Ladataan...

"Tumnus! Se oli Narnian Tumnus!" tekstasin miehelleni eilen heti herättyäni. Tiesin kyllä siipan olevan palaverissa, mutta eihän näin tärkeä tieto voinut odottaa. Olimme nimittäin katsoneet edellisenä iltana elokuvan The Last King of Scotland ja pähkäilleet päämme puhki, missä muussa elokuvassa Idi Aminin henkilääkäriä esittänyt näyttelijä oli ollut. Olimme myös jännittäneet vatsa (vatsat?) kippuralla, miten miespoloiselle käy, hirmuhallitsijan lääkärinä toimiminen kun ei mitään herkkua ollut. Odotin malttamattomana leffan lopputekstejä - siis niitä, joissa kerrotaan, mitä tarinan henkilöille sittemmin tapahtui. Selvisikö lääkäri? Kirjoittiko hän kenties omaelämäkerran? Voi kertokaa jo... Mutta voi damn, lääkäriä ei mainittu enää sanallakaan. Siispä syöksyimme oitis nettiin, ja voi pettymysten pettymys - tai noh, toisaalta helpotuksen huokaus - paljastui, että skotlantilainen henkilääkäri oli fiktiivinen henkilö.

Ja miten tämä kaikki liittyy Petri Tammisen Meriromaaniin? No siten, että kun jonkun elokuvan tai kirjan henkilö tuntuu niin aidolta ja sympaattiselta, että hänen puolestaan jännittää sydän sykkyrällä, hänen kanssaan hengittää samaa tahtia  - ja jopa pettyy suunnattomasti kun tajuaa, ettei häntä lopulta ole kkoskaan ollutkaan olemassa, se tarkoittaa tietysti sitä, että fiktiivinen hahmo on äärimmäisen onnistuneesti luotu.

Näin on sekä The Last King of Scotlandin henkilääkärin että Meriromaanin merikapteeni Vilhelm Huurnan laita. Vaikka jälkimmäisen kohdalla  on tietenkin alusta asti selvää, että hurmaava Huurna on keksitty hahmo, lukija myötäelää hänen kanssaan joka hetken ja toivoo hänelle kaikkea hyvää. Kirja lumosi minut kuin kirkas tähtitaivas. Samaa toivon teille, sillä Tammisen tarina, tyyli ja oivallukset elämästä palkitsevat lukijansa joka virkkeessä. 

Tamminen on tunnetusti tiiviin tyylin mestari. Kirjailijan kanssa -lukupiirissä hän kertoi, että tuo tyyli on syntynyt paljolti toimittajataustan ansiosta, mutta myös siksi, ettei kirjailijan kärsimättömyyteen taipuvainen äiti jaksanut kuunnella puhetta kolmea virkettä enempää. Toimittajan tausta taas auttoi tajuamaan mitä lukija jaksaa lukea. 

Meriromaanista on kirjoitettu niin paljon eri blogeissa ja lehdissä, että en haluaisi tätä hienoa kirjaa omilla sanoillani vesittää. Voisin todeta sen olevan loistava, upea, hieno. Voisin käyttää kaikenlaisia ylisanoja, joita olen kuitenkin viljellyt mielestäni blogissani niin tiuhaan, että vaikka ne ovat totta joka sana, ne alkavat kuulostaa omissa korvissani pelkältä sanahelinältä. Vielä pahempia ovat kliseemäiset vertaukset. Mutta kun en parempaankaan pysty, niin sellaisiin päätän nyt kuitenkin upota, kun en parempaankaan pysty. (Koettakaa kestää.)

Vilhelm Huurnan laivoista suurin osa oli puuta, mutta tämä teos on täyttä terästä. Tamminen ohjaa romaaninsa mestarillisesti kuolemattomien kirjojen satamaan. 

Onneksi kliseisten vertausten mereen hukkumassa olevalle bloggaajalle löytyy pelastusvene läheltä ja saan lainata enoni sanoja, joka totesi romaanista näin: 

"Joka sana oli tarpeellinen ja paikallaan, ihan kuin Sibeliuksen nuotit."

Petri Tamminen: Meriromaani (Otava, 2015)

Kuva: Otava

 

 

Ladataan...

Tiistaina tähän mennessä tapahtunutta:

 

  • Nukuin totaalisesti pommiin. Myöhästyin töistä monta tuntia. Pelkäsin pomoni reaktiota, mutta onneksi hän on hyvin ymmärtäväinen ihminen, etenkin jos sille päälle sattuu. Jos hänellä on huono päivä - kuten tänään valitettavasti oli -  hän leppyy kuitenkin melko nopeasti. Muutaman lattekupillisen ja suklaapalan jälkeen hän on kuin eri ihminen. Minun on tietysti luvattava, että korvaan aamun menetetyt tunnit iltatöillä. Ei niin, että minulla olisi tapana nukkua pommiin. Ei tietenkään. Niin, sanottakoon vielä, että pomoni olen minä itse.
  • Olen juossut ympäri asuntoa etsimässä kännykkääni. Kun aloin vajota epätoivoon ja pelkäsin kadottaneeni sen jonnekin, tajusin, että se on ollut koko ajan kädessäni.
  • Olen ihmetellyt, miksei tietokoneeni hiiri toimi. No ei kai se nyt toimi, kun tietokonetta yrittää hiiren sijasta ohjailla sillä kännykällä. 

Myöhästyneitä maanantaikuulumisia:

  • Suosikkikirjailijoihini kuuluvalla Marian Keyesillä tuli eilen 22 vuotta raittiina täyteen. Keyes raportoi tästä merkkipaalusta Twitterissä, Halusin juhlistaa asiaa jotenkin. Niinpä kohotin kirjailijalle juuri keittämäni laten*.  (*Kahvijuoman. Sen toisen Laten, eli Lauri Tähkän, keittäminen olisi ollut jo aika makaaberia, ja kohottaminen ilmaan sitäkin vaikeampaa. Ellei peräti kiusallista. Mitä jos en olisi saanut koko miestä ilmaan lasinkaan? Olisi se ollut aika riskaabelia siinäkin suhteessa, etten tiedä miten mustasukkaista sorttia kirjailijan mies, 'Himself' on, päätin jättää kokeilut sikseen ja tyytyä suosiolla kahviin.) 
  • Eilen oli myös Nalle Puhin isän, A.A. Milnen syntymäpäivä. Kirjailija syntyi 18.1. 1882. Jos satut rakastamaan sekä Nalle Puh-kirjoja että Star Wars* -elokuvia, saatat hurmaantua tästä: amerikkalainen taiteilija James Hance on kuvittanut ja kirjoittanut teoksen nimeltä Wookie the Chew and the House at the Chew Corner, joka yhdistää nämä kaksi ikonista tarinaa riemukkaasti toisiinsa. Kirja on mielestäni hieno kunnianosoitus molempia esikuviaan kohtaan. Muutamia Star Wars-fanit hullaannuttavia esimerkkejä mainitakseni Hunajapurkin sijaan Chewbacca-nallukaisen pää on juuttunut Stormtrooperin kypärään, ja Kanin oviaukon sijaan pullea Wookie the Chew on juuttunut Sarlakin kita-aukkoon. Jos aihepiiri lainkaan kiinnostaa, käykää kurkkaamassa taiteilijan nettisivut www.james.hance.com!  Kirjan lisäksi Hance myy sekä nettisivuillaan että osoitteessa www.etsy.myös yksittäisiä kuvia. (*Miksi oi miksi niitä kutsutaan nykyisin Star Wars-elokuviksi? Mitä vikaa on vanhassa kunnon Tähtien sota -termissä?)

Kuva: www.jameshance.com

Ladataan...

 

Nolottaa. Hävettää. Tämänkään jutun kirjoittamisesta ei siksi meinaa tulla mitään. Näin kävi eilen:

Olen kotona lähdössä Kirjailijan kanssa -lukupiiriin. Jännittää, koska paikalla tulee olemaan suuresti ihailemani Petri Tamminen. Jännittää, koska en ole tavannut muita lukupiiriläisiä aikaisemmin. Jännittää, koska haluan tehdä hyvän vaikutuksen.

Vaihdan viime hetkessä vaatteita. Vilkaisen kelloa. Ei ole todellista. 

"Nyt olen kyllä tosi pahasti myöhässä", totean miehelleni äänellä, joka antaa ymmärtää, että asia on jotenkin hänen syynsä. 

"No niin olet", mies vastaa äänellä, joka vihjaa asian olevan kyllä aivan oma vikani. 

Lukuisista pyynnöistäni huolimatta hän ei suostu muuttumaan Tuhkimon hyväksi haltijattareksi ja kääntämään aikaa taaksepäin. Hän ei myöskään taio minulle kurpitsasta vaunuja, joilla voisin kiitää tapaamiseen (meillä ei ole kurpitsoita). Taksin hän kyllä tilaa.

Nyt äkkiä nilkkurit jalkaan. Mutta kas, niiden vetoketju ei mene kiinni. Mystistä. Miten kengät nyt noin ovat kutistuneet? On pakko pyytää mies apuun. Mutta ei, vetoketju ei mene kiinni ja minä pyllähdän sohvalle kuin Tuhkimon sisarpuoli, jolle yritetään tunkea lasikenkää väkisin jalkaan.  

Kun sitten lähden vihdoin viipottamaan taksia kohti, tajuan, että puoliavonaisten nilkkurien lisäksi olen pukenut päälleni kolme kertaa liian pienet villasukkahousut. Myös farkut ovat kummasti kutistuneet ja alkavat valua uhkaavasti alaspäin. (Lihonut, minäkö? Eei. Kyllä tässä nyt on jostain muusta oudosta ilmiöstä kysymys.) 

Taksimatkan ajan yritän vaivihkaa nostella valuvia vetimiäni ja kehittää fiksuja kysymyksiä lukupiiriin. En onnistu kummassakaan. 

Vihdoin perillä. Syöksyn Rikhardinkadun kirjaston VIP-tilaan. Se osoittautuu pieneksi huoneeksi, joka on täpötäynnä ihmisiä. Keskellä on matala kahvipöytä, jonka toisella puolella istuu - iik - Petri Tamminen.

Huoneessa on enää kaksi tyhjää tuolia. Toinen niistä sijaitsee nurkassa sopivasti katseilta piilossa.Sinne päästäkseen tarvittaisiin tosin gasellimaisia kykyjä hypätä muiden lukupiiriläisten yli. Päätän olla ottamatta riskiä, sillä a) en omaa gasellimaisia kykyjä b) minun on pidettävä huoli valuvista vaatteistani. 

Se toinen tyhjä tuoli sijaitsee paraatipaikalla kahvipöydän päässä, viistosti Petri Tammista ja haastattelijaa vastapäätä. Voi apua. 

Kahvipöydälle on katettu vaikka mitä ihanaa: konvehteja, kuivakakkua, teetä, kahvia, mehua... Tarjoilut ovat niin lähellä - polveni ovat pöydässä lähes kiinni - mutta kuitenkin niin kaukana. En voi kuin katsella niitä (tarjoiluja, ei polviani) kaihoisasti, sillä jännityksestä tärisevät kädet ja kahvikuppi eivät tunnetusti ole hyvä yhdistelmä. Etenkään jos on jo tullut myöhässä, eikä halua herättää enää yhtään enempää huomiota.

Yritän siis tekeytyä mahdollisimman pieneksi ja huomaamattomaksi. Se vain on kovin vaikeaa, sillä istuessa maan vetovoima vetää sukkahousujani ja farkkujani yhä uhkaavammin puoleensa, ja samaan aikaan paitani alkaa rullautua ylöspäin. Jostain syystä vatsamakkarani tuntevat estotonta tarvetta esitellä itsensä niin Petri Tammiselle kuin muullekin ryhmälle.

Keskityn kuuntelemaan kirjailijaa ja muita lukupiiriläisiä. Petri Tamminen on juuri niin mukava ja sympaattinen mies kuin voi kuvitella. On todella hienoa kuulla hänen kokemuksiaan ja ajatuksiaan kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä. Myös muiden lukupiiriläisten vaikutelmia Meriromaanista on mielenkiintoista kuunnella.

Pääni sisällä minäkin selitän kirjailijalle yhtä hienoja ja syvällisiä ajatuksia. Kauhukseni suuni sitten yhtäkkiä avautuukin, ja möläytän kirjailijalle jotain todella typerää. Mieleni tekee valua edessäni olevan kahvipöydän alle piiloon, mutta matala pöytä ja vatsamakkarat eivät ole hyvä yhdistelmä. En mahdu. 

Loppuajan olen visusti hiljaa. Tilaisuuden päättyessä onnnistun kuitenkin kaivamaan jostain vielä yhden rohkeuden pisaran ja käyn vuodattamassa sen Tammiselle. Pyydän kirjailijalta omistuskirjoituksen lempikirjaani Muita hyviä ominaisuuksia, ja kerron hänelle mitä tuo kirja minulle merkitsee.

Viimetöikseni nappaan pari suklaakonvehtia matkaan. Ne lentävät lattialle. 

Kotiin suunnatessa mieli on keveä ja vähän ylpeäkin. Minä tein sen. Uskalsin mennä. Uskalsin puhua. Uskalsin pyytää nimmarin. Hetken aikaa olen niin iloinen, että Meriromaanin Vilhelm Huurnaa lainatakseni koko tilaisuuden "ajatteleminenkin saa vasemman jalan ottamaan kaksi askelta peräkkäin". 

Sitten tajuan mitä sanoin. Kotiin päästyäni hävettää niin, että olen valmis hautautumaan sohvatyynyjen alle. Ja niin minä hautaudunkin. Se vain on melko haasteellista, niitä kun on vain kaksi.

Petri Tamminen: Meriromaani (2015, Otava)

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia (2010, Otava)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Ladataan...

                                                      Jouluvalot Edinburghin malliin

Heippatirallaa - tai pitäisikö sanoa heibbadirallaa - sillä duolda buheeni lähiddä dällä hedgellä guulosdaa. Kaameassa flunssassa olen ollut viime ajat. Se iski heti tapaninpäivänä - kenties ihanan Edinburghin-matkamme tuliaisina. Reissulta palasimme jouluaattoa edeltävänä yönä. Skotlannissa oli pari päivää ennen joulua asteita mukavat +15 C, mutta koska siellä myös sataa ja tuulee aina, upposivat jalat tälläkin kertaa vesilätäkköön  - useita kertoja. 

Ja koska kastuminen ensin kaatosateessa läpimäräksi, ja hyppiminen heti perään hullun lailla nuoruutensa lempibändin keikalla ei ehkä ole maailman suositeltavin yhdistelmä, ei varmaankaaan ole ihan hirveän suuri ihme, että lopputuloksena oli garmiwa flundssa. (Mutta oli se kyllä sen väärti. Se keikka nimittäin.)

Sairastaminenkin oli Edinburghissa ihan mukavaa. Peittojen alla oli kiva loikoilla, kun telkkarista tuli tuutin täydeltä jouluohjelmaa. Yhdeltä kanavalta tuli putkeen pelkkiä jouluelokuvia. Uskon myös vakaasti, että flundssan baranebista edisti huomaddavasdi candy cane -kaakao. Ja joulukupppikakut. 

 

 

Budda asiaan. Nolottaa ja aivan kerta kaikkisesti hävettää, että edellä mainituista syistä pääsen ilmoittamaan Himoshoppaaja-kilpailun voittajan vasta nyt. 

Arvonta suoritettiin heittämällä noppaa, ja sen (arvonnan, ei nopan - tai siis juu, nopankin, tietysti) puolueettomana valvojana toimi siippa. (Siis minun siippani, ei jonkun toisen siippa). Arvonnan voitti nimimerkki Mmmaria! Ruhtinaallisesti onnea voittajalle! Voisitko ilmoittaa yhteystietosi blogini sähköpostiosoitteeseen mahdollisimman pian, niin saisin kirjan sinulle postiin? 

 

 

                                                         Tyylikkäänä shoppailemaan!