entistä kiivaammin.

"Lauri Tähkä! Minä näen LAURI TÄHKÄN!" bloggaaja hihkuu miehelleen punaisena ja kiihtyneenä. Mies ymmärtää (mitä nyt kokeilee vaivihkaa bloggaajan pulssia), sillä hän muistaa Traumaattisen Tapahtuman vaimonsa menneisyydestä. Kirjabloggaajalla oli aikoinaan liput Lauri Tähkän & Elonkerjuun konserttiin. Konserttia odotettiin viikkokausia. Kun suuri päivä vihdoin koitti, bloggaaja päätti tarkistaa, että liput ovat varmasti mukana. Olivathan ne. Edelliselle päivälle.

Mutta nyt, nyt bloggaaja saisi siis harvinaisen tilaisuuden kohdata Lauri Tähkän aivan lähetäisyydeltä - vieläpä esittelemässä uutta kirjaansa Hellannupit kaakkoon. Sielunsa silmin kirjabloggaaja näki itsensä keskustelemassa Tähkän kanssa henkeviä. Kuvitelmissaan bloggaaja ei ollut lainkaan mykistynyt ja kirkkaanpunainen, vaan sellainen fiksu ja filmaattinen, vähän niin kuin Heli Laaksonen siinä Helil kyläs -ohjelmassa. Yhtä hienoa tukkalaitetta bloggaajalla ei tosin ollut, mutta ehkä se ei nyt haittaisi.

Otavan syyspressin lähetessä bloggaaja ryhtyi näkemään tilaisuudesta unia. Unissa filosofiset keskustelut Lauri Tähkän kanssa jatkuivat niin pitkään, että Otavan henkilökunta tuli hienovaraisesti hymyillen vihjaamaan, että tilaisuus oli itse asiassa jo päättynyt aikoja sitten. (He eivät olleet kehdanneet keskeyttää keskustelua aikaisemmin, koska olivat huomanneet, miten samalla aaltopituudella bloggaaja ja laulaja olivat). 

Vihdoin koitti syyspressin päivä. Kirjabloggaaja teki lähtöä sydän pamppaillen. Hän tunsi olonsa kaikkea muuta kuin fiksuksi ja filmaattiseksi. Kaikki  unissa vallinneet tyyneys, filosofisuus ja rauhallisuus olivat tipotiessään. Kurkku tuntui kummallisen jähmettyneeltä. Vähän siltä kuin ei pystyisi puhumaan mitään. "Kokoa itsesi. Älä ajattele mitään," bloggaaja yritti rauhoitella itseään. Se ei ollut vaikeaa, sillä pää löi jo valmiiksi  ihan tyhjää. Onkohan tämä nyt sitä mindfullnessia? hän pohti. Viime hetkessä kirjabloggaaja tajusi tarkistaa, että Otavan kutsu oli varmasti mukana. Olihan se. Tilaisuuteen vain olisi pitänyt ilmoittautua kaksi päivää aikaisemmin. 

 

 

 

Ladataan...

                                   Kuva: Nauska /Johnny Kniga

HILLITÖN. IHANA. TÄTÄ LISÄÄ PIAN.

Kaisa Haatasen elokuussa ilmestynyttä kirja Meikkipussin pohjalta on niin hykerryttävän hauska, viiltävän terävä, samaistuttava, itseironinen, koskettava ja aivan kertakaikkisen ihana kirja, ettei sitä malttanut päästää käsistään ennen kuin sen oli lukenut viimeistä sivua myöten. Kirjan ainoa vika oli se, että se loppui aivan liian pian. 

En muista milloin joku kirja olisi saanut minut nauramaan ääneen niin paljon, että kyyneleet valuvat silmistä. Että yritän kerta toisensa jälkeen tukahduttaa näitä hysteerisiä naurunpyrskähdyksiä, mutta koska siitä ei tule mitään, seurauksena ilmoille pääsee omituisia äännähdyksiä, jotka saavat miehen kysymään, mitä ihmettä minä oikein luen. Kun sitten luen kyseiset pätkät ääneen, nauramme molemmat kaksin kerroin.

Paikoitellen tuntui, kuin olisi lukenut otteita omasta elämästä. Paksupohkeisena, pitkävartisista saappaista aina ja ikuisesti haaveilevana, isorintaisena Englanti-fanina, joka muistaa elävästi hetken, jolloin muuttui Mademoisellesta Madameksi (se tapahtui pariisilaisessa suklaapuodissa), kirjaan oli erittäin helppo samaistua. (Han Solo -dosetti on muuten aivan ehdottoman kannatettava ajatus).

Suosittelen lämpimästi aivan kaikille! (Kaisa Haatasen kirjaa siis, en sitä dosettia. Tai miksei sitä dosettiakin, jos sellaiselle joskus elämässä tarvetta ilmenee, ja jos joku vihdoin keksisi sellaisia ihania Han Solo- dosetteja valmistaa). 

Sitäpaitsi, oletteko koskaan kuulleet mitään näin ihanaa? 

"Always ottimista, never pessimista." 

                             (Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta.)

Pages